Kuulin tänään jälleen ”sen suuren uutisen”. Ystäväni tyttöystävä on raskaana.
Tämä ystävä kuuluu niihin harvoihin, joille olen kokenut voivani puhua jo yli vuoden ajan lapsenhankintahaaveistani ja sen ongelmista. Ystäväni itse on vain sanonut, että jonain päivänä lapsi olisi mukava, siinä se. Nyt istuttuamme puolisen tuntia puhumassa niitä näitä hän yhtäkkiä kertoo asian. Ilman mitään ennakkovaroitusta, täysin tyhjästä.
Tunnen itseni loukatuksi. Totta kai olen iloinen heidän puolestaan, lapsi on aina iloinen asia kun sitä on toivottu perheeseen. Mutta juuri nyt en voi tuntea kuin surua. Sitä ei vain hyvästä tarkoituksestaan huolimatta pysty aina myötäelämään toisten elämässä kuten he haluaisivat. Ei varsinkaan juuri tänään, kun omat lapsihaaveeni taas valuvat viemäristä alas. Tiedän ettei hän sitä tiennyt, mutta pahalta se silti tuntuu. Sydämeni tuntuu murtuvan tämän painon alla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti