Tänä aamuna alkoi vatsakipu. Eilen illalla jo kramppasi kertaalleen, mutta koska se ei toistunut eikä jättänyt jälkeensä kipua, en välittänyt siitä.
Mutta tämä alavatsakipu on toista. Molempia reunoja viiltelee tasaiseen tahtiin. Liikkuminen pahentaa kipua. Aamulla olin vielä ihan varma, että tästä kehittyy kuukautiskipu ja vuoto alkaa päivän aikana. Nyt en ole enää ihan niin varma.
Tähän aamuun on kuulunut myös hurjat mielialavaihtelut. Suuttuminen ilman syytä tyhjälle on vaihdellut itkemiseen ja suruun ilman syytä. Tällaisia nopeita vaihteluita ja syviä tunnetiloja en ole tuntenut sitten alkuvuoden IVF:n. Nämä eivät kuulu normaaliin kuukautiskiertooni. Ärtyneisyys kuuluu, mutta se on tasaisen jäytävää olematta syvää ja ilman surun tunnetta.
Kävin pari tuntia sitten psykologin juttusilla ja opin taas uutta. Psykologi kuvaili juuri minun vatsakipuni. Hänen mukaansa se voi johtua siitä, että sikiö alkaa venyttää kohtua omiin tarpeisiinsa sopivammaksi ja silloin kohdun reunoilla tuntuu viiltävää kipua. Myös mielialaheilahtelut psykologi laittoi alkavan raskauden syyksi.
Huomaan käyttäneeni sanaa sikiö edellisessä kappaleessa, vaikka olen itselleni luvannut olla kiintymättä liikaa alkioon ennen kuin asiat on pidemmällä. Se liittyykin toiseen aamun oppiin: psykologin mukaan pudotus on aivan sama ja pettymys yhtä suuri oli sitten positiivinen hehkuttaja tai pettymyksiin varautuva.
En ihan täysin pysty uskomaan tuota, mutta voisihan sitä joissain asioissa yrittää. Ehkä pääsisin lähemmäs positiivisen elämän tavoitettani, jos lakkaisin tai vähentäisin varautumistani pahimpaan ja alkaisin enemmän nauttia hetkestä. Jos se pettymys on sama joka tapauksessa, varautuminen ja ilonsa hillitseminen vain tylsistyttää elämää. Ainakin nyt aion kokeilla teorian paikkansapitävyyttä täysin rinnoin ja uskoa olevani raskaana ensimmäistä kertaa elämässäni.
Mutta mistä tulee tämä huimaus, joka iskee jos en syö noin kahden tunnin välein jotakin pientä?
Yksi yö raskaustestiin.
Edelleenkin peukut pystyssä! Vasta tuoreeltaan ensimmäisen ICSI-negan tuntemuksista voin sanoa, että kyllä se pettymys oli aivan valtaisa, vaikka kuinka pessimistisesti ajattelin. Olin jopa hieman yllättynyt, miten voimakkaasti siihen suhtauduin, vaikka olinkin loppua kohden melkein varma nega-tuloksesta. Kyllä minä jo ehdin kiintyä siihen alkioon, vaikka yritin estää sitä. Eli kannattaa yrittää mennä päivä kerrallaan ja iloita hyvistä hetkistä. Ja tämän sanominen toiselle on aina niin helppoa, mutta annas kun on taas omalla kohdalla. Mitä mieltä noin kokonaisuutena olit siellä psykologin luona käymisestä? Kannattiko mielestäsi mennä?
VastaaPoistaKyllä siitä psykologista on apua. Saan sieltä vastauksia niihin kysymyksiin, joihin lapsettomuuslääkäreillä ei ole ollut aikaa vastata kun psykologi tuntee hoidot ja nimenomaan meidän polin käytännöt. Sit kun samalla saan purkautua tunteistani, todellakin tuntuu, että vihdoinkin mä olen tärkeä ja mun kysymykset on kysymisen arvoisia. Polin vaihtelevat lääkärit ja juoksuttaminen paikasta toiseen ja nää hoitojen siirtelyt on tehny olon, että ihminen ei ole tärkeä heille vaan joku ihan muu. Otin taas kuukauden päähän ajan ja saan mennä aiemminkin, jos on tarvetta.
VastaaPoistaPääosin tänään on hymyilyttävä ja hyvä olo ja uskon raskauteen, vaikka noita ihme suruja iskeekin yhtäkkiä ja itken (täällä yliopiston kirjastossa gradua kirjoittaessa eli netissä pyöriessä onkin tosi hyvä itkeskellä..) En vaan voi estää itseäni olemasta positiivisella ololla huomisesta ja nyt en enää jaksa yrittääkään. Jos romahdan sen takia huomenna niin tiedät sen siitä etten pysty kirjoittamaan blogiin mitään.