tiistai 26. lokakuuta 2010

Tauko

Joudun pakolliselle netittömyystauolle vähintään viikon ajaksi. En tiedä kuinka tulen selviämään siitä; ilman meseä, facebookia, skypeä, blogia, spotifyä, uutisia.. Minäkö nettiriippuvainen?
Ajatus tauosta on hirvittänyt minua jo valmiiksi useamman päivän. En taida osata toimia kotona ilman, että kommentoin asioita skypessä tai mesessä. Ja mitä sitten teen iltaisin, kun en pääsekään ylen areenalle katsomaan tv-sarjoja.

Se tarkoittaa myös, etten pysty julkaisemaan tekstejäni täällä hetkeen. Olkaa siis kärsivällisiä kanssani, heti marraskuun ensimmäisellä viikolla etsin itselleni uuden, edullisen ja toimivan nettiliittymän. (kai sellaisia on olemassa?)

perjantai 22. lokakuuta 2010

Milloin jotain tapahtuisi?

En ole viime aikoina kirjoitellut tänne lapsenhankinnasta juuri mitään. Ei ole ollut mitään sanottavaa. Kuukaudet kuluvat eikä mitään tapahdu. Tässä kuussa olemme taas eri maissa ovulaation aikaan. Tänä syksynä on ollut melkein joka toinen kuukausi juuri ovulaatioaikaan jotain pakollisia menoja niin ettemme ole nähneet oikeina päivinä. Ainakin säästyy ovulaatiotestejä.. Onpa suuri lohtu.

Eipä niinä joka toisena kuukautenakaan kun olemme olleet yhdessä ovulaation aikaan ole mitään tapahtunut. Ei ole edes noussut pintaan toiveita tai näkynyt pienintäkään merkkiä asioiden edistymisestä.

Alan olla lannistunut. Tiedän, että meillä on vielä pitkä tie edessämme tutkimuksissa ja hoidoissa, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu, että pitäisi alkaa asennoitua lapsettomaan elämään. Mutta kun en haluaisi. Kaikissa kuvittelemissani tulevaisuudenkuvissa meillä on lapsia. Ja useampi kuin yksi. 30-vuotissyntymäpäiväni lähestyy pelottavan nopeasti. Järki sanoo, ettei tuo päivä ole minkään asian suhteen erityinen päivä, tunteet eivät usko. Lapsensaanti tulee olemaan joka vuosi vaikeampaa. Enkä olisi halunnut olla niin kamalan vanha äiti. Turhauttaa ja masentaa.

torstai 21. lokakuuta 2010

Lyhyydestä

Lyhyys, miten hieno sana. Vertikaalisesti rajoitteinen. Lyhyyteen liittyy paljon erilaisia asioita, jotka vaikuttavat käytökseen. Varmasti pitkien elämässä on samantyyppisiä ongelmia, joita keskivertopituiset, kaikkialle mahtuvat ihmiset eivät vain voi ymmärtää.

Ensinnäkin on vaatteet, joita ei koskaan tehdä lyhyille ihmisille. Kaikkea pitää aina lyhentää, varsinkin housuja. Toisinaan shortseista saa ihan kivat pitkät housut, ne vain tuppaavat olemaan hirveän leveitä malleja. Jotkut kapeat, lantiottomat ja rinnattomat lyhyet ihmiset varmasti löytävät lastenvaateosastolta sopivia vaatteita itselleen. Minä en edes laihana ollessani.
Sitten on muut tavarat. Koska olen lyhyt, muutkin ruumiinosani on suunniteltu pituuden mukaan. En edes viitsi aloittaa kenkien löytämisen vaikeudesta, tai sopivien nahkahansikkaiden metsästyksestä. Mutta nuo tuskalliset dvd-kotelot! Luulin pitkään, että en vain osaa käyttää erilaisia dvd:n kiinnitystapoja, kun usein joudun taistelemaan koteloiden kanssa saadakseni levyn irti. Kunnes eräänä surkeana päivänä hajotin ystäväni dvd-kotelon levynpidikkeen hänen silmiensä edessä. Haukkujen jälkeen aloin seurata miten hän irrotti levyt erilaisista koteloista. Ja tajusin ongelmani. Käteni ei riitä levyn molemmille reunoille ja yhtä aikaa painamaan keskeltä oikeassa kulmassa, jotta levy irtoaisi. Nykyisin opettelen kahden käden metodia ja olen jo selättänyt monta erilaista kotelomallia.

Lyhyyden ilmiselvä haitta näkyy kaupoissa, kun ei yletä. Pidän kaupassakäynnistä mieheni kanssa, koska olen kyllästynyt taistelemaan painaviakin tuotteita ylähyllyiltä tai jäädyttämään käteni pakastinkaapissa kehitellessäni keinoja saada haluamani tuote hyllyn takareunalta. Koska äitini ei ole minua juuri pidempi, olen oppinut häneltä erilaisia niksejä saadakseni haluamani tuotteet ilman liiallista vaivaa. Niiden toteuttamisessa vain menee toisinaan aikaa. Vain pari kertaa olen päätynyt kiipeämään hyllyä pitkin ylettääkseni ylimmälle hyllylle. Yleensä riittää, kun koukkii muilla tavaroilla ylähyllyä ja onnistuu osumaan oikeaan tuotteeseen oikeassa kulmassa niin, että se kaatuu eteen päin. Toisinaan voi kyllä käydä huono tuuri ja se viimeinen kaurapuurolaatikko kaatuukin taaksepäin. Silloin on luovutettava ja ostettava jotain muuta.

Lyhyyden ehdoton hyöty on mahtuminen pieniin tiloihin. Päätä tulee harvoin lyötyä kattoon tai ovenkarmiin. Jalat voi nostaa helposti ylös lentokoneissakin, ja pidemmätkin matkat menevät sen suhteen mukavasti. Kunhan lentoemännät eivät tule valittamaan jaloista pöydällä tai edessäistuvan pään yläpuolella.

Haittaa lyhyistä jaloista on istuessa. Lähes kaikki tuolit on liian korkeita. Jalkoja joutuu pahimmillaan roikottamaan eikä maahan yletä edes hipaisemaan. Varsinkin yliopistolla istuinosat on sen verran pieniä, ettei ole mielekästä nostaa jalkoja ristiin syliin, vaan joutuu istumaan kahden tunnin luennon jalkoja heilutellen. Tämän koettelemuksen jälkeen on useimmiten tunto mennyt vähintään toisesta jalasta ja selkää särkee kammottavasti.
Baarien korkeilla jakkaroilla tunnen itseni pikkulapseksi, kun joudun kapuamaan jakkaralle kaikkea muuta kuin seksikkään tyylikkäästi ja istuessani jalat roikkuvat tai heiluvat sinne tänne. Siitä näystä on kaukana elokuvien kaunottaret, jotka pystyvät istumaan jakkaroilla jalat ristissä selkä suorana säärtä vilautellen.

Erityisesti inhoan suomalaisia junia tässä suhteessa. Vanhojen pikajunien penkit olivat mukavat, mutta niitä ei näe juuri missään liikenteessä enää. Nykyisten kaukojunien penkit on liian pieniä istua mukavasti jalat ristissä häiritsemättä vieressä istuvaa, mutta niistä ei myöskään yllä lattialle asti. Junien jalkatuet edessä olevan penkin takana lienevät pelkkiä koristeita, en ole ainakaan yhtäkään ylhäällä pysyvää tukea löytänyt. Alhaalla olevaan tukeen en yletä. Siispä junassa matkustaessani joko käytän kahta vierekkäistä penkkiä ja nojaan ikkunaan, tai matkustan ravintolavaunussa. Ikkuna on kova ja talvisin jäätävän kylmä noja ja matkustaminen on epämukavaa. Ravintolavaunusta en osta mitään, koska koen olevani pakotettu istumaan matkani siellä oman istuimen sijaan enkä halua tukea VR:ää pakotetusti. Ja sitä paitsi siellä on hirvittävän kallista.

Mieheni mielestä lyhyillä on ihan oma maailmansa. Olen hänen kauttaan huomannut miten paljon enemmän näen asioita kuin hän. Näen sopivalla tasolla olevien hyllyjen takareunaan saakka ja esimerkiksi keittiön alakaapeista löydän etsimäni huomattavasti nopeammin. Hänen kun pitää aina kumarrella ja tuskailla nähdäkseen alas. Mysteerinen alamaailma ei aukene liian pitkille ihmisille. Ei ole sama asia istua tai kumarrella ja yrittää nähdä asiat samalla tavalla kuin ihminen, joka elää tällä korkeudella päivästä toiseen. Niinhän se on. Kun makaa lattialla, hahmottaa maailman aivan eri tavalla kuin rapputuolin päällä seisoessaan.

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

Pikkuhuomioita XIIX

Seurailen harvakseltaan "oikeiden" kavereiden blogien lisäksi lapsettomuudesta ja laihduttamisesta kertovia blogeja. Yksi blogi ei ole päivittynyt sitten elokuun.

Olen alkanut miettiä, mitä voisi olla tapahtunut bloginpitäjälle. Mitä jos tämä viime teksteissään lapsettomuuteensa ja parisuhteensa ongelmiin masentunut kirjoittaja onkin väsynyt elämään? Harmittaa, ettei ihmistä, jonka on oppinut tuntemaan netin välityksellä tavoita mitenkään. Tekisi mieleni kuulla hänen kuulumisiaan ja auttaa häntä piristymään, jos sellaiseen olisi tarvetta.

Blogin kirjoittamisen voi tietysti vain kiireidensä seassa lopettaa. Mutta olisi se mukava lopettaa jotenkin niin, että lukijat tajuavat blogin lopettaneen tai olevan pidemmällä tauolla. Pelkkä yhtäkkinen hiljaisuus saa vilkkaan mielikuvituksen kehittelemään lohikäärmeitä sun muita hirvityksiä. Oikeastaanhan muita bloggaajia ei tunne lainkaan. Tietää heidän syvimmistä ajatuksistaan joistain elämän osa-alueista mutta siinä se. Pitäisikö heitä tuntea? Miksi? Miksi ei? Ei sillä ainakaan tekstien lukemisen kannalta ole mitään merkitystä.

tiistai 19. lokakuuta 2010

Loputonta avun etsintää

Etsiskelin vanhoista lehdistä erilaisia asiantuntijoiden laatimia laihdutusruokavalioita. Monessa lehdessä on tarjolla viikon ateriat tarkalleen mitattuina.

Niiden noudattamisessa on vain kaksi ongelmaa. Ensinnäkin joudun aina soveltamaan liharuokien tilalle soijaa tai linssejä tai jättämään yhden ainesosan kokonaan pois. En ole löytänyt pelkällä kasvisruualla tehtyä ruokalistaa mistään.

Toiseksi niissä on aina jokin osa, esimerkiksi tuoremehu, jota juodaan 2-3 aamuna puoli lasillista eikä muulloin. Minun pitäisi siis ostaa se litran mehupurkki, juoda siitä puolet viikossa ja heittää loput roskiin, kun avattu mehu ei säily juuri viikkoa pidempään? Mitä noissa ohjeissa oikein oletetaan? Että perhe (minun tapauksessani mieheni) käyttää sen lopun mehun vaikkei pitäisi sen mausta yhtään? Entäs sinkut?
Miksei viikon ruokavaliota voi tehdä ajatellen myytäviä pakkauskokoja, jotta ohjeiden noudattaminen olisi helppoa ja edullista?


Tuoremehun tapauksessa voisi toki puristaa appelsiineista tuoretta mehua joka toinen aamu ohjeen mukaisen määrän, jos jaksaisi olla ahkera. Valitettavasti kaikissa tuotteissa, joita ruokalistoista löytyy ei ole korvaavaa vaihtoehtoa isolle pakkaukselle.

torstai 14. lokakuuta 2010

Huokaus

Kuukausirutiini jatkuu tässä talossa. Nyt siteitä, kohta taas päivien laskemista ja ovulaatiotestejä. Hip hei. Jos jostakin rutiinista olisin valmis luopumaan vaikka saman tien, se olisi tämä.

Pussikeittokuuri

Kävin eilen apteekissa ja ajattelin samalla aloittaa pitkään suunnittelemani pussikeittokuurin laihdutuksen edistämiseksi.

Viisas pääsisi vähemmällä, jos ottaisi asioista selvää etukäteen. Apteekissa oli tarjolla kolmea erilaista Nutrifast-keittoa. Suklaanmakuista en katsonut, koska en voi kuvitella syöväni pelkkää makeaa kaiket päivät. Sen sijaan kaksi erilaista kasviskeittoa kuulostivat molemmat oikein herkullisilta. Kunnes luin tuoteselosteet. Molemmissa oli (mono)natriumglutamaattia, eli arominvahvennetta, joka aiheuttaa päänsärkyä liikaa nautittuna. Jostakin blogista luin myös migreeni-ihmisten saavan kohtauksia natriumglutamaatin pienestäkin käytöstä. Tarkoitan siis kemiallisesti valmistettua ja erikseen ruokaan lisättyä E621-arominvahvennetta. Itse voin syödä silloin tällöin sipsiä tai muuta natriumglutamaattia sisältävää ruokaa saamatta oireita, mutta en missään nimessä pussikeittokuurin vaatimaa määrää päivittäin. Kesällä söin nuudelikeittoa lounaaksi viisi päivää peräkkäin ja pääni oli haljeta kipuunsa. Kipu loppui, kun E621:n saanti loppui. Olen huomannut saman ilmiön ennenkin ja alkanut vältellä tuota lisäainetta.

