keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Odotellaan...

turhaan. Käsi ylös kenelle tämä tuli yllätyksenä: Pela liioitteli reilusti ja nyt odotellaan tyhjää.

Poliisilta tuli meidän molempien rekisteritiedot postissa (kakkospostina jopa!) kahdessa viikossa pyynnöstä. Vein paperit jo ennen joulua Pelaan, mutta tulevaan tapaamisaikaan se ei vaikuta, edelleen odotellaan helmikuun puoliväliin... Kolme kuukautta, haistakoon kukkasen! Taitaa olla taas yksi keksitty tekosyy venyttää prosessia.


torstai 4. joulukuuta 2014

Uusimmat kuulumiset

Ei ole helppoa tämä elämä. Ristiriitaisissa tunnelmissa eletään edelleen.

Eilinen tapaaminen oli tavallinen neuvonnan jatkumistapaaminen sosiaalityöntekijän ja aluejohtajan kanssa. Käytiin läpi vanhemmuuteen liittyviä asioita, mutta vain liittyen omiin vanhempiimme. Puhuttiin meidän molempien lapsuudesta ja millaisia vanhempia meidän vanhempamme olivat ja mitä tapoja haluamme siirtää eteen päin ja niin edelleen. Meidän tulevasta vanhemmuudesta ja sen odotuksesta ei juuri puhuttu. Puhuimme varovasti välttäen kaikkia negatiiviseen vivahtavia sanoja emmekä olleet yhtä avoimia kuin olimme aiemmilla neuvontakerroilla olleet. Sehän tietysti tarkoitti, että kerta ei myöskään ollut meille mitenkään hyödyllinen, kuten aiemmat kerrat. Tämä oli puhtaasti työhaastattelu vanhemmuutta varten ja sujui tasaisen neutraalilla tavalla.

Kunnes päästiin tapaamisen loppuvaiheille. Melko lopussa aluejohtaja totesi, että emmehän me kuvittele neuvonnan jatkumisen tarkoittavan, että he kirjoittavat meille positiivisen kotiselvityksen. Josta päästiin.. noh, keskustelemaan hiukan vähemmän neutraalisti edellisen tapaamisen tunnelmasta ja lastenpsykiatri Sinkkosen ammattitaidosta liittyen aikuisten masennuksen uusimismahdollisuuksiin (jota ei ole, hän ei ole kirjoittanut aiheesta edes puolikasta artikkelia! Artikkeli/tutkimuksenteko on ainoat akateemisesti mitattavat viitteet ammattitaidosta. Ei kaikki voi olla ammattilaisia kaikessa ja Sinkkonen on käyttänyt aikansa lasten erilaisten asioiden tutkimiseen.)

Kävi selväksi, että aluejohtaja on päättänyt, että hänen puolestaan meille kirjoitetaan kielteinen kotiselvitys, mutta neuvonta on käytävä ensin loppuun, koska laki niin velvoittaa. Oma sosiaalityöntekijämme yritti toppuutella puhettamme ja vaikutti olevan eri mieltä aluejohtajan kanssa. En tiedä, onko eri mieltä ja mikä painoarvo hänen mielipiteellään tulee olemaan.

Nyt meidän pitää hankkia poliisilta tiedot poliisiasiain tietojärjestelmästä sekä hätäkeskustietojärjestelmästä. Mitä ne ikinä sitten tarkoittaakaan käytännössä.. Edes google ei tunnistanut tuota jälkimmäistä. Saati poliisilaitoksen sähköinen ajanvarausjärjestelmä. Näistä oli puhetta jo kuukausia aikaisemmin sosiaalityöntekijän kanssa, mutta ei voinut silloin jo antaa lomakkeita käteen, että oltaisiin voitu hoitaa asia. Ei tietenkään. Joten nyt odotellaan kolme kuukautta poliisin lomakkeita postilaatikkoon. Kuulemma vähintään se aika on hakijoilla mennyt noiden saamiseen. Saattaa mennä pidempäänkin eikä viimeistä neuvontakertaa järjestetä ilman näitä. Samaten uudet lääkärintodistukset on haettava, koska edelliset ehtivät vanhentua.

Uusi tapaaminen sovittiin helmikuun puoliväliin, mutta mikäli poliisilta ei ole tullut postia, siirtyy tapaaminen kauemmas. Siispä lääkärintodistusten kanssakaan ei ole mikään kiire, ne kannattaa hankkia viime tipassa.
Meidän täytyy myös päättää palveluntarjoaja, eli käytännössä kohdemaa, koska heidän kauttaan hakemukset lähtevät lautakuntaan. Sotketaan nyt soppaan vielä lisää ihmisiä ja heidän työpanostaan, vaikka aika turhalta se vaikuttaa. Ilo on tästä prosessista kaukana. Päällimmäisinä tunteina on vastenmielisyys työntekijöiden sokeaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan sekä kiukku ja turhautuminen. Tästä ei paljoa kauniita kirjoja kirjoitella ja muistella hymysuin jälkikäteen "kuinka sinä tulit osaksi perhettämme".

torstai 30. lokakuuta 2014

Vielä tämän vuoden puolella

Jotakin tapahtuu vielä tämän vuoden puolella. Melkein olin jo menettänyt uskoni edes siihen, että ennen vuoden vaihdetta kuulisin Pelasta.

Meille on sovittu tapaaminen 3.12. Pelan kanssa. Mieheni puhui sosiaalityöntekijän kanssa ja kaikesta kovistelustani ja analysointiyrityksistä huolimatta en tiedä mitä tapaaminen pitää sisällään. Mieheni kysyi onko käynti neuvonnan jatkuminen vai uusi suruvalittelu, johon sosiaalityöntekijä ei vastannut lainkaan. Hänen mukaansa kyseessä on "normaali käynti", mutta niin hän sanoi edellisestäkin käynnistämme, eikä siinä ollut mitään normaalia meidän näkökulmastamme. Joten normaali sosiaalityöntekijöille ei selvästikään tarkoita samaa kuin meille ja siten jättää täysin avoimeksi tulevan tapaamisen sisällön.

Sosiaalityöntekijä puhui myös tulevista puheenaiheista neuvonnassa, mikä antaisi ajatuksen neuvonnan jatkumisesta. Mutta toisaalta hän ei puhunut mitään juuri tulevasta kerrasta eikä meidän pidä valmistautua tapaamiseen lukemalla mitään. Olen täysin ristiriitaisissa tunnelmissa, viitteitä molempiin suuntiin on niin paljon. Siispä aion valmistautua pahimpaan ja jo etukäteen miettiä yksinkertaisia sanoja käytettäväksi aluejohtajan kanssa riidellessä, jotta hän ei sekoittuisi vaikeista sanoista ja vetäytyisi kuoreensa latelemaan henkilökohtaisia loukkauksia, kuten viime tapaamisella. Aion olla se ammattimainen aikuinen keskustelussa liikaa valtaa saaneen aivoiltaan kehittymättömän lapsen kanssa. Ehkä silloin saan keskustelun pidettyä järjellisellä tasolla, toisin kuin viimeksi aluejohtajan kanssa kävi. Viimeksi keskustelu yllätti minut, en ollut osannut valmistautua niin järjettömään käytökseen Pelan työntekijältä. Nyt tulen olemaan valmis, toivottavasti.

Ja jos kyseessä onkin ihan tavallinen neuvontakerta ja paikalla ei ole aluejohtajaa niin sehän on vain iloinen yllätys. Esitin sosiaalityöntekijällemme toiveen jo aikaisemmin, että mikäli neuvontamme jatkuu ja paikalle tarvitaan kaksi sosiaalityöntekijää se toinen ei olisi kyseinen aluejohtaja. Saa nähdä onko toisen työntekijän järjestäminen paikalle onnistunut - tällä paikkakunnalla kun ei ole kuin tämä yksi sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti aluejohtaja on ainoa, joka matkustaa eri paikkakunnilla.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Ei mitään kaunista sanottavaa

Jos olette adoptioneuvonnassa, tai hakeutumassa siihen ja kuulutte Etelä-Suomen aluetoimiston piiriin, älkää kertoko pienintäkään viittausta mihinkään mielialaan liittyvään. Ei sanaakaan! Vaikka teillä olisi ollut ohimenevä ahdistus koko perheenne kuoltua auto-onnettomuudessa ollessanne 3-vuotias, älkää kertoko sitä. Olkaa yhtä aurinkoa varsinkin aluejohtajan edessä.

Sain juuri kuulla, että on aivan yhdentekevää kuinka hyvin mennyt masennus, uupumus, väsymys, mielialan lasku, ahdistus tai paniikkihäiriö on hoidettu. Pelkkä tieto, että sellainen on joskus elämän aikana ollut saattaa riittää adoptioluvan epäämiseen. Ilmeisesti aluejohtajan sanalla on painoarvoa enkä voi mainita Etelä-Suomen aluejohtajasta yhtään positiivista asiaa. Tämän mielestä masennus tai muu mielialaan liittyvä asia voi hyökätä nurkan takaa yllättäen kimppuun ja muuttaa täysin toimivan ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen sormien napsaisusta laitoshoitoa vaativaksi psykopaatiksi, joka on vaaraksi lapsilleen.

