tiistai 30. marraskuuta 2010

"suloisia" joulukuvia

Pian on aika jokavuotisen ilon ja ahdistuksen aiheen, joulukorttien. Kauniit kortit on kiva laittaa seinälle, kortteja on mukavaa saada mistä tahansa syystä pitkin vuottakin. Mutta joulukorteissa yksi korttilaji on sellainen, jota ei meidän seinällä näy. Lasten kuvat.

Ylipäänsä, se teidän lapsi ei ole kaikkien mielestä maailman suloisin kun sille laittaa tonttulakin päähän, saati että naamasta suurennettua kuvaa jaksaisi katsella kukaan vanhempien ja isovanhempien lisäksi.
Joka vuosi, sama lapsi, sama kuva. Meille muille ei ole eroa istuuko tonttulakkipäinen lapsi ammeessa vai seisooko kuusen ääressä. Samoja kuvia puolitutuista lapsista on katseltu 80-luvulta asti, eiköhän olisi jo aika vaihtaa tyyliä?

Erityisesti te sukulaiset, joita emme näe kuin korkeintaan kerran vuodessa: onko mieleenne tullut, että siihen on syy? Ehkä olemme kurkkua myöten täynnä juuri teidän lapsenne "erinomaisuutta ja täydellisyyttä" (lue: vanhempien yletöntä, taukoamatonta kehumista), että emme myöskään halua sitä hierottavan naamaamme joulukortin muodossa?

Katkeruus nostaa päätään jälleen. Jotenkin voin vielä ymmärtää pakkomielteen lähettää lapsettomille pareille oman lapsen kuvia kuin kehuakseen, että olemme onnistuneet siinä missä te olette epäonnistuneet. Mutta on täysin käsittämätöntä, miten eräskin sukulaispariskunta lähettelee joka joulu ainoan lapsensa naamakuvia jokaiselle sukulaiselle, jopa niille, joiden oma lapsi kuoli 2-vuotiaana. Eikö heillä ole mitään käsitystä empatiasta, muiden ihmisten huomioonottamisesta? Kuinka pahalta tuollainen kortti voikaan toisista tuntua?

Kaikki te, jotka juuri valmistelette joulukorttejanne: älkää lähettäkö niitä lapsienne kuvia, ne eivät ole suloisia eikä kauniita kenenkään ulkopuolisen mielestä. Älkääkä käsittäkö tätä väärin. Lapsi itsessään voi olla oikeasti se maailman ihanin muidenkin mielestä, kuva kortissa vain ei. Lapsikuvakortit ovat tylsempiä kuin Tiimarin 20 sentin perusjoulukortit. Tiimarin korteissa kun on sentään kimalletta eivätkä ne loukkaa ketään.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Pikkuhuomioita XXI

Miksi asiat joista pitää on niin raskaita? Jos haluaa toteuttaa intohimojaan työn suhteen, harrastuksissa, se vaatii paljon vaivaa ja aikaa. On paljon helpompaa tehdä tylsää perustyötä, joka toistaa itseään mahdollisimman paljon. Se ei vaadi jatkuvaa keskittymistä, itsensä kehittämistä, voimiensa viemistä äärirajalle päivästä toiseen. Miksei voisi vain pitää keskinkertaisuudesta ja helppoudesta?

Intohimoista on pelkkää haittaa, se on todistettu lukemattomia kertoja. Miksei sitä voi uskoa ja lakata haluamasta asioita?

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Laihdutus, osa 7

Laihdutusmotivaationi on edelleen hukassa. Sitä hakeakseni olen lueskellut erinäisiä blogeja ja nettisivustoja, tarkemmin seuraan kahta laihdutuksesta kertovaa blogia.

