On vielä liian aikaista puhua kokonaisuutena hormonipiikityksen mahdollisesti aiheuttamista haittavaikutuksista, mutta yhden erityisen sivuoireen olen jo huomannut. En kutsuisi sitä suoranaisesti ”haittavaikutukseksi”.
Olen piikittänyt nyt kolmena päivänä hormonia. Itkukohtaukset ovat lähes kadonneet, samaten hurjat tunteiden vaihtelut. Oloni on tällä hetkellä melko tasainen ja normaali. Paitsi tätä yhtä erikoisoiretta.
Tiedättekö sellaisen kouristeluntunteen, mikä ainakin minulla tulee orgasmin jälkeen? Saman lihasten supistelun saa aikaan tietoisesti jumppaamalla lantionpohjan lihaksia, mutta tässä tapauksessa se tulee itsestään. Toisinaan se aiheuttaa kylmiä väristyksiä koko vartaloon. Orgasmin jälkeen se on melko mukava tunne, lilluu sellaisessa puolitietoisessa tilassa. Mutta ilman orgasmia nämä kouristukset eivät tunnu ollenkaan hyvältä, jos nyt eivät suoraan pahaltakaan. Ne eivät satu, mutta aiheuttavat lievän epämukavuuden tunteen.
Estolääkityksen aikana kaikki seksuaaliset tarpeeni ja –haluni katosivat. Ne eivät ole tulleet takaisin aivoihini; en osaa ajatella seksiä ja sen harrastamista mielekkäänä tekemisenä, mutta kehoni on eri mieltä. Kouristuksiin liittyy kova seksin tarve. Aivot eivät ole ollenkaan mukana puuhassa, ainoastaan vartaloni kaipaa seksiä. Tilanne tuntuu epätodelliselta. Aikaisemmin seksi on aina lähtenyt aivoista ja nyt ne ovatkin täysin turha ruumiinosa. En tiedä miten tähän pitäisi suhtautua ja mitä tälle pitäisi tehdä. Seksin harrastaminen pelkän fyysisen tyydytyksen saamiseksi ilman henkistä tyydytystä tuntuu vajaalta. Toisaalta miksi ei. Olen kuitenkin rakastavassa parisuhteessa enkä etsimässä merkityksetöntä yhden illan seuraa.
Toivottavasti tämä olotila menee ohi viikonlopun aikana. Ensi viikolla mieheni on taas eri paikkakunnalla koko viikon.
lauantai 12. maaliskuuta 2011
torstai 10. maaliskuuta 2011
Vaikeuksia
Nyt kun hoidot ovat menossa ja mahdollinen punktioaika lähenee, olen ongelmissa opintojeni kanssa. Tai en niinkään opintojen kuin opiskeluun liittyvän muun toiminnan.
Ymmärrän kyllä, että kaikilta odotetaan täyttä panosta jokaisessa organisaatiossa jossa on mukana. Ihmisten oletetaan ottavan vain sen verran vastuuta kuin pystyvät hoitamaan. Normaalisti voinkin hoitaa osuuteni, mutta nyt minulla on hankaluuksia. En ole voinut luvata olla paikalla tulevissa kokouksissa ja koulutuksissa, enkä ole pystynyt hoitamaan käännöstöitä ja tekemään hakemuksia.
Yritin kirjoittaa rahoitushakemusta jokin aika sitten. Siinä piti selittää vapaasti miksi ja mihin tarvitsemme rahoitusta. Kesken kirjoittamisen tuli hirveän surullinen olo (älkää kysykö miksi, se on alkanut olla turha kysymys näinä päivinä) ja itkin pitkään. Seuraavana päivänä luin kirjoittamani tekstin. Mikäli hakemuksen vastaanottajat arvostavat tunteellista vuodatusta kuinka surullista on järjestää seminaaria, saamme hakemuksellani rahaa. Mikäli he haluavat järjellisiä perusteluita rahojen käyttötarkoituksesta, minun hakemukseni lentää saman tien roskiin.
Tietenkin juuri nyt on meneillään paljon kaikenlaista ja kokouksia riittäisi jokaiselle viikolle. Mutta mitä minä tekisin kokouksessa itkemässä? Tärkeimmät eli isoimmat kokoukset ovat luonnollisesti juuri punktioviikolla, josta en voi sanoa olenko minä päivänä kunnossa liikkumaan ihmisten ilmoilla. Oletus on, että punktiopäivänä olen liian kipeä, mutta ehkä jo seuraavana päivänä voisin selvitä vetämään kokousta. Vaan kun en tiedä punktiopäivää tarpeeksi ajoissa. Puhumattakaan mahdollisista komplikaatioista ja muista hidasteista, joita en todellakaan pysty ennakoimaan.
Ihmiset ympärilläni turhautuvat minuun ja vaativat varmistamaan voinko edustaa järjestöämme milloin missäkin kokouksessa. Olen kertonut heille, että olen menossa tietyllä viikolla leikkaukseen enkä voi tietää sen vaatimaa sairasloma-aikaa. Olen myös antanut ymmärtää olevani sen verran ”kipeä”, että en ennen leikkausta ole välttämättä täysin kunnossa kokoustamaan ja saatan joutua perumaan menojani lyhyelläkin aikataululla. Parempaan en pysty. Olen jättänyt määrittelemättä ”leikkausta vaativan muka-sairauteni” laadun enkä jaksa välittää mitä minusta juorutaan. Kunhan eivät tietäisi totuutta. Onneksi he kunnioittavat yksityisyyttäni eivätkä utele enempiä.
Tuntuu pahalta jättää omia töitäni muille ja yritän selvitä parhaani mukaan suurimmasta osasta töitä, joita pystyn tekemään kotoa käsin. Aikatauluja on haasteellista pitää, kun joskus käytän monta tuntia yksikseni surkutteluun asioiden tekemisen sijaan. Olen todellakin iloinen, kun maaliskuu viimein päättyy.
Ymmärrän kyllä, että kaikilta odotetaan täyttä panosta jokaisessa organisaatiossa jossa on mukana. Ihmisten oletetaan ottavan vain sen verran vastuuta kuin pystyvät hoitamaan. Normaalisti voinkin hoitaa osuuteni, mutta nyt minulla on hankaluuksia. En ole voinut luvata olla paikalla tulevissa kokouksissa ja koulutuksissa, enkä ole pystynyt hoitamaan käännöstöitä ja tekemään hakemuksia.
Yritin kirjoittaa rahoitushakemusta jokin aika sitten. Siinä piti selittää vapaasti miksi ja mihin tarvitsemme rahoitusta. Kesken kirjoittamisen tuli hirveän surullinen olo (älkää kysykö miksi, se on alkanut olla turha kysymys näinä päivinä) ja itkin pitkään. Seuraavana päivänä luin kirjoittamani tekstin. Mikäli hakemuksen vastaanottajat arvostavat tunteellista vuodatusta kuinka surullista on järjestää seminaaria, saamme hakemuksellani rahaa. Mikäli he haluavat järjellisiä perusteluita rahojen käyttötarkoituksesta, minun hakemukseni lentää saman tien roskiin.
Tietenkin juuri nyt on meneillään paljon kaikenlaista ja kokouksia riittäisi jokaiselle viikolle. Mutta mitä minä tekisin kokouksessa itkemässä? Tärkeimmät eli isoimmat kokoukset ovat luonnollisesti juuri punktioviikolla, josta en voi sanoa olenko minä päivänä kunnossa liikkumaan ihmisten ilmoilla. Oletus on, että punktiopäivänä olen liian kipeä, mutta ehkä jo seuraavana päivänä voisin selvitä vetämään kokousta. Vaan kun en tiedä punktiopäivää tarpeeksi ajoissa. Puhumattakaan mahdollisista komplikaatioista ja muista hidasteista, joita en todellakaan pysty ennakoimaan.
Ihmiset ympärilläni turhautuvat minuun ja vaativat varmistamaan voinko edustaa järjestöämme milloin missäkin kokouksessa. Olen kertonut heille, että olen menossa tietyllä viikolla leikkaukseen enkä voi tietää sen vaatimaa sairasloma-aikaa. Olen myös antanut ymmärtää olevani sen verran ”kipeä”, että en ennen leikkausta ole välttämättä täysin kunnossa kokoustamaan ja saatan joutua perumaan menojani lyhyelläkin aikataululla. Parempaan en pysty. Olen jättänyt määrittelemättä ”leikkausta vaativan muka-sairauteni” laadun enkä jaksa välittää mitä minusta juorutaan. Kunhan eivät tietäisi totuutta. Onneksi he kunnioittavat yksityisyyttäni eivätkä utele enempiä.
Tuntuu pahalta jättää omia töitäni muille ja yritän selvitä parhaani mukaan suurimmasta osasta töitä, joita pystyn tekemään kotoa käsin. Aikatauluja on haasteellista pitää, kun joskus käytän monta tuntia yksikseni surkutteluun asioiden tekemisen sijaan. Olen todellakin iloinen, kun maaliskuu viimein päättyy.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Blogi 1v.
Huomasin juuri muistaneeni blogin syntymäpäivän väärin. Olenkin kirjoittanut ensimmäisen tekstin vuosi sitten 5.3. enkä 15.3. kuten muistin. Blogini on siis täyttänyt vuoden ihan huomaamatta.
Aloittaessani tämän kirjoittamisen olin jo pidempään pohtinut lapsettomuutta ja tarvitsin purkautumiskanavan. En uskonut tänne eksyvän yhtäkään lukijaa, tavoitteenani oli vain päästää höyryjä. Aihekin on hyvin marginaalinen ja harvoja kiinnostava. Pikkuhuomioiden tarkoitus oli irroitella; muistaa muutakin maailmaa ja sen pieniä ihmeellisyyksiä.
Sittemmin blogissa on käyty useita tuhansia kertoja. Tilastojen mukaan suosituimmat hakusanat, joilla tänne päädytään ovat lapsettomuuteen liittyviä, toisinaan myös laihdutuksesta kiinnostuneita lukijoita piipahtaa lukemassa blogiani. Suosituimmat tekstit kautta vuoden ovat olleet rintoihin ja rintaliiveihin liittyviä. Niihin liittyvästi minulta on myös kyselty lisätekstiä, mitä on luvassa myöhemmin tänä vuonna kunhan nämä lapsettomuushoidot on ohi.