Uusi tiukennus johtuu Valviran uusista ohjeista. Ei ohjeissa käsketä hylkäämään kaikkia, mutta aluejohtaja on vainoharhaisen epäluuloinen kaikkea mielialaan liittyvää kohtaan ja jo valmiiksi epäreilu ja kohtuuton kohtelu todennäköisesti pahenee uusien ohjeiden myötä. Ihan sama mitä tutkimukset sanovat, mutu-tieto ja omat kuvitelmat merkitsevät.

Valmistaudun henkisesti adoptioprosessin loppumiseen tähän. Ja varoitan muita: älkää tehkö samaa virhettä, vaan pitäkää suunne kiinni! Menneet ongelmat eivät vaikeuta vanhemmuutta, jos ne on hoidettu kunnolla, kuten minun tapauksessani on. Mutta ne muuttuvat muuriksi sinun ja adoptiolapsesi välille Pelan käsittämättömän lapsellisten työntekijöiden vuoksi, jos niistä kerrot heille. Älä kerro.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Facebookin mammat

Olen viime aikoina viettänyt aikaa Facebookin kirpputoreilla. Erityisen ihastunut olen vaihtotoimintaan, jossa itselle turhan tavaran voi vaihtaa toisen tavaraan. Ylevässä kierrätysajatuksessa ei tosin aina pysytä, vaan usein tavara vaihtuu elintarvikkeisiin. Mikä on myös ihan sinänsä hyvä idea.

Se mikä tässä koko toiminnassa tökkii on ihmisten asenne, erityisesti kaksi osaa siitä. Ensimmäistä en nyt ala sen tarkemmin pohtimaan, kunhan mainitsen, että vauvalla ei ole sukupuolta! Todella rasittavaa, kun kaikki vaatteet, lelut, jopa syöttötuolit ja rattaat on sukupuolitettuja eikä vääränvärisiä tai -mallisia voi hankkia (vaikka saisi ilmaiseksi) meidän mussukalle. Jollei ilmoituksen jättäjä kerro otsikossa tuotteidensa sukupuolta sitä varmasti kysytään kommenteissa saman tien.

Toinen on olettamus, että kaikilla on lapsia. Vaihtotoiveena on hyvin usein vaippapaketti tai lastenruoka. Kun sitten haluan jonkin tuotteen ja kysyn tarkkoja ohjeita vaippojen ostamiseen, saan vastaukseksi poikkeuksetta "eikö teidän lapsi ole käyttänyt vaippoja kun et osaa ostaa niitä". Tai lastenruoasta tarkennuksia kysyessäni: "eikö teidän lapset syö näitä". No ei, meidän lapset ei käytä vaippoja eikä syö juuri tuota pilttilaatua kuin teidän lapsenne. Tai ehkä käyttääkin, mistä minä tiedän kun en ole vielä tavannut häntä. Miksi kukaan ei edes tässä vaiheessa kyseenalaista onko minulla tai ylipäänsä onko kaikilla Facebookissa lapsia? Miksi lähtökohta kaikkeen on aina äitiys?

Välillä kyllästyn tähän stereotypiamaailmaan ja mietin koko vaihtotoiminnan lopettamista, kunnes etusivulle ilmestyy kuva jostain kivasta sisustusesineestä, mitä en voi vastustaa.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Eihän tässä olekaan mitään hätää

Hyviä uutisia meille tiimalasi- sekä päärynävartaloisille ja pitkille ihmisille! Uuden mittarin mukaan emme olekaan vaarassa kuolla ylipainon vuoksi.

Vihdoin ja viimein tiede tunnustaa, että ei ole sama asia, mihin läskit kertyvät tai mihin pituuteen massa jakautuu. Koko ajan on tutkittu kuinka keskivartalolihavuus vaikuttaa elinten toimintaan ja tutkimuksissa puhutaan lähes järjestäen pelkästään keskivartalon ongelmista, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun lääkärin ainoa mittapuu (ainakin heillä kehen minä olen törmännyt) on typerä painoindeksi. Nyt idiooteimmallekin lääkärille on lykätä jotain konkreettista eteen, uusi mittari! Mittanauha vain käteen ja esittämään, että vyötärö-pituussuhde on ihanteellinen.

Artikkelissa siis esitellään painoindeksin seuraksi vyötärö-pituussuhde-mittari. Vyötärön pitäisi olla puolet ihmisen pituudesta. Tällöin välttyy läskien tuomilta haitoilta elimiin. Minä olen 157cm pitkä, joten vyötärönympärykseni tulisi olla 78,5cm. Koska se on 79cm, voin olettaa, että lantiolle kertynyt ylipainoni ei taida ihan heti vaikuttaa elinajan odotteeseeni. Nyt vaan pitäisi enää löytää vaatteita, jotka mahtuvat päälle nykyiseen leveään lantiooni.. Ehkä siinä on kuitenkin syy pyrkiä laihduttamaan; nykyisen elämän helpottaminen ilman sen pidemmälle menevää agendaa.

torstai 21. elokuuta 2014

Jotain tapahtuu!

Pitkä hiljaisuus on ohi. Vihdoinkin.
Tapahtunut kesän aikana: kesäkuussa ei mitään, heinäkuussa ei mitään, elokuun alussa ei mitään. Laitoin sosiaalityöntekijälle viestiä 11.8., kun mitään ei ollut kuulunut. Sain vastauksen parin päivän päästä:
Sain lausunnon takaisin lääkäriltämme ja hän toivoi psykiatrimme ottavan vielä uudelleen kantaa asiaan luettuaan lausunnon. Otan asian uudelleen esille psykiatrin tapaamisessa 18.8.2014, eli ensi viikon maanantaina. Otan yhteyttä teihin tämän jälkeen.
Voi kiitos, kuinka mahtavaa! (kyllä, tämä oli sarkasmia.) Lääkärillä meni vain kolme ja puoli kuukautta tuon ”päätöksensä” väkertämiseen!

Maanantaina odottelimme sitten yhteydenottoa siitä mitä psykiatri oli sanonut. Odotimme vielä tiistain ja keskiviikon, kunnes laitoin illalla taas viestiä sosiaalityöntekijälle. Tänä aamuna sain vastaukseksi kaksi tapaamisaikaehdotusta. Tapaamiseen on tulossa sosiaalityöntekijän pomo mukaan, jolloin saamme sanoa muutaman tarkkaan valitun sanan saamastamme kohtelusta heidän taholtaan. Koska tämä ei ole enää inhimillistä eikä edistä kenenkään etua. Puoli vuotta täysin hukkaan, koska heidän lääkärinsä ei välitä tehdä työtään.

Tapaaminen on kuukauden päästä, siis vielä kuukausi odottelua. Olen epävarma siitä onko tapaamisen aiheena vain pomon tapaaminen vai myös seuraava neuvontakertamme. Kysyin sitä paluupostissa, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vastannut siihen. Hän yleensä käsittääkseni lukee sähköpostit vain aamuisin, joten en odottanutkaan vastausta viestiini näin keskellä päivää. En myöskään ole luottavainen aikataulun pitävyydestä enkä siitä, että todella saisimme puhua pomon kanssa suumme puhtaaksi. Eiköhän jotain esteitä taas ilmaannu. Viimekerralla saadut tehtävät ja artikkelit vanhemmuudesta olivat todella kiehtovia ja olisin mielelläni keskustellut niistä hyvässä hengessä sosiaalityöntekijämme kanssa. Näinköhän se on mahdollista…

Positiivisena puolena näen tässä suhteemme sosiaalityöntekijään. Hän on mielestäni ymmärtänyt minua hyvin tapaamisissamme ja lasken hänen edukseen sen, että meille ylipäänsä on järjestynyt uusi tapaaminen. Meistä ei ole luovutettu, vaan ainakin yritetään edistää prosessia myös siellä päässä tietyistä byrokraattiänkyröistä huolimatta.

Blogia alan taas päivittää kun uutta tietoa sataa. Mieli on kyllä pitkin kesää kirjoitellut monenlaisia juttuja tänne, mutta ensin pidin tietoista taukoa koko adoptioasiasta ja sitten olin liian kiireinen töissä. Olen kesän mittaan tehnyt päässäni töitä hyväksyäkseni etten kelpaa adoptiovanhemmaksi, ihan vain varmuuden vuoksi ettei kolaus olisi niin suuri, jos sellainen ilmoitus tulee. Hitaasti hyväksyminen sopii minulle paremmin kuin yllättävä uutinen. Tästä lisää myöhemmin kun ehdin kirjoittamaan.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Uutta tietoa prosessistamme

Laitoin sosiaalityöntekijälle viestiä adoptioprosessimme etenemisestä. Silloin kun toukokuun tapaamisemme peruttiin oli vielä puhe, että lääkäri katsoisi terapeutin lausunnon toukokuussa ja ennen sosiaalityöntekijän kesälomaa voisimme varata uuden tapaamisen elokuulle – mikäli lääkäri hyväksyy lausunnon.