Tästä turhautuneena tutkin Nutrilettin sivuilta heidän tuotteidensa sisältöjä. En ollut kiinnostunut makeista edelleenkään, katsoin vain suolaiset tarjottavat. Melko järkyttävää luettavaa. Terveystuotteina myytävissä keitoissa ja pastoissa lähes kaikissa on natriumglutamaatti yhtenä ensimmäisistä aineista. Käytetyt aineethan listataan määrän mukaisesti eli ensin eniten käytetty, viimeiseksi vähiten käytetty aines.

Esimerkiksi kasvisliemen tuoteselosteen ensimmäiset aineet: Kuivattu glukoosisiirappi, aromivahventeet (mononatriumglutamaatti, dinatriuminosinaatti, dinatriumguanylaatti), suola, kivennäisaineet (kaliumkloridi), porkkana (6,5 %). Tämä käytännössä tarkoittaa, että kaikkia noita ensimmäisiä on enemmän kuin porkkanaa eli enemmän kuin 6,5% tuotteesta.

Tomaattiliemi taas koostuu pääasiassa näistä kolmesta: Suola, kasvisjauhe (tomaatti 18,4 %), aromivahvenne (mononatriumglutamaatti). Miten muka melkein pelkkää suolaa sisältävä lisäaineilla maustettu liemi voi olla terveellistä? Tomaattipastassa aromivahventeet ja suola tulevat sentään vasta tomaatin ja yrttien jälkeen.

Ainoa Nutrilettin suolainen (ei-makea) tuote, josta en löytänyt lisättyä natriumglutamaattia, oli tomaattikeitto. Melkein jo innostuin, mutta onneksi maltoin lukea tuoteselosteen loppuun. Keittoon on lisätty naudanrasvaa. Ja sitä en kasvissyöjänä voi syödä. Tomaattikeitossa naudanrasvaa? Onko typerämpää kuultu?

Googletin ateriankorvikkeet. Sain enimmäkseen jo edellä mainittuja tuotteita osumiin, mutta yhdessä liikkeessä myytiin myös luomupatukoita, joista vilkaisin karpalonmakuisen tuoteselostetta. Patukka kuulostaa hyvältä: paljon luomutuotteita ja aitoja karpaloita. Mutta ei se kyllä mikään laihdutustuote ole. Kilokaloreita 300 ja rasvaa 13g yhdessä patukassa. Enemmän kuin normaalissa ruoka-annoksessani söinpä melkein mitä tahansa kotona tehtyä. En viitsinyt tuhlata aikaa suklaanmakuisten patukoiden taulukoihin, niissä on oletettavasti vielä enemmän rasvaa ja kaloreita suklaan takia. Voisin ostaa tuollaisen patukan herkutteluksi joskus, korvaamaan sen tavallisen suklaapatukan, onhan luomu kuitenkin hyvä asia ja patukassa on paljon kuitua.

Silmään pisti myös Naturdietin tuotteet, mutta niissä ei ole kuin makeita tarjolla. Vähän houkuttelee smoothiet, niiden ravintosisältö ja makuvaihtoehdot näytti hyvältä. Harmi vain, että olen maitoallerginen eli en voi jogurttipohjaisia tuotteita käyttää. Voisin joskus maistaa tuotteita ja kärsiä niiden aiheuttamat vaivat siitä ilosta, mutta säännöllisesti en voi vatsaani maidolla kiusata.

Samalta sivulta Naturdietin kanssa löysin Eko Puhdistuskuurin. Siitä voisin etsiä vähän lisätietoa ja harkita kokeilla. Jospa se edistäisi laihduttamisen aloittamista, vaikkei laihdutustuote olekaan. Jos teillä jollakin on kokemusta tuotteesta, kertokaa ihmeessä minulle oliko siitä hyötyä.

Muuten taidan tyytyä kaupan valmiskasviskeittoihin (joita on tarjolla lisäaineettomina ja luomuna kohtuullisen hyvin) ja satunnaisiin B- ja D-vitamiinikuureihin. Ja kun on aikaa, teen itse kevyitä ruokia valmiiksi pakkaseen annoskokoina. Vähän enemmän vaivaa laskea saamansa kalorit ja tärkeät hivenaineet sekä valmistaa itse ruokansa, mutta ainakin minimoi lisäaineet ja muut epätoivotut ainekset ruuastaan. Kunhan tässä nyt ehtisi aloittaa..

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Rutiinit

Rutiinit ovat lohduttavia.
Varsinkin aamuisin ja iltaisin on mukavaa tehdä samat asiat suunnilleen samassa järjestyksessä aina uudestaan. Väsyneenä rutiinit auttavat toimimaan.


Rutiinit ovat rajoittavia.
Kehitettyään useita rutiineja tavalliseen päiväänsä ei niitä henno rikkoa ihan pienestä syystä. Erityisen häiritsevästi elämää rajoittavia rutiineja ovat ne, joita ei itse varsinaisesti huomaa kunnes joku ulkopuolinen häiritsee niiden suorittamista. Silloin reaktiona voi olla suuttuminen ja ahdistuminen, joiden syytä ei edes itse tiedosta.


Rutiinit on luotu rikottaviksi.
Vaikka kuinka kapinoisi, silti itse on ensin luotava ne rutiinit, jotta ne voi rikkoa. Se tekee välillä hyvää. Puhdistaa. Sitten voikin taas alkaa luoda uusia rutiineja, jotta voi jälleen rikkoa ne.


Inhoan ihmisiä, jotka eivät näe omaa elämäänsä. Jotka eivät tunnista, miksi tekevät asioita tietyllä tavalla. Jotka esittävät kapinoivansa rutiineja vastaan, mutta todellisuudessa ovat omien tapojensa orjia viimeiseen asti. Jotka eivät jousta rutiineistaan missään tilanteessa. Nämä ihmiset ovat minun silmissäni tekopyhiä ja itsekeskeisiä. Minun maailmani ja teidän maailmanne. Teille on eri säännöt kuin minulle ja minun maailmaani ei järkytä teidän tarpeenne.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Hyvää Huomenta

Ehkä nyt on vain luovutettava ja todettava, ettei aamut ole mun juttu. Testasin teoriaa, jonka mukaan tarpeeksi yrittämällä iltaihmisestä voi tulla aamuihminen, mutta ei se oikein toimi. Todisteena vaikkapa eilisaamu.

Muka varasin runsaasti aikaa aamulla lähtöön: heräsin melkein kolme tuntia ennen kuin oli pakko lähteä ajamaan. Tarvitsen heräämisaikaa ennen kuin lähden auton rattiin, muuten ei ole turvallista. Joten kaikessa rauhassa keitin pannullisen teetä heti sängystä noustuani, avasin koneen ja luin viikonloppuna kertyneitä viestejä. Ja kirjoittelin tänne aamupunnitukseni tuloksesta.

Yhtäkkiä huomasin, että kello oli edennyt kaksi tuntia, enkä ollu käynyt suihkussa saati pakannut. Kiireellä ryntäsin suihkuun ja heittelin puhtaita vaatteita narulta laukkuun. Ennen kuin pakkasin koneeni mukaan muistin, että olin unohtanut jo viikko sitten lähettää yhden sähköpostin ja eräpäivä on tänään. Koska tiedossani oli kiireinen päivä, aloin nopeasti kirjoittaa viestiä viime minuuteilla.

Pääsin lähtövalmiiksi vain viisi minuuttia myöhässä. Sen ajan vielä kuroisi kiinni ajomatkalla. Kunnes hienosti pakkaamani avattu maitotölkki kaatui eteisen lattialle. Eteisen matossa on nyt maitoa. Se mahtoi haiskahtaa mieheni nenään, kun hän illalla meni kotiin. Itse en onneksi viikkoon ole paikalla. Maitotölkki aiheutti muutenkin huolta, se ei mahtunut pullonpidikkeeseen autossa, vaan piti kehitellä patentti erinäisistä tavaroista pitämään sitä pystyssä ajomatkan ajan. Ja vasta matkalla muistin, että olisi kannattanut ottaa kylmäkalle maidon viereen pitämään sitä viileänä parin tunnin matkan. Nyt toivon, että maito on vielä juotavassa kunnossa kaiken tämän vaivan jälkeen.

Maitoepisodi ei tietenkään riittänyt hankaluudeksi ja hidasteeksi. En ollut huomannut kiireessäni, että reppuni toinen tasku oli jäänyt vähän liian auki. Se aukesi lisää kävellessäni autolle ja levitti puhtaat alushousuni ja sukkahousuni pitkin pihaa. Huomasin sen tietysti vasta autolle päästyäni, kun otin repun pois selästä ja jouduin kävelemään takaisin keräämään vaatteeni. Toivon, ettei varsinkaan alushousuja jäänyt johonkin pusikkoon huomaamattani. Tai ainakin jos jäi, toivottavasti sinne jäi joku vanha, kulunut kappale eikä kukaan nähnyt kuka sen on sinne tiputtanut.

Tässä vaiheessa olin jo vartin myöhässä ja jouduin soittamaan kaverille etten tule ajoissa lounastreffeillemme. Onneksi hänellä oli aikaa tavata minut vähän myöhemmin; vartin myöhästyminen kun toinen odottaa on todella pitkä aika.

Hyvä että soitin, koska nerokkaasti ajaessa muistin, että laukussani on rasia suklaarusinoita. Koska en ollut ehtinyt syödä, ainoastaan juonut teetä aamulla, nälkä oli jo kova. Aamun vastoinkäymisetkin harmitti ja ajattelin palkita itseni parilla suklaarusinalla. Suklaarusinoiden syömisessä ajaessa on se pieni ongelma, että tippuneita ei voi alkaa kaivella tuolilta tai hameelta. Joten nämä eksyneet kappaleet tietenkin muodostivat hameeseeni ruskeita läikkiä. Jouduin siis ennen lounastreffejä sekä viemään maidon jääkaappiin että vaihtamaan hameen ja vasta sitten ajamaan lounaspaikalle. Alkuperäinen tarkoitukseni oli ajaa suoraan lounaspaikkaan käymättä asunnolla ensin. Lopulta pääsin lounastamaan vain puoli tuntia myöhässä.


Minusta ei ole aamuihmiseksi ja sillä hyvä.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Laihdutus, osa 6

Olen lihonut reilun kilon sitten viime näkemän. Eikö tätä lihomista saa millään loppumaan? Viime tekstistäni lähtien olen yrittänyt tiiviimmin tarkkailla mitä syön ja onnistuin olemaan ilman suklaata hetken aikaa, mutta sitten kaikki taas levähti.

Luin viikonloppuna Hesarista juttua laihdutuksesta. Siinä joku suklaanahmija sai ”neuvon” etkö voisi vaihtaa sitä suklaata naposteluporkkanoihin? Sepä nerokasta. Totta kai sen vaihtaisi porkkanoihin, jos se olisi mahdollista. Mutta kun porkkanoista ei saa samaa hyvän olon tunnetta eikä samaa ihanaa suussasulavaa makua suuhun. Sitä voi syödä kilokaupalla kaikkea terveellistä kasvista ja olla ihan ähkyssä ja silti himoita suklaata. Suklaanhimoon auttaa vain pitkä totaalikieltäytyminen, mutta se ei ole ainakaan minulle mahdollista. Toinen vaihtoehto on sallia itselleen suklaata ainoastaan, jos on urheillut suklaan energiamäärän verran. Mutta koska mahdottomia luopua-listalla on muitakin herkkuja, kuten juustot, joutuisi saadakseen edes pienen nautinnon urheilemaan loputtomasti.

Aina toisinaan urheilukäsky kyllä toimii. Toisaalta pitkältä lenkiltä tullessa ei sitten niin teekään mieli herkutella ruualla ja ”tuhlata” saatua urheiluhyötyä. En tunnusta, että saisin urheilusta mielihyvää, kuten jotkut laihat ovat minulle väittäneet saavansa, mutta saan mielihyvää ajatuksesta, että olen hitusen lähempänä laihdutustavoitettani urheiltuani enkä halua taantua syömällä herkkuja.

Valitettavasti aina ei ole voimia eikä aikaa urheiluun. Varsinkin näin syksyisin olen joka vuosi puolikuollut ja joka paikkaa särkee. Ei juuri tee mieli lähteä ulos saamaan lisää särkyä jäätymällä. Mainostamani Wii Fit toki auttaa tähän ulkoiluhaluttomuuteen, mutta ei sitäkään aina jaksa. Pitkän opiskelupäivän jälkeen on niin helppo vain keittää pannullinen teetä ja istua alas hyvän kirjan tai elokuvan pariin suklaalevy toisessa kädessä. Siinä sulaa hetkeksi kaikki stressi kun ulkomaailma unohtuu aistien nauttiessa mausta, hajuista, äänistä ja kuvasta. Miten sen tunteen muka saisi porkkanoilla?

perjantai 8. lokakuuta 2010

Sairaalabyrokratiaa

Selvisi miksi kyselevät lapsettomuustutkimuksien yhteydessä onko ollut pääkaupunkiseudulla hoidossa vuoden 2005 jälkeen. (ks. edellinen tekstini aiheesta)

Huomasin lukuisista lappusista, jotka tulivat tutkimuskutsun kanssa, että poliklinikalle pitää soittaa ja varata aika ennakkoon seulontanäytteiden ottoa varten. Soitin sinne äsken ja kävi ilmi, että he pelkäävät sairaalabakteeria. Sepä mukavaa. Eihän tässä nyt olekaan vielä tarpeeksi huolia, nyt täytyy vielä olettaa, että minulla olisi hoitamaton sairaalabakteeri kehossani.

Hyvä on, vähän liioittelua. Nopealla googletuksella selvisi, että sairaalabakteereita on erilaisia eivätkä kaikki johda hoitamattomina halvaantumiseen, kuten eräälle sukulaiselle kävi. Myöskään ne eivät tee lapsettomiksi, ainoastaan hankaloittavat elämää raskaana ollessa - mutta sehän nyt tuntuu olevan kaukainen pelko minun elämässäni.

Kysely onkin siis yleisluontoinen kaikille poliklinikalle menijöille, ei pelkästään lapsettomuustutkimuksiin liittyvä. Hyvä niin.

torstai 7. lokakuuta 2010

Rakastaa

Olin eilen inspiroivalla luennolla parisuhteen hyvinvoinnista. Yksi luennoitsijan heittämä kysymys jäi pohdituttamaan minua erityisesti.

Luennoitsija kysyi mistä on kyse kun rakastetaan? Sitä voi sanoa rakastavansa pitkiä aamuja, auringonpaistetta, mansikkajäätelöä, vanhempiaan, siskoaan, siskon lapsia, omaa lastaan, miestään... Mutta nämä rakkaudet eivät ole samanlaisia keskenään. On siis eriarvoista rakkautta olemassa.

Mietin tuota rakastamisen määritelmää jo joskus kuukausia sitten, kun täyttelin Facebookin muistiinpanoja. Facebookissahan oli joskus muotia kierrättää kysymysketjuja, joihin kaikki vastailivat omien mieltymystensä mukaan. Jossakin niistä oli kysymys ketä rakastat. Ystäväni oli vastannut siihen listaamalla liudan kavereitaan. Minä vastasin yhdellä nimellä: oman mieheni.

Kysymys sai silloin miettimään mitä on rakastaminen. Minusta se on hirveän vahva sana, enkä osaa käyttää sitä esineisiin enkä ystäviin. Olen sanonut sen elämäni aikana kolmelle ihmiselle ja jälkikäteen ajatellen olen oikeasti rakastanut kahta. Joista toisen kanssa olen naimisissa. En minä osaa kulkea hokemassa kuinka rakastan kaikkea maailmassa, se jotenkin vie sanalta sen arvon.

Ymmärsin kyllä luennoitsijan pointin. Rakkautta on monenlaista. Mansikkajäätelö ei ole samanarvoinen kuin sisko. Eikä siskon lapsia rakasteta samalla tavalla kuin omaa miestä. Eikö kenenkään muun korvaan kalskahda käyttää samaa sanaa kaikista asioista? Voihan aina ”pitää kovasti/hirveästi/paljon/erittäin paljon”, ”tykätä”, ”välittää”, ”arvostaa”, ”ihannoida”, ”nauttia” ja niin edelleen. Miksi kaikkea mistä pitää pitäisi rakastaa? Miten sitten voi määritellä mikä erilaisuus on rakastaa miestään (tai joidenkin kohdalla omaa lastaan) suhteessa kaikkiin niihin muihin rakkauksiin, jotka tuskin yltävät rakkauden määrässä lähellekään noita kahta elämän tärkeintä asiaa? Tai jos yltävät, onko varmasti suhteessa oikeaan ihmiseen?

Itse olen kokenut mielekkääksi jättää sanan rakastaa tärkeäksi sanaksi. Siksi sanaksi, jota käytän vain, kun todella tarkoitan sitä vahvaa tunnetta, joka osaa pakahduttaa hengityksen oikein osuessaan. Tietenkin itsellänikin on rakastamisen kohteissa (mieheni, vanhempani, kissani) eroja, mutta sama perusperiaate: rakastamani olennon vuoksi olen valmis tekemään paljon enemmän kuin kenenkään muun elämässäni. Elottomia esineitä ei voi rakastaa, niistä voi vain pitää.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Facebook ja mainokset

Facebookin mainoslogiikka on mielenkiintoinen. Aikaisemmin sivuni reunassa maksetuilla mainospaikoilla oli enimmäkseen mainoksia lasten vaatteista ja muista lapsiperheiden asioihin liittyvistä tuotteista. Se oli todella ärsyttävää. Ilmeisesti Facebook olettaa automaattisesti, että ikäiselläni on lapsia.

Vaihdoin syntymävuoteni vuoteen 1900. Nyt sivullani mainostetaan vanhusten lehtiä, yrttejä, ryppyvoiteita ja helsinkiläisiä baareja. Silmiinpistävintä on, että ikäiselleni, eli Facebookin mukaan nyt 110-vuotiaalle ei ole suoraan suunnattuja mainoksia samalla tavalla kuin kolmikymppisille näyttää olevan. Todennäköisesti se johtuu siitä, että Facebookin käyttäjäkunnassa ei ole vielä selkeää eläkeläisten ryhmää, joten ei ole heille suunnattuja mainoksiakaan. Ja sehän sopii minulle. On paljon hauskempaa katsoa mitä he ovat keksineet minun tarvitsevan tänään kuin nähdä ne iänikuiset lastenvaatemainokset, jotka vain muistuttavat epäonnistumisestani sillä elämän saralla.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Pikkuhuomioita XVII

Keskustelimme viikonloppuna saunassa mieheni kanssa saunomisen ja kylpemisen eroista. Itse rakastan kylpemistä, mutta en erityisemmin välitä saunomisesta. Minusta on hauskaa keskustella asioista, joita ei ole aiemmin pohtinut sen tarkemmin - ne vain ovat olemassa kunnes kyseenalaistat miksi.

Kylpykeskustelussa selitin miehelleni miksi pidän kylpemisestä. Yritin kuvailla sitä hyvänolon tunnetta, joka valtaa jokaisen lihaksen kylpyammeessa, ja jota tunnetta esimerkiksi saunassa ei saa. Hassua kyllä, kylpemisessä on yksi seikka ylitse muiden. Veden alla ei tarvitse itse kannatella rintojen painoa. Siksi lihakset pääsevät rentoutumaan kuumassa vedessä paremmin kuin kuumassa saunassa. Missään muualla ei saa samaa rentoutumisen tunnetta.

Alkaa tuntua siltä, että kaikki elämässäni liittyy rintoihin ja niiden kanssa elämisen vaikeuteen. Mystistä.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Mitä kaikkea ehtiikään tehdä ennen kello kymmentä aamulla

Joskus aamut eivät vain toimi.
Nukuttuani nyt jo useampana yönä liian lyhyitä unia olin eilen illalla hyvin väsynyt. Liian väsynyt nukkumaan. Puoli kahdeltatoista sain vielä puhelun ja hyviä uutisia. Innoissani en malttanut nukkua.

Tältä pohjalta heräsin aamulla kello 5.30 neljän tunnin yöunien jälkeen. Kuvittelin olleeni nopea suihkussa, mutta siellä kului 45 minuuttia. Mahdoinko nukahtaa seisaalleen? Tästä syystä olin puoli tuntia myöhässä aikataulustani.

Kun viimein pääsin lähtemään viemään autoa huoltoon huomasin, etten ollut muistanut tarkistaa reittiä kartasta. Puhelimessani ei ole gps:ää, koska miehelläni on työpaikan laskuun kaikki hienoudet. En ole viitsinyt luopua 10 euron puhelinlaskustani saadakseni lukea Facebookia missä tahansa tai kerran vuodessa tarkistaa kartasta jotain. Mutta juuri tänään olisi ollut käyttöä navigointiohjelmalle.

Ajoin sinne, missä suunnilleen tiesin korjaamon olevan, mutta en löytänyt sitä. Jouduin soittamaan miehelleni ja viivästyttämään hänen töihinlähtöään. Hän neuvoi minut oikeaan paikkaan – toiselle puolelle taloa, jonka pihassa odotin ajo-ohjeita!

Eikä aamuni päättynyt tähän.
Korjaamolta lähdin kävelemään bussipysäkille noin puoli kilometriä. Muistin vasta kävellessä, että lyhyiden hiusten kanssa tarvitaan korvalappuja tai pipoa jo näillä säillä. Toinen talvi lyhyillä hiuksilla alkamassa enkä ole vielä oppinut suojaamaan päätäni, erityisesti korviani, kylmältä.

Bussin kanssa kävi tuuri. En joutunut odottamaan kauaa ja sattui vielä tulemaan juuri se bussi, joka veisi minut lähimmäs yliopistoa. Kunnes astuin bussiin. Näin lokakuun ensimmäisenä päivänä ei opiskelija-alennukseni ollutkaan enää voimassa eikä kortilla voinut matkustaa. Olin unohtanut päivittää kortin. Ja koska minulla ei ollut penniäkään käteistä, jouduin kävelemään neljä kilometriä keskustaan.

Pääsin paikallisliikenteen toimistolle puoli yhdeksältä. Se aukesi kello yhdeksän. Niinpä tietysti.

Tässä vaiheessa olin jo niin myöhässä aamun luennolta, etten edes yrittänyt päästä sinne vaan menin kiltisti vasta kymmeneltä alkavalle luennolle. Päädyin kävelemään vielä keskustasta yliopistolle viimeiset vajaa kaksi kilometriä – tässä jalkapohjien kivistyksessä se ei enää tuntunut miltään. Olisikin ollut liian hyvä tuuri, jos olisin laittanut jalkaan mukavat kävelykengät korkokenkien sijaan. Onko tänään varmasti perjantai 1. päivä eikä perjantai 13. päivä?