sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Ulos kaapista!

Yksi etappi tällä epämääräisellä matkalla itsensä hyväksymiseen saavutettu. Kerroin äidille lapsettomuuspeloistani. En ollut aikonut, se vain lipsahti.

Äidilläni on tapana puhua tyyliin ”kun teillä on lapsia niin teemme sitä sun tätä”. Se on täysin selvää, että meillä tulee joskus olemaan lapsia. Koskaan äiti ei ole kysellyt milloin niitä tulisi, mutta totta kai jossain vaiheessa. Hieman herkistyneessä tilassani tulin huutaneeksi äidille kaikki vaikeutemme ja odotuksen tuskan.
Siinä oli jotain vapauttavaa. Nyt olen kertonut asiasta jollekin ”ulkopuoliselle”, joka ymmärsi. Joka lohdutti. Ehkä voisin harkita pitää äitiä enemmänkin ajan tasalla, kunhan joskus tulevaisuudessa pääsemme lääkärin valvovan silmän alle hankkimaan lasta.

Nyt kun kuukautiset on menneet eikä ovulaatioaika ole vielä käsillä tunnen oloni melkeinpä normaaliksi ihmiseksi. Tämä on se viikko kuukaudesta, kun ei tarvitse laskea päiviä. Voin nähdä ympärilläni muutakin elämää. Tänään soitin jopa raskaana olevalle ystävälleni pyytääkseni kahville, mutta hän oli toisessa kaupungissa tämän viikonlopun. Tunnen olevani kauhea ystävä ja liian itsekeskeinen, kun en ole nähnyt ystävääni hänen lähes 8 kuukauden raskauden aikana, vaikka asumme samassa kaupungissa ja hän on useampaan kertaan pyytänyt tapaamaan. Kaikkeen ei vain pysty.

Uskoisin pääseväni tästä olotilasta irti vielä jonain päivänä. Ainakin nyt tuntuu, että vatvominen saa riittää hetkeksi; on muiden asioiden aika elämässäni. Teen työni hyvin ja ahkeroin opiskeluiden parissa. Ja erityisesti alan tavata ystäviäni enemmän; myös niitä raskaana olevia. Lupaan sen. Aloitan heti ensi viikolla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti