Olen edelleen mukavan turtuneessa tilassa. Olen tarkoituksella välttänyt tilanteita ja ajatuksia, jotka voisivat poistaa tämän tunnottomuuden mielestäni. Isänpäivä meni siinä missä kaikki isänpäivät elämässäni ennen tätä. Juhlittiin isääni.
Kokkasimme mieheni kanssa minun vanhemmilleni aterian ja leivoimme kakun. Päivä meni leppoisasti. Vasta kun vanhemmat olivat lähdössä tuli ongelma. Annoin loput kakusta heidän mukaansa, koska se oli isän kakku, oikeastaan se oli se lahja, jonka isäni tänä vuonna juuri minulta sai. Äitini protestoi kakun ottamista (kuten hän aina protestoi, jos me haluamme jotain heille antaa, päin vastoin hän aina kantaa meille kaikenlaista ruokaa ja tavaraa) sanoen, että onhan miehenikin isä. Tai ainakin melkein isä. Loukkaannuin kommentista aivan valtavasti. Se, että emme onnistu saamaan lasta ja olemme juuri menettäneet yhden tilaisuuden, ei tee miehestäni isää. Vanhempani tietävät hoidoista ja epäonnistumisesta.
Onnekseni vanhempani olivat tekemässä lähtöä eikä minun tarvinnut alkaa keskustella aiheesta. Sanoin vain tiukasti, ettei mieheni ole isä ja kakku on isän kakku, joten se lähtee meiltä pois ja sillä hyvä. Miten oma äiti voikin olla niin tunteeton sanoissaan.
Tuota yhtä lausetta lukuunottamatta olen ihan kunnossa. Olen lakannut suunnittelemasta elämääni ”mitä jos”-asenteella. Kun en usko edes hoitojen alkavan pitkään aikaan en voi kuvitella lastakaan kovin lähitulevaisuuteen. Ehkä sitten joskus parin vuoden päästä. En ole vielä luovuttanut lapsen mahdollisuudesta, vaan haluan sitä vahvasti, mutta suunnittelen tekemisiäni jopa vuoden päähän ilman lasta tai edes raskautta. Miksi suotta uskoa epätodennäköiseen. Sen sijaan mietin mitä voin suunnitella etteivät suunnitelmani häiritse hoitoja. Voinko hakea työpaikkaa eri alueelta kuin hoidot ovat? Miten se vaikuttaisi hoitoihin, jos muutamme toiseen kaupunkiin? Jos meidän pitäisi vaihtaa poliklinikkaa tai jos työpaikka on kaukana hoitopaikasta. Miten ehdin käydä hoidoissa työpäivinä, jos työmatka on pitkä. Voinko lähteä vaikkapa ulkomaille parin kuukauden työkeikalle keväällä, vai olisiko silloin juuri hoidot päällä.
Epätietoisuus se ahdistaa. Hoidot olisi ykkössijalla, mutta työpaikkoja pitäisi hakea nyt. Ratkaisuni on vaipua apatiaan. En hae töitä, istun vain ja odotan joulukuun puoliväliä ja kauhulla ensi vuotta. Kun en hae töitä, en tule saamaan rahaa enkä tiedä miten selviän ensi vuodesta. En jaksa välittää. Otan sitten lisää lainaa. Jos hoidot eivät jatku alkuvuodesta ja koko tämä työpaikoista luopuminen on turhaa, tulen todennäköisesti olemaan vielä kiukkuisempi lääkäreillemme kuin jo nyt olen. Tai sitten vaivun vain syvemmälle välinpitämättömyyteeni. En tiedä enkä välitä.
Voi että kun osaa olla joskus ikäviä nuo toisten kommentit :(. Tuo on kyllä ollut silkkaa ajattelemattomuutta... Sekin, kun eivät ne läheiset pahaa tarkoita, mutta joskus he vaan sanovat just niin väärin kuin vain voi, vaikka tarkoitus olisi hyvä.
VastaaPoistaJoo, tämä lapsettomuus ja hoidot ovat aika hallitsevia juttuja elämässä. Muu elämä on vähän niinkuin katkolla ja kaikki suunnitellaan hoitojen mukaan. Minäkään en halua enää ajatella "jos olen silloin raskaana tai jos silloin on vauva", mutta hoitohommeleita on vähän pakko miettiä. Milloin sinä saat tietää, että milloin teillä seuraava hoito sitten aloitetaan? Epävarmuus on just kaikkein pahinta tässä odottelussa, trust me, I know. Tsemppihali!
Kiitos Rowan. Koitahan sinäkin jaksaa, en pystynyt eilen illalla lukemaan loppuun blogitekstiäsi kun taistelin pitääkseni tunnottomuuden ettei kaikki tunteet hyökkäisi. Tänään on taas tasapainoisempi olotila ja pystyn lähettämään tukeni sinne.
VastaaPoistaVielä puoli vuotta sitten olisin sanonut, että tiedän hoitojen jatkosta suunnittelukäynnillä 15.12. mutta kokemusteni mukaan hoidot joko jatkuu siitä heti tai niitä siirretään ja venytellään määrittämätön aika. Eli hoidot voi alkaa ihan milloin tahansa tuon päivämäärän jälkeen. Ainakin saan pikkujouluja viettää alkoholin seurassa hyvällä omallatunnolla.