Silmun ja Sinellan tekstejä lukiessani koen huonon omantunnon pistoksen. En ole pitkään aikaan jaksanut olla niin tarkka laihdutuksessani. Saati ahkera. Nyt on aika kääntää uusi lehti ja ottaa kiri. Jouluun asti aion olla ahkera: liikkua ja vahtia syömisiäni. Jouluna en aio vahtia yhtään mitään; menemme tänä jouluna appivanhemmille ja siellä kaikki tehdään kermaan ja voihin. En siis voisi syödä mitään siellä. Mutta nyt noin kuukauden voin olla erityisen tarkka, katsotaan johtaako se mihinkään.

Tähän liittyen päätin mitata olennaiset mitat ja katsoa ehtiikö ne muuttua kuukaudessa. Jotta olisin tosissani, kirjaan ne tänne ylös nyt ja kuukauden päästä. Olette motivaationi muistuttajat, julkisesti on ikävämpi epäonnistua. (kyllä hyvä ystäväni, kun tulen käymään seuraavan kerran, tilaa hissi ylös ja pidä se varattuna, jotta joudun portaisiin)

Mittasin kaikki nämä paksuimmasta kohdastaan:

Käsivarsi (vasen hauis) 34 cm
Rinnanympärys 100 cm (ihan vain vertailun vuoksi: rintojen alta mitattuna ympärys 65 cm. Kylkiluut tuntuu ja näkyy asennossa kuin asennossa. Kertoo jotain vartaloni muodosta.)

Vyötärö 81 cm (voi masennus, vyötärö on ollut aina se ainoa kapea kohtani ja nyt sekin on kasvanut viime mittauksesta. Tosin ennen mittausta juomallani pannullisella teetä on voinut olla parin sentin turvottava vaikutus.)
Lantio 113 cm (aina ja ikuisesti levein kohtani)
Reisi (vasen) 81 cm

Lyhyt selailu keskustelupalstoilla ja terveyssivustoilla kertoo, että tavoitteena pitäisi olla lantio 90-100, reisi 50-60, vyötärö alle 80. Käsivarsista en löytänyt tietoa. Katsotaan edistynkö kuukaudessa yhtään senttiä.

Joulu tulee, halusit tai et

Joulu on tulossa jälleen. Joulunaika on parasta vuodessa. Tiedän hyvin, että tämä(kin) on poissa muodista; joulua kuuluu lähinnä pilkata ja puhua siitä inhoten. Tärkeintä tuntuu nykyään ainakin opiskelijoiden kesken olevan keksiä uusia, kaukana perinteistä olevia joulunviettotapoja.

En anna sen häiritä itseäni. Joulu on niin mahtava juhla, että sen odottaminen pitää aloittaa tammikuussa. Koko vuoden ostelen joululahjoja ja joskus teen joulukortit valmiiksi kesällä. Myös itsetehdyt joululahjat on hyvä aloittaa aikaisin, jotta ei tule kiire. Normaalisti viimeistään joulukuun puoliväliin mennessä minulla on kaikki valmiina.

Joulun odottaminen myös helpottaa tuskaista syksyn pimeyttä. Jäätävän viiman ja sateen kestää paremmin, kun tietää joulun olevan ihan lähellä. Jo marraskuussa saa alkaa intoilla joulusta muillekin. Sitä ennen on parempi olla puhumatta mitään, jostain syystä muut ihmiset harvoin suunnittelevat joulua kesällä saati keväällä. Outoja ihmisiä. Joululauluja en uskalla soittaa ennen kuin joulukuussa, etteivät naapurit hermostu minuun.

Pari vuotta sitten kävin appeni kanssa keskustelun joululahjoista. Olen käynyt saman keskustelun syntymäpäivälahjoista kaverini kanssa. Kuinka lahjan antaminen velvoittaa toisenkin hankkimaan lahjan. En ymmärrä sitä. Lahja annetaan, koska halutaan muistaa tiettyä ihmistä, ei pakosta. Joten miksi olisi odotettava vastalahjaa? Pakosta hankitut vastalahjat on usein persoonattomia. Mieluummin sydämellä tehty tai hankittu pikkulahja kuin kallis, persoonaton lahjus. Lahjojen antaminen ei ole pakkopullaa, antamisesta saa itsellekin iloa. Varsinkin jos on osunut lahjallaan oikeaan ja onnistunut aidosti ilahduttamaan sen saajaa. Jos ei saa antamisesta iloa, miksi antaa lahjoja?

Tänä vuonna ensimmäistä kertaa hyvin moneen vuoteen jouluntulo ahdistaa minua. Se johtuu siitä, että en ole hyvistä yrityksistäni huolimatta ehtinyt löytää kummipojille joululahjoja. Ne ovat ne tärkeimmät lahjat hankkia. Minulla ei myöskään ole edes ideaa mitä voisi vanhemmille hankkia tai tehdä. En ole tehnyt yhtäkään lahjaa itse tänä vuonna ja se on todella poikkeuksellista. Joulukortteihinkin hankin kartonkia vasta eilen, sen sijaan jo aiemmin kortteja varten keräämäni kävyt ovat päässeet kuivamaan ja aukeilemaan. Korttisavotta tulee olemaan tänä vuonna kiireinen. En pidä kiireestä. Korttien tekemisestä ja lahjojen ostosta menee nautinto, jos ne joutuu tekemään kiireessä.

Haluan uskoa, että tuo ahdistus on ohimenevää eikä toistu tulevina vuosina. Onneksi kummipoikien suhteen on aina yksi helppo lahjaratkaisu: ajan antaminen. Todennäköisesti tulen tänä vuonna antamaan kahdelle nuoremmalle kummipojalle lahjaksi retken johonkin mukavaan paikkaan, ehkäpä eläintarhaan. Olen pyrkinyt antamaan lapsille lahjaksi jotain, minkä he voivat kaivaa käärepapereista, se on niin hauskaa lapsena, mutta koska ideat on vähissä tänä vuonna, lahjakortti retkelle toivottavasti ilahduttaa.

Jos olisin rikas, lähtisin johonkin Saksan tai Ranskan kaupunkiin joulumarkkinoille nauttimaan joulun odotuksesta. Siellä se osataan. Hyvän odottaminen on mukavaa puuhaa ja ihan liian aliarvostettua.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Illan sinihetki

Toisinaan, erityisesti leutoina talvipäivinä, on mukavaa vain istua ja katsella sinihetken aikaa. Luonto tuntuu rauhoittuvan iltaan auringon viime säteiden painuessa mailleen. Hiljaisuus laskeutuu pimeyden myötä. Ihmisenkin mieli rauhoittuu kaiken kiireen keskellä hetkeksi vain tuijottamaan ja nauttimaan.
Lumi värjäytyy sinertäväksi, terävät reunat sumentuvat hämärässä ja yksityiskohdat himmenevät. Lihakset rentoutuvat, voi vain upota haaveisiinsa.


Kunnes metron jarrut kirskahtavat, metro syöksyy pimeään tunneliin ja ihminen on taas kiireestä ahdistunut kaupunkilainen.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Myrkyllinen äiti

Tämä ei nyt enää ole mikään uusi uutinen, mutta kommentoinpa kuitenkin.

Viime viikolla kohistiin naisten meikkien sisältämistä myrkyistä, kuinka ne vaikuttavat sikiöön. Erityisesti miespuoliset sikiöt tuntuvat olevan vaarassa, siittiöiden tuotanto on herkkä asia. Jo vuosia sitten jossakin tutkimuksessa todettiin, että äidin raskaudenaikainen tupakointi voi aiheuttaa poikalapsen siittiötuotannossa ongelmia ja lapsettomuutta aikuisena.

Uutinen on siitä mielenkiintoinen, että en huomannut siinä mitään kommenttia tyttölapsen kehityshäiriöihin. Tyttöjen munasolut kehittyvät kuitenkin sikiöaikana, poikien siittiöt vasta murrosikäisenä. Miksi sikiöajan altistus siis vaikuttaa nimenomaan poikiin eikä tyttöihin? Onko asia todella noin tarkkarajaista vai eikö tyttöjä vain ole tutkittu yhtä paljon kuin poikia?

Joka tapauksessa meikittömyys on siis hyvä asia, samaten hiuksien luonnollinen väri raskausaikana. En kyllä ihan varmaksi ymmärrä, miten ripsiväristä voi irrota ihoon suuria tai pieniäkään määriä myrkkyjä, kun se ei varsinaisesti edes kosketa ihoa.

Entäs deodorantit? Onko niissä sikiölle haitallisia myrkkyjä? Alumiinittomuuden ymmärrän, onnekseni kauppaan on tullut lisää alumiinittomia vaihtoehtoja viime vuosina, mutta entä ne ftalaatit? Mikrosta olen ajatellut pysyä kaukana muutenkin (jos siis joskus tulen raskaaksi), nyt täytyy myös välttää muoviastioiden käyttöä mikrossa. Mutta miten välttää kaikkea ftalaattia sisältävää, jos sitä kerran on kaikkialla? Jos se on niin vaarallista, miksi sitä on kaikkialla? Pitäisikö ftalaatteja alkaa vältellä ihan itsensäkin vuoksi eikä pelkästään sikiön takia? Tästähän saisi tehokkaan joukkohysterian aikaiseksi vähän yllyttämällä.

torstai 18. marraskuuta 2010

Vanhat isät ja äidit saavat virheellisiä lapsia?

Lueskelin äsken uusia uutisotsikoita. Ylen uutinen ”Isän vanhuus saattaa lisätä lasten kromosomivirheitä” hätkähdytti hetken. Inhoan tuollaista uutisointitapaa.

Uutisessa ei millään tavalla määritellä mikä on vanha isä. Mistä iästä lähtien kromosomivirheet ovat mahdollisia iän tuomia ongelmia? Myös lause ”(riski on) joka tapauksessa vähäisempi kuin äidin korkeaan ikään liittyvä”. No mikä sitten on korkea ikä äidille? Tuskin sama kuin isälle? Mieshän voi saada lapsia periaatteessa koko ikänsä, nainen ei.

Onko tässä mielessä käsitetty vanha äiti yli 35-vuotias? 40-vuotias? 45-vuotias? Entä vanha isä? 40, 50, 60, 70? Oman elämäni kannalta vastauksella on väliä. Ja muutenkin mielestäni se olisi melko olennaista tietoa. Huolestuttava ajatus, että koska olen pakotettu odottamaan ja vanhenemaan ennen kuin mahdollisesti tulen saamaan lapsen, se ehkä on tämän odotuksen vuoksi ”kromosomivirheellinen”.

Eipä ole ensimmäinen kerta kun Ylen suppea uutisointi ärsyttää. Yle on muuttunut jatkuvasti enemmän lööppihakuiseksi iltalehdeksi kuin asialliseksi uutiskanavaksi netissä.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Materialisti vai ei

Muutin viime kuun lopussa uuteen väliaikaisasuntoon, kuten ohimennen mainitsin netinhankkimisongelmieni yhteydessä.
Ennen muuttoa kuvittelin, ettei minulla ole juuri mitään tavaraa. Muutin toisesta väliaikaisasunnosta toiseen enkä ole säilyttänyt siellä läheskään kaikkia kirjojani tai vaatteitani. Mutta jotenkin sitä tavaraa oli ehtinyt sinnekin kertyä. Mystistä.

Lähinnä sinne oli kertynyt opiskeluun liittyviä papereita ja muistiinpanoja. Ja niitä oli paljon! Pikaisessa muutossani en jaksanut alkaa käydä papereita läpi vaan pakkasin ihan kaiken. Nyt olisi tarkoitus alkaa tutkia uuden asunnon rauhassa mitä ihmettä olenkaan säästellyt. Kunhan on sitä kuuluisaa aikaa tehdä tuokin asia.