Tietenkin se oli liian optimistista. Lääkäri ei ole vielä vilkaissutkaan papereitamme. Nyt ajatuksena on, että lääkäri ehtisi kesäkuussa päättää kelpaako lausunto vai ei. Sosiaalityöntekijä jää pian lomalle eikä palaa ennen elokuuta töihin. Siispä nopeinkin aikataulu tarkoittaa, että uusi tapaaminen voidaan vasta sopia elokuussa. Tai uudet vaatimukset seuraaville lausunnoille saapuvat meille elokuussa. Tai tieto, että adoptioprosessimme on päättynyt. Hyvää kesää vaan teillekin, te ihanat, myötätuntoiset ja toisia niin hellästi ajattelevat lääkärit. Kuka nyt kuukaudessa ehtisikään yhtä puolikasta A4:sta lukemaan, kun ei aihekaan ole yhtään tärkeä.

Kumman puolesta lyötte vetoa: saammeko lisätietoa elokuussa vai onko tieto sama ”lääkäri käy lausunnon läpi elokuun aikana ja syyskuussa ehkä tiedetään jatkosta” ? Vai voisiko jostain ilmestyä kolmas odottamaton vaihtoehto? Mikä se voisi olla? Vetoja otetaan vastaan kommenteissa ja voittajien kesken arvotaan joku kiva palkinto (anonyymit laittakaa joku nimimerkki ehdotuksenne perään). Jotta tässä katastrofissa olisi jotain positiivistakin odotettavaa.

lauantai 31. toukokuuta 2014

Loputonta pohdintaa iästä ja palveluntarjoajista

Olen pitänyt tarkoituksellista lomaa adoptioajatuksien kehästä samalla kun viimeiset työkiireet painoivat päälle. Sosiaalityöntekijästä ei ole kuulunut mitään enkä usko kuulevani hänestä ennen elokuuta. Mieheni iän vuoksi tällainen puolen vuoden-vuoden viivästyminen adoptioneuvonnassa voi olla kohtalokasta; naurettava Suomen laki on määrää lapsen ja vanhemman väliseksi ikäeroksi enintään 45 vuotta. Monet maat hyväksyisivät vanhempiakin hakijoita, mutta täysin tarpeettomasti Suomi haluaa määräillä.

Ikäero tarkoittaa käytännössä sitä, että esim. Etelä-Afrikasta ei voida edes toivoa lasta. Sieltä kun tulee vain alle 3-vuotiaita. Yli 45-vuotiaat (luovutushetkellä!) saavat toivoa vain yli 4-vuotiaita. Todellisuudessa siis vanhemman ja lapsen ikäeroksi ei lasketa 45 vuotta vaan 42 vuotta, koska kaikki palveluntarjoajat sanovat, että toivotaan joko alle 3-vuotiasta tai alle 5-vuotiasta, millä tarkoitetaan 1-3-vuotiaita sekä 4-5-vuotiaita lapsia. Kun jonot ovat melkein maassa kuin maassa minimissään sen kolme vuotta meille todellakin tulee kiire, mikäli haluamme alle 3-vuotiaan lapsen.

Kävimme Pelan Filippiini-infossa tällä viikolla. Sieltä saa taas lapsia. Mieheni on kovasti innoissaan tästä vaihtoehdosta. Minä olen edelleen pohtimassa Etelä-Afrikan mahdollisuutta, siinä olisi paljon hyvää. Mutta yllämainitusta ikäsyystä joutunen luopumaan tästä haaveesta, kuten myös haaveesta pienestä lapsesta. Filippiineille pitää todistaa oma uskonnollisuutensa, mikä tuntuu hankalalta, mutta ei ylitsepääsemättömältä. Olen tainnut täällä joskus jo kirjoittaakin, että on hitusen vaikeaa löytää joku todistamaan viimeisen viiden vuoden säännöllisestä uskonnollisesta elämästä, kun on vaihtanut seurakuntaa ja kaupunkia lukuisia kertoja eikä kuulu mihinkään seurakunnan järjestöön.

Pela kontaktina ei kyllä tuntunut erityisen positiiviselta. Yhteyshenkilön vakiovastaus kysymyksiin oli "en tiedä". Olisi edes ollut "en tiedä, mutta otan selvää". Palveluntarjoajan näkökulmasta Helsingin kaupunki tuntuu ainoalta, joka osaa hoitaa hommansa hyvin. Jolla ei ole "en tiedä"-vastauksia tai joka ei katoa kiiredeinsä taakse ylityöllistettynä. Hänelle saa kuulemma varata oikein yksityistapaamisia, jos on jotain kysyttävää. Kysymys kuuluukin mikä painoarvo palveluntarjoajan toiminnalla on maapäätöstä tehdessä. Sitä on hirveän vaikea tietää etukäteen.


maanantai 28. huhtikuuta 2014

Linkkivinkki

Törmäsin ihan muita asioita etsiessäni Väestöliiton perheaikaa.fi-sivustolle. Etusivulta ei uskoisi, mutta sieltä löytyi myös adoptioon liittyvää materiaalia.

Erityisesti kiinnitin huomiota Jutut-sivuston (tällä hetkellä ylimpään) tekstiin. Se vaikuttaa bloginaloitukselta adoptioasioista, mutta koska sivusto on varsin sekava, en keksinyt miten sen linkkaisi linkkiluetteloon tai miten blogia pystyisi alkaa seuraamaan järkevästi joutumatta lukemaan jokaista Jutut-sivun tekstiä erikseen.

Kiinnostavia aiheita - en ehtinyt adoptiosta vielä tutustua mitä kaikkea sivulta löytyy, mutta videoiden otsikot kiinnostivat - muuten ihan kamala sivusto. Hyvä esimerkki siitä, miten tehdään epäselvä ja käyttäjävihamielinen nettisivu.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Jotain ihan muuta

Eilinen kiukunpurkaus auttoi, enää ei tunnu yhtään niin vihaiselta. Enemmänkin kaduttaa, että kirjoitin sanoiksi turhautuneen kiukkuni.

Iloisempiin asioihin.
Tässä kaiken ohella olen päässyt eroon osasta masennuksen aikaisista kiloistani. Lihoin silloin paljon, runsaasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En ole erityisemmin laihduttanut nyt, varsinainen laihdutus tuntuu liian työläältä kaiken muun kiireen päälle. Mutta olen kiinnittänyt huomiota ruokani laatuun ja määrään sekä punninnut itseäni melkein säännöllisesti. Ajattelin, että olisi viisasta alkaa taas kirjaamaan tänne ylös tuloksia, jotta seurannasta tulisi säännöllisempää.

Verrattuna tammikuuhun olen pudottanut painostani viisi kiloa. Luulen, että kehoni ei ole tottunut tähän ylipainoon ja siksi ensimmäiset kilot lähtevät helpommalla. Kunhan pääsen lukuun, jossa olin ennen lapsettomuushoitoja veikkaan painon jämähtävän siihen ilman kovaa työtä. Sen aika ei vielä ole, ehdin kerätä voimia löysemmällä laihduttamisella ensin.

Juuri nyt suurin ongelma on, että viime kevään takit eivät mahdu päälle. Pitäisikö jatkaa talvitakilla, ostaa uusi takki vai kulkea pieni kevättakki auki hihoista vähän puristaen? Takit kun ei ole erityisen edullisia, mutta erittäin hyödyllisiä pyöräillessä kaupungin viimassa.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Lisää kohtuutonta byrokratiaa

Koska sitähän ei tässä prosessissa ole vielä tarpeeksi...

Alun perin haaveilin, että saisimme lähettää paperimme kohdemaahan vuoden 2015 alussa. Nyt pelkään, että emme edes vuoden 2016 alussa saa lähettää papereitamme. "Vuoden kestävä neuvonta" kestää ainakin puolitoista vuotta, jonka jälkeen adoptiolautakunta ottaa aikansa ja sitten paperit seisovat jossain laatikossa unohtuneena ennen kuin ne lähetetään kohdemaahan seisomaan laatikkoon.

Neuvontamme alkoi elokuussa 2013, mutta nyt kaikkien ylimääräisten vaatimusten vuoksi (mitkä johtuvat vain ja ainoastaan epäreiluudesta Pelan lääkärin taholta, tarkemmin lukuisissa aikaisemmissa postauksissani) vasta viides tapaamisemme mahdollisesti järjestyy elokuulle. Yhteensä tapaamisia tulee olemaan minimissään kuusi, mutta koska haluamme adoptoida kaksi lasta tullee tapaamisia olemaan 7-8. Mikä tarkoittaa, että neuvontamme päättyy aikaisintaan lokakuussa 2014, viimeistään maaliskuussa 2015, mikäli uusia hidasteita ei ilmesty. Todennäköisintä on, että 7. tapaaminen järjestyy tammikuulle joululoman jälkeen ja se tulee olemaan viimeinen tapaaminen. Mutta todennäköisyydet ovat tässä prosessissa muuttuneet lukuisia kertoja uusien vaatimusten myötä.

