perjantai 3. joulukuuta 2010

Kuoleman katkeruutta

Olen mietiskellyt kuolemaa viime aikoina. En omaani, vaan kuoleman tapahtumista lähipiirissä; miltä se tuntuu elämään jäävistä.

TV-sarjoissa on usein kuolemaa. Niissä kuolevat sivuhahmot, joihin katsoja ei ole ehtinyt synnyttää tunnesidettä. Tai päähahmot, joiden näyttelijät syystä tai toisesta kirjoitetaan ulos sarjasta. Silloin kuolema koskettaa myös katsojaa. Katsoja voi lempihahmonsa kuollessa tuntea menetyksen, nähdä sen muiden näyttelijöiden kasvoilla ja itkeä heidän kanssaan. Kunnes sammuttaa tv:n ja unohtaa asian.
Päähahmon kuoleman unohtaminen tehdään mahdollisimman helpoksi: sitä ei näytetä, tai hahmo tulee takaisin seuraavissa jaksoissa. Se ei kosketa ihmisen todellista elämää, ei voi eikä yritäkään päästä todellisiin tunteisiin kiinni. TV:n kuolemien tarkoitus on näyttää miten käsitellä kuolemaa ja selvitä elämästä eteen päin ilman kuollutta.

Oikeassa elämässä kuolema ei unohdu. Läheisen menettämisen tuska helpottaa ajan myötä ja asiaa pystyy muistelemaan. Pystyy muistamaan niin hyvät kuin huonotkin vietetyt hetket menetetyn kanssa. Pelkkä kuolleen muistaminen ei enää tuota valtavaa tuskaa ajan kuluessa. Mutta kuollut ja kuolema ei unohdu. Tuskin unohtuu koskaan.

Olen nähnyt tuhoutuneita avioliittoja lapsen kuoltua, raskasta surua äkillisesti menehtyneen vanhemman vuoksi. Loppumatonta ikävää kuollutta sisarusta kohtaan. Kuoleman aiheuttamaa katkeruutta miksi itse tai joku muu elää vaikka tärkeä olento on kuollut.
Miten kuolemasta voi jatkaa eteen päin? Elämästä puuttuu jotakin. Toisaalta, miten ei voisi jatkaa eteen päin? Miten voisi edes yrittää pysähtyä paikalleen, kun elämä kuitenkin jatkuu halusi tai ei?

Ainahan on ratkaisuna lopettaa oma elämänsä. Itsemurha on itsekeskeisyyden ja itsekkyyden huippu, varsinkin tällaisissa tilanteissa. Koska menetin läheisen, en kestä tätä tuskaa, ratkaisuksi aiheutan muille läheisilleni tuplasti tuskaa viemällä itseni pois heidän luotaan jo menetetyn lisäksi. On pelkkää soopaa, että surunsa keskellä ei ajattele selkeästi. Jos niin olisi, kaikki tappaisivat itsensä eivätkä huolehtisi toisistaan, kun itseen sattuu. Ehkäpä he, jotka jäävät elämään ovat hitusen verran parempia ihmisiä kuin ne heikot toiset, jotka eivät saa päähänsä mahtumaan tippaakaan empatiaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti