perjantai 22. marraskuuta 2013

Suosituskirjesoppa

Jännä miten joka vuosi loppuvuoteen kertyy valtavasti tekemistä. Vuoden vaihtumista pitää jonkinlaisena välietappina elämässä, johon mennessä pitää tehdä sitä sun tätä valmiiksi. Monet opiskelukurssit päättyvät jouluun ja kurssien lopussa on yleensä tentti. Joululahjat sekä -kortit pitää saada valmiiksi, jouluruuat kokattua ja piparit leivottua. Lukuisia pikkujoulukutsuja satelee. Puhumattakaan marraskuun pimeydestä, miten se imee viimeisetkin voimat. Eipä siihen tarvitsisi kerätä vielä vapaaehtoisia "haluan saada tämän jouluun mennessä jotta voin levätä joululomalla"-aikatauluja.

Ystäväni ehdotti äkkilähtöä etelän lämpöön. Harmittaa etten voi lähteä. Muuten olisin jättänyt kaikki velvollisuudet viikoksi mielelläni, mutta yksi kurssi pidättelee minua kotona. Sellainen, jota olen yrittänyt suorittaa jo useamman vuoden, mutta kun siellä on läsnäolopakko ja edellisillä yrityksillä on aina päälle tullut lapsettomuushoito. Siispä nyt en anna minkään häiritä läsnäoloani tunneilla, jotta saan pakollisen kurssin pois päiväjärjestyksestä. Olisi se äkkilähtö silti houkutteleva.. 

Yksi ystävämme lähtee vuoden alussa vuodeksi pois Suomesta. Hän on auttanut hoitojemme aikana paljon; kuskannut autolla, kestänyt mielialaheilahtelut, lohduttanut kun on ollut tarvetta. Kukaan muu ystävistämme ei ole seurannut niin läheltä viime vuosien tapahtumia. Siksi halusimme juuri tältä ystävältä suosituskirjeen adoptiota varten. Muut suosituskirjeemme tulevat olemaan hieman kauempaa elämäämme seuranneilta.

Ongelman tässä muodosti se, että mikäli kaikki sujuu aikataulussa tarvitsemme suosituskirjeet ensi kesänä. Ja ystävä on toisella puolella maapalloa. Ohjeiden mukaan kirjeet pitää allekirjoittaa notaarin läsnäollessa. Ohjeemme kuitenkin olivat vuosien takaa, tuoreita emme ole saaneet koska emme ole vielä niin pitkällä adoptioprosessissa. Siispä laitoin viestiä sosiaalityöntekijällemme ja pyörittelimme asiaa ystävän, sosiaalityöntekijän ja minun kesken. Lopulta päädyimme siihen, että vielä on liian aikaista pyytää suosituskirjeitä, koska tuoreempi päiväys lähellä luvan saantia on parempi ja kirjeen sisältö riippuu kohdemaasta.

Minusta on aika omituista, että kohdemailla olisi erilaisia vaatimuksia kirjeen sisällöstä. Eikö sen ideana ole kehua ihmisiä hyviksi vanhemmiksi ja siinä se. Joka tapauksessa emme saa ystävän kirjettä notaarille, mutta sen pitäisi kelvata postitettuna. Kunhan ilmoitamme ystävälle viikkoja etukäteen, jotta hän ehtii suureen kaupunkiin postittamaan kirjeen. Inhottavaa vaivata häntä kesken matkan ja vaatia tekemään erikseen matka kaupunkiin vuoksemme. Olisi ollut mukavampi hoitaa asia pois ennen lähtöä. Mutta sosiaalityöntekijää on paras totella näissä asioissa.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Toinen adoptiotapaaminen

Viime perjantaiaamuna kävimme toisessa tapaamisessa sosiaalityöntekijän kanssa. Lääkärinpaperini olivat vasta lähteneet heidän lääkärilleen – niitä kuulemma toimitetaan vain kerran kuussa tai jotain sellaista – joten en vieläkään viisastunut sen asian suhteen. Pelkoni hylkäämisestä helpotti sosiaalityöntekijän kanssa keskustellessa. Ei kadonnut, mutta helpotti.

Tässä tapaamisessa piirrettiin sukupuuta ja keskusteltiin lapsuudesta. Odotan mielenkiinnolla milloin tulevat ne kuuluisat vaikeat kysymykset. Toistaiseksi adoptioneuvonta on ollut pientä pintaraapaisua. Yhtään kotiläksyartikkelia tai niiden merkitystä saati niistä heränneitä kysymyksiä ei käsitelty tapaamisessa. Sukupuita ei ehditty piirtää kokonaan eikä keskustella perusteellisesti. Miten voisikaan kahdessa tunnissa puhua käytännössä neljästä suvusta ja kuudesta vuosikymmenestä elämää.

Ensi kerralla aiheena on menetykset. Lueskelin saamiamme artikkeleita; onhan niissä uusia näkökulmia ja tilastot kiinnostavat aina, mutta ei niissä mitään erityisen vaikeaa ole. Samoja asioita olemme jo puhuneet läpi ja pohtineet omalta kannaltamme pitkään ennen adoptioprosessia.

”Brodzinsky tutkijakollegoineen on korostanut, että adoptoidun lapsen kokemuksia voidaan parhaiten ymmärtää menetysten ja surukokemuksen viitekehyksestä käsin (1998).” 
 Lainaus Mirjam Kallandin artikkelista ”Menetysten läsnäolo vuorovaikutuksessa. Varhainen adoptio ja sen hoito”

Kohdassa puhutaan aikuisen, lapsena adoptoidun kokemuksista. Kuinka aikuiselle adoptoidulle ei ole merkitystä onko adoptoitu vauvana vai isompana lapsena, suru ja menetys ovat silti läsnä hänen elämässään. Onhan se totta, että adoptoitu lapsi on menettänyt elämän biologisten vanhempiensa kanssa ja mahdollisesti kärsinyt lastenkodissa, mutta minusta tuo yllä mainittu näkökulma on liian jyrkkä. Että aikuisen ihmisen koko elämä pitää edelleen käsitellä tutkimuksessa vain ja ainoastaan menetysten ja surukokemuksen kautta. Mihin jäi kaikki se hyvä mitä adoptiokoti lapselle tarjosi? Eikö ole mitään merkitystä sillä, että adoptoitu on elänyt sanotaan 20 vuotta adoptioperheessä kun pelkkä ensimmäisten kahden vuoden kokemus määrää koko asennoitumisen ihmiseen? Liian synkkää! Jos tutkimusta tehdään pelkästään surun lähtökohdasta saadaan vastaukseksi pelkkää surua eli ollaan itseään toteuttavassa kehässä.

Kotitehtäväkysymyksissä ärsytystä herättää kysymys ”Mitä lapsettomuus menetyksenä on sinulle merkinnyt?” Samaa käsitellään yllä lainatussa artikkelissa. ”Adoptiovanhemmaksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista unelmasta saada oma lapsi…”
En voi olla ainoa ihminen maailmassa, joka ei ajattele noin! Silti artikkeleissa tarjotaan vaihtoehdoksi vain lapsettomuutta menetyksenä tai altruistista ajatusta lapsen auttamisesta parempiin oloihin. Ja kotitehtävissä tuhlataan viidestä kysymyksestä yksi kokonainen asian käsittelyyn. Eli sitä pidetään tärkeänä. En jaksa ymmärtää tuollaista näköalattomuutta.

Ei minun ole tarvinnut käsitellä lapsettomuutta menetyksenä. En ole menettänyt äitiyden mahdollisuutta. Olen joutunut käsittelemään naiseuden menetystä kun en kykene synnyttämään lasta. Olen surenut raskauden kokemuksen menettämistä. Olen iloinnut siitä etten joudu kohtaamaan pelkäämääni synnytystä ja imetystä. Olen käsitellyt vihaani asioiden viivästymistä ja oman kontrollin menettämistä kohtaan. Mielessä on käväissyt vaihtoehto ilman lapsia jäämisestä, mutta se on ollut helppo siirtää pois. Miksi ajatella jotain, mikä on ehkä edessä vasta vuosien päästä? Jos se edes koskaan tulee eteen. Vielä on täysi mahdollisuus saada lapsia, adoptioprosessi on vasta aluillaan.
En millään jaksa uskoa olevani ainoa, jonka mielestä geenien siirtämistä eteenpäin liioitellaan ja äitiyden kokemusta vähätellään esittämällä tuollaisia kysymyksiä tässä vaiheessa adoptioprosessia. Pelan asenne vanhemmuutta kohtaan korostaa vääriä asioita ja luo huonoja mielikuvia adoptiovanhemmuudesta. Ihan kuin adoptiovanhempi olisi jotenkin "vähemmän" äiti tai isä Pelan mielestä.  Ja sitten ihmetellään miksi adoptiovanhempi ei itse usko itseensä.