Saimme tietää seuraavan tapaamisen peruuntumisesta perjantai-iltapäivänä, mutta vietimme viikonlopun muiden ihmisten seurassa mökillä, joten ei ollut aikaa käsitellä asiaa kahden kesken. Nyt olemme päässeet puhumaan jonkin verran vihdoinkin. Koko lapsettomuutemmehan on minun syyni, fyysinen vika on pelkästään minussa ja adoptioprosessin mahdollinen loppuminen johtuu minusta (lapsettomuushoitojen aiheuttamasta kemikaalisesta viasta aivoissa sekä henkisestä kuormituksesta muutenkin). Periaatteessa olisi mahdollista, että mieheni voisi saada lapsia vaihtamalla puolisoa. Koko tämä rumba on kuitenkin enemmän lähentänyt meitä toisiimme kuin loitontanut.

Olemme myös jo lapsettomuushoitojen aikana miettineet mahdollisuutta jäädä kokonaan lapsettomaksi. Emme pidä sitä mahdottomana tulevaisuudenkuvana. Joiltakin osin pidän sitä ihan hyvänä visiona, joskin siihen liittyy paljon aiheita, jotka pitäisi käsitellä, jotta selviää esimerkiksi ärsyttävän serkun vaimon tapaamisesta.

Episodin opetus: älä kerro adoptioneuvonnassa menneistä  mielialaongelmistasi, parempi valehdella, piilottaa ja kaunistella kuin joutua tällaiseen kohtuuttomaan rääkkiin. Jollaista ei vaadita muilta adoptio-odottajilta lainkaan! Nykyiset, edelleen aktiiviset ja hoitamattomat mielialaongelmat asia erikseen, niistä pitää kertoa ettei tule ongelmia sitten lapsen kanssa.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kirja: Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi, Adoptiomatka, 2011

Anna Pihlajaniemi on ammatiltaan toimittaja. Hän on tehnyt Meidän perhe-lehteen kaksi artikkeliakin lapsettomuudesta, toisen naisten näkökulmasta toisen miesten. Mieheni harkitsi osallistumista miesten lapsettomuudesta kertovaan juttuun, mutta päätyi kuitenkin pysymään hiljaisuudessa.

Pihlajaniemen kirja kertoo vuosista 2005–2009 päiväkirjamaisesti. Lapsettomuustaustan omaava kirjoittaja on helpompi samaistumisen kohde kuin Iljan äidiksi-kirjan Suvi Ahola. Toisaalta Adoptiomatka ei ole yhtä henkilökohtainen kuin Aholan teos. Toki Pihlajaniemikin kirjoittaa tunteista, myös niistä negatiivisista, mutta hän ei päästä lukijaa täysin päänsä sisään. Ymmärrän tämän hyvin, niin minäkin varmaan kirjoittaisin, mikäli tekisin kirjan omalla nimelläni.

Adoptiomatka kertoo nimensä mukaisesti adoption odotuksesta ja lopulta matkasta hakemaan tytärtä. Kirja päättyy perhe-elämän alkuun, joten lukija ei tiedä miten uusi äiti lopulta pärjää lapsensa kanssa. Näissä omaelämäkerrallisissa kirjoissa on se vika, että ne kertovat aina menneestä ajasta – vuoden 2005 tilanne ei ole enää ajankohtainen nykyadoptiota ajatellen. Jonot ja maat ovat jo ehtineet muuttua ennen kuin kirja meni painoon vuonna 2011. Siinä mielessä tätäkin kirjaa on luettava osittain historiateoksena sen kertoessa yksityiskohtia adoptioprosessista.

Pihlajaniemen kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita puoleen eikä toiseen. Se oli sujuvuudessaan ihan miellyttävää luettavaa. Olin kirjoittajan kanssa monissa asioissa eri mieltä eikä hän aina perustellut valintojaan, mikä oli hiukan häiritsevää. Aivan kuin valinnat olisivat niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse perustella. En pidä itsestään selvyyksistä. Mutta olin kirjoittajan kanssa myös samaa mieltä ja pystyin ymmärtämään hänen lähtökohtiaan ja tunteitaan. Kirja on hyvää vertaistukea samassa tilanteessa oleville, siitä saa hiukan perspektiiviä omaan odotukseen, ettei ihan hautaudu yksinäisyyteen ja ala kuvitella vikoja itseensä odotuksen kestäessä kauan.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Artikkeli: Ikioma lapsi vieraasta maasta

Riitta Högbacka: Ikioma lapsi vieraasta maasta: yhteisyys ja erot kansainvälisissä adoptioperheissä


teoksessa Vieras perheessä, toim. Riitta Jallinoja 2009

Högbackan tieteellinen artikkeli adoptiolapsen ottamisesta perheeseen oli silmiä avaava. En ollut tullutkaan ajatelleeksi, että perheeseen sekä sukuun ottaminen tulee tapahtumaan tiettyjen rituaalien kautta. Ettei sukuun syntynyt lapsi ole yhtään sen enempää suvun jäsen kuin adoptoitu lapsi ennen kuin ”rituaalit” on käyty läpi. Artikkeli sai minut pohtimaan miten tietoisesti voin edistää ja huomioida lapsen sukuun ottamista erilaisissa tilanteissa.

Lisäksi artikkelin myötä pohdin ydinperhemallia ja sen joustavuutta suhteessa biologiseen äitiin. Olin ajatellut, että joka tapauksessa olisi hienoa tietää kuka äiti on, ehkä jopa tavata hänet. Mutta että kutsua häntä äidiksi…eikö se sana ole varattu minulle ja vain minulle? Huomaan olevani tässä asiassa liian kapeakatseinen. Minun on laajennettava käsitystäni perheen sisällöstä pois kulttuurisesta perhemallista, jossa on yksi äiti ja sillä hyvä. Biologinen äiti ei saa olla uhka omalle äitiydelleni. En koe häntä uhkana minua henkilökohtaisesti vastaan vaan ainoastaan äitiyttäni vastaan. Aivan kuin en olisi oikeasti äiti, jos jotain toistakin ihmistä kutsutaan lapseni äidiksi. Uskon, että osa epävarmuudestani katoaa lapsen kasvattamisen myötä. Silloinhan olen äiti ja toimin äitinä. Mutta kaikki mitä voin mielikuvissani tehdä asialle jo etukäteen on vain hyväksi niin itselleni kuin lapsellekin. Ja sille biologiselle äidille. 

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kirja: Iljan äidiksi

Suvi Ahola: Iljan äidiksi, 1999

Aholan kirja on kirjoitettu jo toistakymmentä vuotta sitten, eikä siitä siten voi vetää suoria vetoja nykyiseen adoptioprosessiin. Se on kuitenkin mielenkiintoinen henkilökuvaus Suvi Aholasta. Ahola on ammatiltaan toimittaja ja asuu Helsingissä kirjan kuvaamana aikana. Perheessä on kaksi biologista lasta ja kolmannen lapsensa he adoptoivat Venäjältä. Ilja on vammainen nelivuotias. Kirja kuvaa otsikon mukaisesti Suvin kasvua Iljan äidiksi.

Ahola ei ole erityisen empaattinen saati sympaattinen ihminen. Hänellä on suuria vaikeuksia asettua muiden ihmisten asemaan eikä hän myöskään kovin usein viitsi edes yrittää. Perhe matkaa Venäjälle useita kertoja muiden pariskuntien kanssa ja Ahola huomaa eroja heidän ja biologisesti lapsettomien pariskuntien välillä. Hän ei kuitenkaan ole kiinnostunut selvittämään miksi lapsettomat pariskunnat ajattelevat niin eri lailla kuin hän. Kirjasta käy selkeästi ilmi, että Aholan mielestä nämä pariskunnat eivät ole aikuisia, vaan vasta lapsia, koska he eivät ole vanhempia. Vasta kun on äiti yhtäkkiä mielipiteet muuttuvat järkevän aikuisiksi. Ja kuulemma on ”normaalia”, että ”perustaessaan oman perheen” (perhe= äiti, isä ja lapset, ei muita vaihtoehtoja) välit omiin vanhempiin viilenevät (jolleivat peräti katkea). Normaalius on Aholalle äärettömän tärkeää ja tiukasti määriteltyä. Siitä ei sovi poiketa.

”…kun ajattelen tuntemiani ihmisiä, joita pidän aikuisina – siis ympäristöstään ja itsestään vastuullisina, vakavasti otettavina, epäfanaattisina ja suhteellisuudentajuisina – heillä on poikkeuksetta lapsia.”
(ja tämähän ei johdu lainkaan siitä, että lapsiperheenä satut tuntemaan paljon muita lapsiperheitä sinkkujen tai lapsettomien parien sijaan. Saati siitä, että olet melko huono ihmistuntija koska et katsele ympärillesi vaan omaan napaasi – se käy hyvin ilmi kirjastasi.)

”Eräänä iltana hyvin myöhään hyvä amerikkalainen ystäväni soittaa ja kertoo saaneensa kaksoset. Olen riemuissani, sillä näitä lapsia on odotettu pitkään. Nyt saavat mielialalääkkeet, adoptioviritykset ja hormonihoidon suunnittelu viimein jäädä. JOS YSTÄVÄNI NYT MASENTUU, HÄNELLÄ ON SEKÄ KONKREETTINEN SYY että paljon työtä masennusta hälventämässä.”
(Korostus minun, ei kirjoittajan. Milloin helposti biologisia lapsia saava Ahola on saanut oikeuden maailmalta päättää, mikä on oikea syy masentua ja mikä ei?)