Muutossa huomasin myös, etten olekaan ihan niin välinpitämätön asioiden omistamisen suhteen kuin olen joskus kuvitellut olevani. Kirjoista en tietysti voi luopua, niitä pitää omistaa, jotta voi lukea suosikit uudestaan ja uudestaan odottamatta lainausjonossa kirjastossa. Kirjojen omistaminen tulee myös halvemmaksi kuin maksaa jatkuvia myöhästymismaksuja kirjastoille. Vaatteita on kertynyt suuret määrät, tai ainakin se näyttää suurelta määrältä, kun villatakit yrittää mahduttaa muuttolaatikkoon. Toisaalta olen hirveän huono heittämään mitään pois, useimmiten siirrän paljon käytetyn villatakin varastoon ja kaivan sen esiin muutaman vuoden päästä ”uutena löytönä”.

Koen silti, etten ole materialisti pahimmasta päästä. Kahden yllämainitun lisäksi minulla ei juuri ole tavaraa. En kerää meikkejä (koska en osaa käyttää niitä), hajuvesiä, koruja, teknisiä vempaimia, elokuvia, cd-levyjä... No hyvä on, purkkeja on saattanut kertyä jokunen, mutta suurin osa niistä on hyötykäytössä keittiössä tai muualla säilyttämässä pikkutavaroita ja ruokia.

Jotta olisin todellinen materialisti, minun pitäisi rakastaa shoppailua ja tavaran saamista itselleni. Eräs ystäväni sanoo, että huonoina päivinä ostaminen, varsinkin uusien vaatteiden hankkiminen tekee hänelle paremman olon. Omat huonot päiväni pelastaa useimmiten suklaa tai muu herkku. Ehkä sen takia ystävälläni on alati paisuva vaatekaappi, minulla alati paisuvat reidet.

Rakastan sisustamista, mutta väliaikaiskodeissa ei ole tarvetta eikä halua alkaa muuttaa sisustusta paikkaan sopivaksi. Meille on kertynyt vuosien varrella sisustustavaroita, lähinnä kynttilänjalkoja ja matkamuistoja, mutta niitä saakin kertyä. Matkamuistoja opin jo 10 vuotta sitten (masentavan kauan sitten!) ensimmäisellä interrailillani ostelemaan säästeliäästi. Suurin osa matkamuistoista kulkee valokuvina ja muistoina päässäni ja muistokirjoissani. Jokaiselta matkalta olen kuitenkin halunnut hankkia yhden esineen muistoksi. Usein se on joku simpukka rannalta tai paikallisen käsityöläisen kaunis koriste-esine. Mieheni ostelee paikallisia mausteita ja käyttää niitä sitten kotona erilaisiin ruokakokeiluihinsa (jonka takia olen säästynyt kokkaamiselta jo pitkään, onneksi).

Lähinnä mieheni vihjailujen takia olen miettinyt mitä tavaroita voisin lahjoittaa pois. Mutta kun olen jotakin hankkinut, se on usein pitkän harkinnan tulosta ja silloin siitä on vaikea luopua. Tavara on hankittu täyttämään jokin tarve ja vaikka se tarve olisi kadonnut, en raaski luopua tavarasta. On kyllä totta, että olemme asuneet yhdessä jo vuosia käymättä läpi astioitamme kertaakaan. Kahden kodin astioiden yhdistäminen toi melkoisen vyöryn astiakaappeihimme. Mutta jos vielä jonain päivänä tarvitseekin sitä vanhaa paistinpannua tai pikkukattilaa?