Läpi kirjan Ahola kirjoittaa Iljasta eri tavalla kuin muista lapsistaan. Koko ajan hän miettii pitäisikö lapsi ”lähettää takaisin”. Minun oli pakko pitää tauko kesken kirjan ja lukea välillä muuta, niin vihaiseksi tulin Aholan ajatustavasta. Hän oikein viljelee sanoja ”omat lapset ja Ilja”, ”olimme NORMAALI perhe ennen Iljan tuloa” ja niin edelleen erottaen Iljan omasta perheestään ja suomalaisuudesta jatkuvasti.

”Ilja ei todellakaan ole samanlainen kuin SUOMALAINEN neljä ja puoli-vuotias pikkupoika – he rupeavat Pohjois-Helsingissä yleensä jo pelaamaan sählyä tai jalkapalloa.”
(korostukset minun, ei kirjoittajan. Kun adoptoi vammaisen lapsen, syy vammaan on selkeästi siinä, että on syntynyt muualla kuin Suomessa. Eikä Ilja ole siis edelleenkään suomalainen, kuulu Aholan perheeseen. Suomalainen Ahola ei voi olla vammainen.)

Iljalla todetaan C-hepatiitti, hänestä tulee ÄITINSÄ MIELESTÄ ”saastunut lapsi” (suora lainaus). Adoptiotyöntekijät, lääkärit sun muut terapeutit Iljan elämässä sanovat, että ei ole lapselle hyväksi kertoa koko ajan ympäristöön, että hän on adoptoitu ja hänellä on C-hepatiitti. Ja mitä tekee äiti, lapsen ”suojelija”? Julistaa kaikille ventovieraille, etten minä tätä hirvitystä ole synnyttänyt, sillähän on hepatiittikin.

Kirjan lopussa perhe lähtee ilman Iljaa Iljan suosikkibändin konserttiin. Ei siinä mitään, valinta se on sekin ja ihan perusteltavissa. Silmiin pistää vain kohta, jossa Ahola opettaa vanhemmille lapsilleen, että valehtelu on ok. Iljalle kerrotaan, että muu perhe menee teatteriin kun Ilja jää hoitoon. Eikä tätä valehtelua tarvitse edes puolustella kirjassa, kuten monia muita ratkaisuja perustellaan pitkällisesti. Se on vain elämän faktoja, että välillä vähän valehdellaan omille lapsilleen yhdessä toisten lasten kanssa.

Jos olisin tiennyt minkälainen kirja on, olisin todennäköisesti jättänyt sen lukematta. Kirjassa pohditaan paljon muodonmuutosta Iljan äidiksi ja kehitystä tapahtuu. Minua lähinnä ihmetyttää miten ihminen tuollaisilla asenteilla on ylipäänsä päästetty adoptiojonoon. Henkistä kasvua löytyy muttei tarpeeksi. Edelleen kirjan lopussa kirjoittaja on minun silmissäni vastenmielinen ihminen. En lue Helsingin Sanomia, joten en tiedä mitään kirjoittajan toimittajanurasta enkä muusta kirjallisuudesta. En viitsinyt googlettaa lisätietoja. Ahola on rohkea uskaltaessaan kirjoittaa näin avoimesti omista ajatuksistaan ja hän kirjoittaa sujuvasti. Hänen puutteensa ihmisten ymmärtämisessä ja suuri tarve tuomita kaikki hänen normaaliudestaan poikkeavat ihmiset ja asiat tekee lukemisesta raivostuttavaa. Kirjan jälkeen oli sääli Iljaa ja inho Aholaa kohtaan päällimmäiset tunteet. Seuraavaksi tuli mieleen millaisiksi ovat Aholan vanhemmat lapset kasvaneet – hehän ovat jo aikuisia. Mahtavatko he siirtää seuraavalle sukupolvelle oppimiaan taitoja valehtelussa ja muiden ihmisten tunteiden huomiotta jättämisessä.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Pieni ikäkriisinpoikanen

Täytin tuossa hiljattain 33 vuotta. Syntymäpäivä ei sinänsä aiheuttanut mitään erityisiä ajatuksia iästä, mutta sen läheisyys lienee vaikuttanut muihin ikään liittyviin kokemuksiin voimistavasti. (tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin kymmenet adoptioaiheiset tutkimukset, joita olen viime aikoina lukenut)

Olen valmistumassa ja yrittänyt löytää töitä. Koska Suomen mahtavat päättäjät suuressa viisaudessaan ovat keksineet, että nuorisotyöttömyys on maamme suuri ongelma juuri nyt (mitä se ei tilastojen valossa ole, sen sijaan rahalle olisi käyttöä ihan muualla), he rahoittavat useita eri työpaikkoja ainakin minun alallani. Rahoituksen ehtona on, että palkattava on alle 30-vuotias. Tällaiset yli-ikäiset alanvaihtajat joutavat roskakoriin. Keskimäärin kymmenestä tarjolla olevasta paikasta olen pystynyt hakemaan yhtä tuon säännön vuoksi - ja siinäkin korostettiin, että mieluummin alle 30-vuotias mutta muidenkin hakemukset huomioidaan. Toinen vaihtoehto työpaikoissa on tietysti esimiestehtävät, joihin vaaditaan runsaasti alan työkokemusta, jota en ole ehtinyt kerryttää. Muuta työkokemusta edelliseltä alalta kyllä olisi, mutta sitä ei lasketa.

Toinen lähiaikojen ikään liittyvä asiani on sen sijaan positiivinen. Tavallaan. Kävin lääkärissä ja lääkäri aloitti puheensa näin: "olet siis 32-vuotias ja..." Koska olin täyttänyt 33 minun olisi tietysti pitänyt takertua asiaan ja korjata virhe, tosin ei sillä olisi ollut itse asian kanssa mitään tekemistä. Silti tunsin suurta iloa kun jätin korjaamatta ja hetken ajattelin olevani edelleen 32-vuotias. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta tekee hyvää ottaa ilo sieltä mistä sitä saa. Jostain syystä edelleen tätä kirjoittaessani asia saa minut hymyilemään. Ihan kuin olisin nuorentunut.

Adoptiota ajatellen olen myös huolestunut meidän molempien iästä. Mieheni lähenee uhkaavasti 40 ikävuotta. Mikäli saamme adoptioluvan tämän vuoden puolella ja pääsemme ensi vuoden alusta adoptiojonoon - mitä pidän melko realistisena nopeutena - mieheni ehtii täyttää 40 ennen kuin paperimme edes päätyvät kohdemaahan joskus ehkä vuonna 2016.

Omaa ikääni ajattelen lähinnä lapsen tulon jälkeen. Muut vanhemmat ovat taatusti nuorempia ja joudun taas jaksamaan samoja asioita, joiden kanssa olen kamppaillut yliopistossa ollessani. Olen aina liikkeellä väärään aikaan - ensin olin nuorin työpaikoilla, sitten vanhin yliopistossa, ja jälleen vanhin hiekkalaatikon reunalla. Kaipaan omanikäistäni seuraa! 10 vuotta on aikuisenakin iso ikäero, meillä on erilaiset lapsuuden kokemukset ja mielipiteet maailmasta. Totta kai viihdyn eri-ikäisten seurassa ja minulla on useitakin erittäin hyviä ystäviä 10 vuotta nuoremmissa sekä vanhemmissa, mutta ei juurikaan oman ikäisissäni. Kun en tapaa oman ikäisiäni oikein missään. Siksi tiheät "muistatteko sen ja sen"-keskustelut ovat osaltani aina pelkkää hymähtelyä tai nuorempien haaveet kuinka elämä tulee olemaan niin helppoa ja ennalta voi päättää vaikkapa lastenhankinta-ajan...

perjantai 28. maaliskuuta 2014

Vihdoin uutisia

Sosiaalityöntekijältä tuli viesti viimein tänä aamuna. Olemme edelleen adoptioprosessissa, mutta lisäselvityksiä vaaditaan.

Minun pitää toimittaa terapeuttini tekemä lausunto, joss selvitetään hyvin perusteellisesti terapeutin mielipide minun henkisistä voimistani erilaisissa tilanteissa, mitä eteen saattaa tulla adoptiolapsen kanssa.

Ei siinä mitään, toimitetaan viidesmiljoonas paperi adoptiolautakunnalle. Minua vain ärsyttää epäoikeudenmukaisuus. Olen lukenut paljon kirjallisuutta adoptioon liittyen, pohtinut itseäni ja löytänyt keinoja selviytyä tuhansista erilaisista vaihtoehdoista - ihan vain varmuuden vuoksi. Ymmärrän, että se pitää todistaa lautakunnalle. Mutta sitä en ymmärrä, miksi "terveiden" ei tarvitse todistaa mitään.

Jos ei ole koskaan joutunut miettimään yhtään mitään itsestään ja kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan, on väkisin joko reaktioiden tai lapsuudesta opittujen toimintatapojen noudattaja. Sehän on se kaikkein huonoin vaihtoehto vanhemmaksi! Miksi näiltä ihmisiltä ei vaadita käyntiä psykologin luona selvittämässä kestääkö pää adoptiovanhemmuuden tai lapsen odotuksen? Ja miksi se, että on jo selvinnyt vuosien lapsettomuushoitojen odotuksesta ei merkitse mitään, vaan edelleen pitää todistella kuinka hyvä odottaja on?

Maailman epäoikeudenmukaisuus suututtaa!

perjantai 21. maaliskuuta 2014

"Dear future mom"

Video nimeltä "Dear future mom". Kosketti syvästi.


Itselleni aihe ei ole enää ajankohtainen sinänsä - olemme tehneet päätöksemme adoptiolapsen terveydentilasta. Halusin kuitenkin jakaa videon teille, jotka olette vielä yrittämässä raskautta tai mietitte adoptiolapsen terveydentilalomaketta. Vähän propagandaa ja tunteisiin vetoavuutta, mutta oikeasti asiallista asiaa ihmisiltä, jotka tietävät mitä todellisuus on. Luulen, että suurin osa tulevan lapsensa terveyttä pohtivista lähtee aika mutu-pohjalta ja vahvoin ennakko-oletuksin liikkeelle.


tiistai 18. maaliskuuta 2014

Tulisilla hiilillä

Tärkeät miehet ovat kokoustaneet eikä meille ole ilmoitettu mitään!
Järki sanoo, että on vielä varhaista hätäillä, viesti saattaa tulla tämän päivän aikana. Tunteet huutaa kurkku suorana kauhusta eikä kuuntele järkeä. Tässä tuntee itsensä hyvin jakomieliseksi.

Vanhempani kävivät Pelan tapaamisessa ja olivat hyvin tyytyväisiä sen antiin. He saivat paljon uutta tietoa; adoptioprosessi on heille vielä melko tuntematon, vaikka halua uuden oppimiseen onkin. Tärkeimpänä antina illalle he kuitenkin mainitsivat keskustelut muiden kanssa. He olivat puhuneet jo adoptiolapsen saaneiden isovanhempien sekä odottajien isovanhempien kanssa. Mikäli joku teistä lukijoista oli paikalla tai vanhempanne, kiitos kun jaoitte omat tarinanne vanhempieni kanssa.

Minun viikkoni on kulunut kovin erilaisissa merkeissä. Kuluneet päivät voisi tiivistää loogis-matemaattiseen päättelytehtävään: mitä saadaan, kun yhdistetään kystaleikkaus, allergia rauhoittaville kipulääkkeille, ovulaatio kivuliaalta puolelta, noro-virus ja runsas verenvuoto?
Vihjeeksi voin sanoa, ettei vastauksena ole "rauhalliset yöunet" tai "miellyttävä viikonloppu".

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Isovanhemmat

Meillä tärkeänä osana tukiverkkoa on minun vanhempani. Asumme noin kahden tunnin ajomatkan päässä heistä ja he ovat työelämässä molemmat vielä vuosia, mutta onneksemme heillä on molemmilla mahdollisuuksia joustavaan työntekoon avun tarpeen yllättäessä.

Tänään vanhempani ovat menossa isovanhempien ja läheisten adoptioiltaan Helsinkiin kuulemaan ja näkemään millaisia asioita tulevaisuus voikaan tuoda tullessaan. Me emme itse ehdi Helsinki-reissulle tänään, sitä erityisempänä pidän vanhempieni halua osallistua tapahtumaan. He ovat hyvin kiinnostuneita adoptioprosessistamme. Minulla on käynyt hyvä tuuri saadessani vanhemmat, joiden apuun voi luottaa oli välimatka mikä vain.

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Pelottava kotikäynti

Neljäs adoptiotapaaminen ja samalla kotikäynti on nyt ohi. Miehen mielestä se meni hyvin, minä en ole ihan niin positiivinen. Olen kauhuissani. Loppuuko tämä äitiyden odotuksen tunne sosiaalityöntekijän lausuntoon emmekä saa adoptiolupaa?

En osaa suoraan osoittaa mikä tapaamisessa sai minut ajattelemaan asiaa, mutta en saa mielikuvaa pois päästäni. Mies taas oli sitä mieltä, että nyt oltiin sosiaalityöntekijän kanssa samalla aaltopituudella ja tapaaminen vahvistaa adoptioon pääsyä. En tiedä, yhtäkkiä iski kauhea päänsärky.

Tapaamisessa puhuttiin parisuhteesta. Miten riidellään, mistä asioista, onko raha-asiat kunnossa, miten harrastuselämä tulisi muuttumaan lapsen tulon jälkeen, miten parisuhde pysyy kunnossa lapsen läsnä ollessa. Lisäksi keskusteltiin onko pihamme turvallinen lapselle läheisen vilkkaan tien vuoksi, onko lähellä lapselle harrastusmahdollisuuksia, missä neuvola on, mikä huone voisi olla lapsen huone ja niin edelleen. Tuli myös puheeksi mahdollisuus adoptoida kaksi lasta kerralla. Se tarkoittaa lisäselvityksiä turvaverkostosta – ehkä ylimääräistä tapaamiskertaa sosiaalityöntekijän kanssa.

On todella vaikeaa ilmaista itseään ”oikein”. Niin, että tulee ymmärretyksi haluamallaan tavalla, muttei kuitenkaan paljasta liikaa. Jotenkin koin tapaamisen liian tungettelevaksi jo etukäteen. Ymmärrän, että näitäkin asioita pitää käsitellä adoptioneuvonnassa, mutta haluaisin myös pitää joitakin asioita itselläni enkä levittää koko elämääni toisten arvioitavaksi. Ruumiini ja sen viat on jo arvioitavana, elämäni historia sekä sukuni historia on suurennuslasin alla, jokaisessa tapaamisessa ja kotitehtävissä pitää kertoa lisää omista ajatuksistaan eikä pään sisus ole enää yksityisomaisuutta. Kotini arvioidaan ja minua arvioidaan sen perusteella. Jotenkin koen, että se, mitä tapahtuu parisuhteessani, olisi ollut ainoa yksityisyyden linnake jäljellä. Ja nyt sekin on menetetty, ainakin osittain. Tunsin tarvetta pysytellä melko pinnallisella tasolla keskustelussa.

Ja se psykiatrin lausunto. Toimittamani todistus psykologilta masennuskaudestani ei kelvannut Pelan psykiatrille. Sen oli kirjoittanut psykologi, joka ainoana ammattihenkilönä seurasi henkistä tilaani koko lapsettomuushoitojen ajan. Paperin myös allekirjoitti psykiatri, jota olin tavannut ryhmäkeskusteluissa muutaman kerran, mutta minua ”hoitanut” psykiatri ei kirjoittanut erillistä lausuntoa, koska hän ei ole enää töissä sairaalassa. Silti vain hänen sanansa olisi kelvannut Pelan psykiatrille. Sosiaalityöntekijämme näyttää paperimme Pelan mikä-lie-pääpsykiatri-tyyppi Sinkkoselle (The lastenpsykiatri) ja pyytää häneltä mielipidettä minun mielentilastani. Ehkä adoptioprosessimme tyssää heidän pelkoonsa uudesta masennuskaudesta. Tärkeät miehet kokoustavat parin viikon päästä ja sosiaalityöntekijä lupasi ilmoittaa kokouksen tuloksesta heti.

Turhauttaa. En voi tehdä mitään auttaakseni asioita. Pitää vain odottaa ja toivoa parasta. Joka tapauksessa neuvonta tulee kestämään yli vuoden, ei millään ehditä saada elokuuhun mennessä kaikkia tapaamisia ja kotiselvitystä. Tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan turhaan lukenut, opiskellut, pohtinut, selvittänyt, keskustellut, tuskaillut, iloinnut adoptioon liittyvien asioiden parissa, kun tärkeintä ei ole kuinka valmistautunut on vaan se, miltä jokin paperi näyttää tuntemattoman lääkärin silmissä ja erityisesti se kuinka korkeasti koulutettu ihminen paperin on allekirjoittanut.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Neljäs adoptiotapaaminen perjantaina

Liikaa pölyä, onko palovaroittimet kunnossa, mitä leipoa, pitäisikö vihdoin hankkia verhot olohuoneeseen, tulppaaneita nyt ainakin, ei saa kissat riehua ettei tule karvapalloja matolle, taas joku ohikulkija heitti roskan meidän pihalle, eivätkö ne tiedä, että sosiaalityöntekijä on tulossa käymään!

Mitä, minäkö hermoilisin?


torstai 27. helmikuuta 2014

Kirjastossa

Olen tänään lukenut kymmeniä sivuja adoptiokirjallisuutta ja pääni on täynnä tulevaisuuden ajattelua. Käväisin kirjastossa palauttamassa osan kirjoista. Kuljin kadulla nenä kirjassa enkä koko reissuni aikana ajatellut muuta kuin adoption eri osa-alueita - odotusta, tulevaa lapsiperhe-elämää, hakumatkaa....