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Pikkuhuomioita XX

Saadessani nauttia näiden kuukautisten aikana kaksi päivää elämäni kovinta vatsakipua, olen huomannut miten moneen asiaan vatsalihasten käyttö vaikuttaa. Jossain ryhmäjumpassa kuultu ”keskivartalo vaikuttaa kaikkeen, nyt jumpataan vatsalihakset kuntoon” ei tunnukaan enää perättömältä lausahdukselta.

Vatsani on ollut niin kipeä, että kaikki liike on sattunut. Liian nopeasti hengittäminen, naurahtaminen, toisen ihmisen liikkeet, jotka ovat hipaisseet vatsaani...
Vatsa on vaikuttanut myös ennalta-arvaamattomiin asioihin. Ensimmäisenä päivänä oli hankalaa olla koneella, vaikka makaankin sohvalla läppäri sylissä, koska näppäimistön käyttö heilutti liikaa vatsaa. En myöskään pystynyt avaamaan pullojen kierrekorkkeja, koska se olisi vaatinut voimaa vatsasta asti. Kaikenlaisten painavien (~yli 500g) asioiden nosteluyritykset jäivät yrityksiksi.


Luonnollisesti ylösnouseminen istumasta tai makaamasta on ollut hankalaa ilman apua. Kaikenlainen kurottelu on ollut kielletty. Käveleminen ilman vatsalihasten toimintaa oli mahdotonta, joten tyydyin kävellessä pidättämään hengitystä ja kulkemaan kyyryssä. Saunassa huomasin, etten pääse millään korkeaa ensimmäistä porrasta ylös.

Kunhan selviän näistä menkoista alan taas jumpata vatsalihaksia ihan urakalla. En tiedä miksi sain tällaisen järjettömän kivun tällä kertaa mutta en halua sitä uudestaan. Ehkä vatsalihasten kunto vaikuttaisi asiaan?

perjantai 12. marraskuuta 2010

Linkki

Satuin löytämään niin loistavan kirjoituksen, että on pakko linkata tänne. Kerrankin joku puhuu järkeä, eikä aina niitä Laasasia ja muita elämäänsä pettyneitä miehiä, joilla on pakollinen tarve purkaa omaa ahdistustaan mahdollisimman kuuluvasti. Kiitos Jussi Ojajärvi.
Lisää tällaista!

Ystävyys

Olen viime aikoina pohtinut paljon ystävyyttä. Mitä se on? Miten se syntyy? Voiko olla yksipuolista ystävyyttä? Miten kaveruus syvenee ystävyydeksi?

Varovaisena, epäluuloisena pelkurina tunnen pelottavani ihmiset pois läheltäni. Onnistun sillä suojelemaan itseäni, mutta se myös jättää minut melko yksinäiseksi. Siksi olen yrittänyt miettiä, miten voisin olla vähemmän pelkuri mutta en liian tyrkkykään.

Olin muutaman päivän matkalla puolituntemattomien ihmisten kanssa viime kuussa. Ehkä se johtui matkan olosuhteista, mutta tunnen reissun suurimman annin minulle olleen uudet ihmiset ympärilläni. Näistä tuttavuuksista on mahdollista kehittyä jopa ystävyyssuhteita oikein osuessaan. Kun nyt osaisi jatkaa oikeaan suuntaan. Päteekö ystävyyden kehittymiseen samat säännöt kuin parisuhteiden alkuun? Ei saa olla yhteydessä liian usein, ettei toista ahdista, pitää muistaa tietynlaiset käytöstavat kohdatessa? Tai voiko ystävyyden ”testata” olemalla heti täysin oma itsensä virheineen kaikkineen ja katsoa kestääkö toinen vai ei?

Ehkä näistä syistä olen hirveän huono ystävystymään. Ehkä on olemassa sellainenkin asia kuin ylianalyysi. Opiskeltuani yliopistossa nyt kaksi vuotta olen päästänyt lähelleni tasan kaksi ihmistä. Kavereita on tietysti useampia, mutta heille ei tule kertoneeksi aina mitä oikeasti ajattelee tai ainakaan ihan niin perusteellisesti kaikista asioista.

Nyt minua jännittää kuin romanttisen suhteen alussa. Voisiko näihin kahteen-kolmeen uuteen ihmiseen elämässäni kehittyä jotakin syvällisempää? Miten toimimalla voisin edistää sitä? Mitä en ehdottomasti saisi tehdä? Siitä olen varma, että ei pidä jäädä vain odottelemaan ja ihmettelemään, niin on todistetusti tuhottu monia lupaavasti alkaneita tuttavuuksia. Ystävyys vaatii työtä siinä missä parisuhdekin, ainakin alussa. Työn sisältö on vain minulta vähän hukassa.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Voimattomuus olkoon suurin syntini

Käyköhän kenellekään muulle koskaan niin, että jättää tekemättä jonkun "virallisen" asian tai peruu sovitun tapaamisen, koska ei vain jaksa? Tänä syksynä niin on käynyt minulla monesti ja poden todella pahasti huonoa omatuntoa siitä.

Onko kyseessä pelkkä laiskuus, kuten joku on minua syyttänyt, vai onko taustalla jotain muitakin syitä? Mitä ne muut syyt voisivat olla?

Joka tapauksessa olo on huono aina, kun jättää jotain tekemättä, kuten luennolle menemättä. Kaduttaa ja ärsyttää. Mutta jos menee, sekin voi helposti ärsyttää. Tai sitten onkin hauskaa. Pahimmassa tapauksessa tuskailee koko luennon ajan ja jälkikäteen olo on pahentunut vaikkapa alkavan flunssan pahentumisena. Kun ei voi tietää.

Tuntuu, että kaikki muut ihmiset maailmassa ovat tuhansia kertoja parempia ihmisiä kuin minä. He jaksavat, pitävät sovitut asiat ja tekevät vähän ekstraakin ihan vain ilokseen. Kaikki ahkerointi on ilo. Ja minä vain valitan kun paikkoja särkee ja ei tee mieli ahkeroida. Mitä enemmän ajattelen kuinka paljon huonompi olen verrattuna muihin kun en jaksa, sitä vähemmän jaksan kun mielikin painuu alas. Tiedän, että siitä tulee paha noidankehä, mutta en osaa ratkaista sitä. Toisinaan sitä pystyy olemaan välittämättä näistä ajatuksista ja mieli on korkealla, toisinaan ei jaksa kuin antautua ja rypeä itsesäälissä.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Tahattomia ilkeyksiä

Kaverini toi tuliaisiksi reissultansa kaikille pinssit. Minulle hän toi pinssin, jossa on Dagssonin piirros. Hänen piirroksensa ovat pääasiassa ilkeitä ja koettelevat usein huumorin rajoja. Itse pidän niistä joistakin mutta saamani pinssi osui arkaan paikkaan. Pinssin kuvassa on nainen poistumassa vessasta ja pöntöstä tulee puhekupla, jossa lukee ”äiti, rakastan sinua”.

En olekaan kirjoittanut tänne jo kuukausia aikaisemmin tapahtuneesta mahdollisesta keskenmenostani, jossa vasta aivan alussa ollut raskaus meni kesken vessassa. Se oli vielä niin alussa, ettei ole 100% varmaa oliko se raskaus; merkit oli näkyvillä ja olin tekemässä testiä kun vatsaan alkoi sattua valtavasti ja jotakin tuli ulos. Oletan sen olleen raskaus tapahtuman epätavallisuuden vuoksi.
En oikein tiedä mitä tehdä pinssille. En haluaisi loukata sen antanutta kaveria vaan näyttäytyä pinssin kanssa jossakin, mutta en saa itsestäni irti halua laittaa pinssiä esille. Se nyt vain on liian loukkaava.