Olin niin uppoutunut pohdintoihini, että todellisuus pääsi hitusen hämärtymään. Kävelin kirjastossa lehtiosaston ohi. Pöytien äärellä istui useita ihmisiä lukemassa lehtiä. Yhdessä pöydässä istui kaksi tummaihoista nuorta, ehkä noin 18-vuotiaita. Tulin ajatelleeksi, että minun lapsellani voisi olla samanlainen lyhyt, kähärälle kääntynyt tukka kuin lehteä lukevalla pojalla. Ja samanlaiset mantelisilmät. Mietin, miltä tuntuisi pörröttää sellaisia hiuksia. Mietin, mitä poika ajattelisi, jos hänen äitinsä tulisi ja pörröttäisi hänen päätään täällä julkisessa tilassa.

Koska aivoni olivat niin omassa maailmassaan todellisuus häipyi ja kuvitelma astui sen tilalle. Ehkä nukahdin hetkeksi kesken kävelyn. Kuvittelin itseni viisikymppiseksi, vähän harmaantuneeksi naiseksi, joka lähestyy omaa poikaansa ja pörröttää hiuksia. Konkreettisesti näin itseni pörröttämässä pojan hiuksia siinä kirjaston pöydän ääressä ja pojan kääntyvän hymyilemään minulle. Havahduin kesken askelteni; olin leveällä käytävällä siirtynyt pari astetta lähemmäs pöytiä, tuijotin poikaa ja hymyilin leveästi. Aivan kuin olisin menossa kohti. En tietenkään mennyt. Poika ei katsonut minuun, tuskin edes huomasi, mutta hänen vieressään istunut tyttö tuijotti minua  hämmentyneen näköisenä. Olin varmasti melko typerän näköinen. Ohitin pöydän vilkaisematta sinne päin ja yritin pyyhkiä virnistystä naamaltani siinä kovin hyvin onnistumatta. 

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Identiteetti



Olen lähikuukausina pohtinut paljon identiteettiä – omaani sekä tulevan lapsen. Huomatkaa termi ”tuleva” ”mahdollisen” sijaan. Nämä kaikki ajat löytyvät tästä blogista, mutta tiivistän nyt kuitenkin tähän vuosien pohdinnat. Vähän kuin välitilinpäätös.
Ehkä on ihan hyvä, etten koskaan sitten liittynyt Simpukkaan. Lapsettomuusidentiteetti, jota oli tärkeä vaalia hoitojen aikana, koska siitä sai lohtua ja vertaistukiryhmän täällä blogeissa, on lähes kadonnut. Toki pystyn ymmärtämään hoidoissa käyviä hyvin ja näen muiden lapsettomien ihmisten mahdollisen surun vaikkei asiasta olisi edes puhuttu. Esimerkiksi lähipiirissäni on yksi jo eläkeikää lähestyvä lapseton pariskunta, jota olen alkanut ymmärtää viime aikoina ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Enkä pysty enää kevyesti hymähtelemään ystävien tulevaisuudenkuvitelmille, kuinka ”lapsia hankitaan silloin ja silloin kun on ensin tehty sitä ja tätä” ja maailma on suunnittelua vaille valmiina kaikkien edessä. Mutta kaikki tuo ei enää satuta.

Käväisin tyhjässä välitilassa ja olin epävarma identiteetistäni. Millainen nainen voisin olla ilman kykyä synnyttää lapsia? Kuinka suuri asia on menettää raskauden kokemus? Pohdin elämää ilman lapsia ja kävin taistelua päässäni omasta tahdosta luopumisesta. Kun pystyin hyväksymään ettei lapsensaanti ole oma valinta, vaan toiset saavat määrätä, moni asia alkoi tuntua helpommalta. Jo hoitojen alussa oli vaikeaa antaa kontrolli lääkäreille. He saivat määrätä milloin sain yrittää lasta eikä minulla ollut pienintäkään sananvaltaa. En voinut sietää sitä. Adoptioon lähdettyämme pelkäsin pitkään, että lääkärit eivät hyväksy meitä (minua) adoptiovanhemmiksi. Olin menettänyt kykyni toivoa ja haaveilla, kun en itse voinut vaikuttaa asioihin mitenkään. Olin kuin sivustaseuraaja omassa elämässäni, tunsin huutavani äänieristetyn laatikon sisällä eikä kukaan kuullut tai välittänyt neuvotellessaan muiden kanssa minun elämäni päätöksistä.

Kunnes tuli ihan tavallinen arkiaamu. Yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että minusta tulee äiti. Prosessissa kestänee vuosia enkä voi itse vaikuttaa nopeuteen, mutta ainakaan kukaan ei voi viedä minulta pois sitä tosiasiaa, että olen matkalla äidiksi. Saman tien tuli tarve liittyä Adoptioperheet ry:een. Sitä ennen yhdistys ei ollut tuntunut oikealta paikalta minulle. Olisin myös lähtenyt paikkakunnan adoptioperheiden kerhoihin tai muihin tapaamisiin, mutta en löytänyt sellaisia. Aloin ahmia adoptiokirjallisuutta. Tämä hetki odotuksesta on kiihkeää toimintaa. Minä olen adoptioprosessissa, minusta on tulossa osa adoptioperhettä. Minulla on uusi identiteetti ja pidän siitä.

tiistai 25. helmikuuta 2014

Mikä maa, mikä lapsi

Maavalinta tuottaa kummallisia ajatuksia. Unetkin täyttyvät eri maiden vertailusta tai kuvitteellisista hakumatkoista – joissa aina menee jokin pieleen ja päädytään juoksemaan hengästyneenä joko kohti tai karkuun.

Henkilökohtainen suosikkini olisi Filippiinit. Mutta kun se ei ota vastaan hakemuksia. Mies on tykästynyt Kiinaan. Mutta kun sieltä tulee nykyään niin vähän lapsia ja nekin vähät vakavasti sairaita. Tilanne tullee lisäksi vielä huonontumaan yhden perheen politiikan lopettamisen myötä. Huonontumaan adoptoivien kannalta, mahdollisesti paranemaan lasten kannalta. Eikä Kiinasta saa sisaruksia. Thaimaatakin mietimme, mutta se tuntuu olevan ihan jumissa.

Kenia houkuttelisi suuresti. En vain keksi miten voisimme järjestää toimeentulomme pitkällä hakumatkalla, kun kuitenkin taloa on maksettava Suomessa samaan aikaan. En ole vielä luovuttanut Kenian suhteen, onneksi tässä on aikaa suunnitella. Eikä Etiopiakaan ihan mahdoton ajatus ole. Etelä-Afrikassa on positiivisia puolia paljon. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua edellisessä postissa käytyyn keskusteluun Etelä-Afrikan FAS-lapsista. Luulisi, että tuollainen asia on helppo tilastoida ja ojentaa faktaa käteen, mutta sen sijaan löydän itseni päinvastaisten mielipiteiden viidakosta. Kommenteissa saamani linkit tutkin huolella, mutta ne eivät valitettavasti kerro tarkemmin tämän päivän tilannetta. Tutkimus, jossa on tutkittu vuonna 1993 syntyneitä lapsia ei ole oikein ajankohtainen, mutta tukee toki ARA:n pari vuotta sitten kirjoittamaa tekstiä alkoholiongelmista Etelä-Afrikassa. ARA itse kertoo kuinka monta prosenttia heidän työnsä on vähentänyt alkoholinkäyttöä, mutta koska he eivät kerro mistä luvuista lähdettiin liikkeelle on ongelman kokonaiskuva hankala hahmottaa. Voidaan kuitenkin olettaa, että ei olla enää vuoden 1993 luvuissa 20 vuotta myöhemmin.

Olennainen kysymys lieneekin tarkkojen tilastojen sijaan se, että onko valmis FAS-lapseen. Jos rastii ei, saattaa jonotus Etelä-Afrikasta pidentyä. Tästäkin meillä on keskustelut kesken miehen kanssa.

Kävimme Interpedian tiedotustilaisuudessa eilen (neljä tuntia junassa tunnin ja 20 minuutin luennon vuoksi, voi mitä onnea). Sen jälkeen alkoi Intiakin tuntua vaihtoehdolta. En suhtaudu Interpediaan palveluntarjoajana kovin positiivisesti, kuten tiedätte. Opin eilen, että heillä on selkeä resurssien väärinjako, kun työntekijöitä on liian vähän suhteessa työmäärään ja hallintoa lukuisine pomoineen liikaa. Laitan erillisen postauksen myöhemmin palveluhintavertailusta. Tämä epätasapaino on varmasti yhtenä syynä Interpedian huonoon asiakaspalveluun – ylistressatut työntekijät eivät tee työtään täydellä teholla eikä se ole työntekijöiden vika, vaan pomojen. Pysyttelisin mieluusti kaukana heistä ihan varmuuden vuoksi, mutta palveluntarjoajan valinnan ratkaisee lukuisien kysymysten vastaukset eikä pelkkä työntekijäluku. Ylimielinen asenne heidän puoleltaan olisi karkottanut minut saman tien, mutta sellaista ei näkynyt eilisessä tilaisuudessa.

tiistai 18. helmikuuta 2014

Palveluntarjoajan ja maan valinta

Niin paljon valintoja tehtävänä! Mistä maasta, mitä sairauksia, montako lasta, minkä ikäisiä, kenen kautta, mitä maksaa...

Sairauksista on kohtuullisen helppo löytää lisätietoa, tunnen olevani kohtuullisen varmalla pohjalla täyttäessäni rasti ruutuun-lomaketta. Mutta siihen se helppous sitten jääkin. Eri maiden adoptioita on hankala vertailla, infotilaisuuksia ei järjestetä - tai jos järjestetään niin vasta kun on valinnut jonkun maan ja ainoastaan keskellä päivää Helsingissä. Tarvitaanko tähän kalliiseen projektiin vielä ylimääräisiä kuluja loputtomasta matkustamisesta ja palkattomien vapaapäivien ottamisesta, jotta pääsee kuuntelemaan kahdeksi tunniksi jotain ehkä sopivaa-ehkä ei - luentoa! Kirjallisuus on tässä asiassa yhtä tyhjän kanssa, tieteelliset tutkimukset eivät puhu maavaihtoehdoista, romaanit on pääasiassa julkaistu 10-20 vuotta sitten. Onhan niitä kiva lukea, mutta ei se tämän päivän tilanteeseen hirveästi auta. Otan vastaan kirjavinkkejä uudemmasta (kauno)adoptiokirjallisuudesta! Erityisen kiinnostunut olisin muiden adoptoivien maavaihtoehtopohdinnasta. Miten se tuntuukin olevan monille niin helppoa ja minusta se kaikkein vaikein valinta.

Laitoin viestiä Interpedialle yli kaksi viikkoa sitten eikä siihen ole vieläkään vastattu. Laitoin uutta viestiä perään jo lähes viikko sitten, ei mitään hyötyä. Puhelimessa eivät osanneet vastata kysymyksiin, henkilö toisessa päässä kuulosti hyvin epävarmalta ja lupasi vastaukset viestin sekä puhelun kysymyksiin sähköpostiini. Ei ole tullut. Vaikea kuvitella meidän valitsevan heitä palveluntarjoajaksi kun kohtelu on tällaista. Minä ainakin oletan saavani tuhansille euroilleni edes peruspalvelua, mikä tarkoittaa osaavaa henkilökuntaa ja alle viikon vastausaikaa kysymyksiini. Kuulen jo jonkun lukijan ajatuksen: tässä käytetään pyöreästi se 12 000 euroa (plus matkat) lapseen eikä palveluun ja lapsen saatuaan kaikki ikävä unohtuu plaa plaa plaa. Ei pidä paikkaansa. Tässä maksetaan pääasiassa palvelusta. Ihmisten työstä. Mikäli palveluntarjoajalla on huono asiakaspalvelu odotusajasta tulee tuskaa. Mitään ei voi kysyä vaan pitää elää epätietoisuudessa ja kaiken pienenkin asian takia on juostava Helsinkiin keskellä arkipäivää. 

Toisaalta tuntuisi tyhmältä valita Helsingin kaupunki palveluntarjoajaksi, heillä nyt ei ainakaan ole toimintaa oman kaupunkinsa ulkopuolella. En ole vielä selvittänyt miten hyvin heillä toimii sähköposteihin vastaaminen, puheluiden yhtäkkiset kysymykset tai etäyhteys. Nettisivujen päivitys on heillä hidasta - osa tiedoista on vuodelta 2012 - enkä löydä sieltä tietoja järjestävätkö he tapahtumia vuonna 2014 vai eivät. Kaikkein paras olisi Pela, heidän adoptiovastaavansa tuntuvat olevan hyvin tavoitettavissa kysymyksiä varten. Mutta se taas rajaa maavaihtoehdot vähiin.

Liian vaikeaa!

perjantai 17. tammikuuta 2014

Arrggh, ovulaatio!

Kuukautiskivut alkavat tuntua piknikiltä leppoisana kesäpäivänä verrattuna ovulaatiokipuun nykyisin. Munasolun tullessa vasemmalta puolelta viiltävä kipu saa hetkessä kaksin kerroin ja erityisesti vessakäyminen on suurta tuskaa. Toisin sanoen siellä jo pitkään olleet ongelmat munanjohtimissa lienevät pahentuneet viime aikoina.

Jos vertailua jatkaa, niin onhan ovulaatiokipu toki siinä mielessä helpompaa, että se ei ole kokoaikaista. Parina-kolmena päivänä vihloo satunnaisesti ja ainoastaan joka toinen kuukausi. Kun taas kuukautiskipu on kolme päivää lamaannuttavaa tuskaa ilman taukoja. Tuntuu jotenkin tyhmältä ajatus naukkailla särkylääkkeitä sekä kuukautisiin että ovulaatioon. Ensimmäisenä ei kyllä tule mieleen, että jee ovulaatio, seksiä. Ei tässä kivussa. Onpa hyvä, että minut on jo todettu kyvyttömäksi biologisen lapsen saamiseen niin ei tule stressiä yrittämisestä.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Kolmas adoptiotapaaminen



Aiheena oli menetykset. Katsoimme puolen tunnin videon lapsenhakumatkasta Thaimaassa 1990-luvulla. Mielenkiintoista nähdä millaista hakumatkalla saattaa olla. Häiritsi vain hirveästi adoptioäidin yksi lause: ”on käyty jo kaksi vuotta tätä prosessia ja odotettu lasta”. Kaksi vuotta! Pariskunnalla oli jo yksi biologinen lapsi ja he saivat toisen biologisen lapsen adoptiolapsen jälkeen. En tuntenut mitään erityistä sympatiaa pariskuntaa kohtaan heidän ah-niin-pitkästä-odotusajasta-voi-voi.

Sosiaalityöntekijän kanssa keskusteleminen menetyksistä sen sijaan oli todellakin hyödyllistä. Ensimmäistä kertaa käynti ei tuntunut pintaraapaisulta, vaan todella päästiin johonkin. Keskustelimme menetyksistä ylipäänsä ihmisen elämässä, kotitehtävistä, adoptiolapsen menetyksistä ja niiden käsittelystä adoptioperheessä, luetuista artikkeleista, aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta ja suruprosessin etenemisestä. Keskustelimme siitä, onko lapsettomuus käsitettävä menetyksenä vai ei. Sosiaalityöntekijä vaikuttaa mukavan fiksulta tyypiltä.

Kuvailin omaa tilaani parhaani mukaan käyttäen suruprosessin kaaviota apuna. Olin taas yltiörehellinen, vaikka olin sopinut itseni kanssa ennen tapaamista, että yritän kaunistella totuutta edes hiukan. En näköjään osaa. Kuinka en ole menettänyt äitiyttä, vaan osan naiseutta. Totta kai alkoi itkettääkin kesken puhumisen. Eihän se enää tunnu niin pahalta ja siedän raskaana olevia naisia ihan hyvin nykyään, mutta tahattomat tai tahalliset provokaatiot saavat edelleen suuttumaan. Netti tuntuu olevan niitä täynnä ja jostain syystä fb-seinälleni ilmestyy säännöllisen epäsäännöllisesti linkkauksia provokatiivisiin blogikirjoituksiin. Yritin myös parhaani mukaan selittää masennusdiagnoosiani oikein. Etten ole koskaan varsinaisesti inhonnut itseäni vajavaisena naisena, vaan enemmänkin ollut hukassa ja ylikuormitettu tietämättä tulevaa suuntaa. Samaan kasaan kertyi niin paljon asioita – monet hautajaiset lyhyen ajan sisällä, raskas ylipitkä hormoniton kausi ja epäonnistuneet hoidot, väliaikaisasuminen ja epätietoisuus ammatillisesta tulevaisuudesta ja niin edelleen. Kaikki se aika löytyy täältä blogista.

Sosiaalityöntekijä oli saanut lääkärinlausunnon vihdoin. Selvitykset somaattisesta terveydestä hyväksytty (JES!), vielä tarvitaan psykiatrinen lausunto mielenterveydestä. Laitoin lapsettomuuspsykologille viestiä asiasta, koska hän on ainoana seurannut koko hoitoprosessin ajan mielenterveyttäni. Sosiaalityöntekijä sanoi tapaamisemme lopuksi, että hän aikoo heidän neuvottelussaan suosittaa adoptiota meille. Hän ei näe mielenterveydessäni esteitä adoptiolle tapaamistemme perusteella. Se oli todella rohkaisevaa. Hänen mielestään ei tarvitse odottaa psykiatrin selvitystä jatkaaksemme prosessissa, vaan seuraava tapaamisaika sovittiin jo.

Seuraavaksi on vuorossa kotikäynti maaliskuussa. Silloin tarkastetaan kotiolot läpikotaisin ja keskustellaan parisuhteesta. En ole vielä aloittanut lukemaan uusia artikkeleja, selailin vain otsikot läpi. Vaikuttavat jälleen mielenkiintoisilta. Kysymykset parisuhteesta tuntuvat näin ensisilmäyksellä aika hankalilta vastata – ei siksi etteikö vastauksia sinänsä olisi helppo keksiä, mutta mitä kaikkea haluaa sosiaalityöntekijälle paljastaa. Parisuhde tuntuu niin intiimiltä, kahden väliseltä asialta, ettei siitä tekisi mieli kertoa varsinkaan meitä arvioivalle taholle.