Eräänä päivänä istuin ystävän kanssa juttelemassa syntyjä syviä; lähinnä hänen ihmissuhdehuoliaan (koska omassa elämässäni ei sellaisia tapahdu, on aina välillä kiva elää toisen tarinoissa ”villiä vapausaikaa”). En tiedä miksi, mutta en ole tullut kertoneeksi tällekään ystävälle lapsenhankintahaaveistani, vaikka muuten puhumme monia arkojakin asioita. Jostain puheemme kääntyi lapsiin ja teoriaan, jonka mukaan vauvat elävät vuosikausia, jopa vuosikymmeniä toisessa ulottuvuudessa ja valitsevat vanhempansa huolella ennen syntymistään meidän maailmaamme.
Teoria tuntuu kammottavan pahalta. Että vauva valitsisi mieluummin jonkun kadulla asuvan huumeäidin, joka myy lapsensa ties mihin eläinkokeisiin saadakseen seuraavan piikin kuin meidät, jotka haluaisimme tarjota lapselle mahdollisimman tasapainoisen ja hyvän kodin. Että meissä olisi jotain niin pahasti vialla, ettei yksikään vauva edes harkitse tuloa perheeseemme. Olenko todella niin hirveä ihminen ja epäsopiva äidiksi?

Ehkä pitäisi kertoa ihmisille avoimemmin raskaushaaveista ja vaikeuksista, jotta tällaisilta tilanteilta vältyttäisiin? Mutta kun se kertominen on niin kovin vaikeaa. Viimeistään silloin ainakin tulisi leimatuksi epäkelvoksi ihmiseksi, joka ei pysty toteuttamaan yhtä elämän perusasioista, lisääntymistä.

lauantai 6. marraskuuta 2010

Pikkuhuomioita XIX

Äskettäin saunassa huomasin uuden asian itsestäni. Riippuvat rinnat eivät synny imettämisen tuloksena vaan kyllä ne iän myötä vain ikävästi valahtavat teki mitä tahansa.

Ainakin itsestä tuntuu, että ihan viimeisen vuoden aikana rinnat ovat painuneet alemmas ja alemmas. Pian ei ehkä nykyisten rintaliivien antama tuki riitä pitämään niitä ylhäällä vaan on alettava panostaa pelkkiin laadukkaisiin urheiluliiveihin saadakseni rinnat ylös kainaloista.

Melko masentava tulevaisuudenkuva. Toivottavasti ei toteudu.

torstai 4. marraskuuta 2010

Epätietoisuutta

Minulle tuli kutsu uusiin testeihin viime viikolla. Joudun sittenkin käymään sairaalabakteeritestauksessa sen takia, että olin leikkauksessa pääkaupunkiseudulla jokunen vuosi sitten. Testit on käytävä ennen kuin meillä on aika lapsettomuustutkimuksiin. Kyseessähän on vain ensimmäinen poliklinikkakäynti lapsettomuuden selvittämiseksi ja hoitamiseksi, pelottavaa miksi joudun käymään kolmena päivänä erilaisissa kokeissa sen takia.

Vainoharhaisuus ja pelot saavat uhkaavasti valtaa kun mietin miksi bakteeri halutaan testata tässä vaiheessa. Ja miksi siitä kysytään lapsettomuusselvityslomakkeessa. Onko asioilla sittenkin yhteys, vaikka yritin vakuuttaa toisin? Tuskastuttavaa epätietoisuutta.

Täällä taas

Uuden nettiliittymän löytäminen väliaikaiseen asuntoon onkin hankalampaa kuin kuvittelin. Kaikkiin kun pitäisi sitoutua vuodeksi tai kahdeksi, jollei halua maksaa itseään kipeäksi kuukausimaksuissa.
En siis ole vielä saanut nettiä kotiini, mutta koitan silti ehtiä aina välillä julkaisemaan tänne tekstejä, joita päästäni pursuaa tihenevää tahtia. Aina kun saan jostain netin käyttööni niin, ettei ympärillä ole laumaa muita ihmisiä.