Olen iloinen jokaisesta lukijasta ja kommentoijasta, onhan se mukavaa tietää, ettei ole täysin yksin. Kiitos teille.
Blogin tavoite pelkkänä purkautumiskanavana on jalostunut vuoden mittaan myös yritykseksi kertoa hoidoista ja kaikesta niihin liittyvästä mahdollisimman tarkasti, jotta samaa läpikäyvät tai sitä harkitsevat saisivat ensikäden tietoa omien valintojensa tueksi tai vertaistukea täältä. Toivon onnistuneeni tässä tavoitteessa ainakin jotenkin.
Aihetoiveita ja kommentteja voi lähettää osoitteeseen odotusta@gmail.com tai kommentoimalla tänne tekstejäni.
Aloittaessani tämän kirjoittamisen olin jo pidempään pohtinut lapsettomuutta ja tarvitsin purkautumiskanavan. En uskonut tänne eksyvän yhtäkään lukijaa, tavoitteenani oli vain päästää höyryjä. Aihekin on hyvin marginaalinen ja harvoja kiinnostava. Pikkuhuomioiden tarkoitus oli irroitella; muistaa muutakin maailmaa ja sen pieniä ihmeellisyyksiä.
Sittemmin blogissa on käyty useita tuhansia kertoja. Tilastojen mukaan suosituimmat hakusanat, joilla tänne päädytään ovat lapsettomuuteen liittyviä, toisinaan myös laihdutuksesta kiinnostuneita lukijoita piipahtaa lukemassa blogiani. Suosituimmat tekstit kautta vuoden ovat olleet rintoihin ja rintaliiveihin liittyviä. Niihin liittyvästi minulta on myös kyselty lisätekstiä, mitä on luvassa myöhemmin tänä vuonna kunhan nämä lapsettomuushoidot on ohi.
Olen iloinen jokaisesta lukijasta ja kommentoijasta, onhan se mukavaa tietää, ettei ole täysin yksin. Kiitos teille.
Blogin tavoite pelkkänä purkautumiskanavana on jalostunut vuoden mittaan myös yritykseksi kertoa hoidoista ja kaikesta niihin liittyvästä mahdollisimman tarkasti, jotta samaa läpikäyvät tai sitä harkitsevat saisivat ensikäden tietoa omien valintojensa tueksi tai vertaistukea täältä. Toivon onnistuneeni tässä tavoitteessa ainakin jotenkin.
Aihetoiveita ja kommentteja voi lähettää osoitteeseen odotusta@gmail.com tai kommentoimalla tänne tekstejäni.
Salaisuuksia
Olen viime aikoina miettinyt – lähinnä ystäväni painostuksesta johtuen – syitä haluuni pitää lapsettomuusasia lähiympäristöltäni salassa. Ystäväni haluaisi minun kertovan hoidoista avoimesti, jotta hän ”pääsisi loukosta” eli olemasta se kenen tulee jaksaa ottaa vastaan mielialamuutoksiani sekä salailla kanssani asiaa muilta.
Olemme kertoneet omille ja miehen vanhemmille, yhdelle serkulle ja kahdelle ystävälle. Olen tekemisissä melko tiiviisti muidenkin opiskelukavereiden ja ystävien kanssa, mutta en saa kerrottua heille asiasta. He saavat kestää tunteideni heittelyä ja omituisia kohtauksia tietämättä mikä minua vaivaa. Itse joudun usein skarppaamaan ja pyrkimään peittämään sekavan olotilani. Eikö olisi helpompaa vain kertoa avoimesti mitä tapahtuu ja saada ymmärrystä?
Vertaan tätä ongelmiini sydämen kanssa. Minulla on perinnöllinen sydämeen liittyvä sairaus, joka aina toisinaan aiheuttaa rytmihäiriöitä, mikä voi haitata elämääni huomattavasti. En ole varsinaisesti salaillut asiaa opiskelukavereilta, jotkut tietävät toiset eivät. Viime syksynä sain kohtauksia puolituttujen opiskelukavereiden nähden ja pelästytin heidät. Kerroin kyllä mistä kohtaukset johtuvat. Heidän asenteensa minua kohtaan on muuttunut sen jälkeen. Saan säälikatseita ja minun ei odoteta tekevän joitakin asioita, joita he olettavat muiden tekevän. Saan siis helpotuksia, mikä on sinänsä ihan mukavaa, mutta toisaalta ei. En ole enää opiskelukaveri, olen sairas (opiskelukaveri). En pääse siitä leimasta eroon. Haluanko samanlaisen leiman isommassa mittakaavassa kertomalla avoimesti lapsettomuudesta ja hoidoista? Miten kestäisin ne säälikatseet ja kohtelun muuttumisen?
Toinen pointtini salailuun on parhaiten kuvattu Silmun sanoin:
” Olen väsynyt lohduttamaan muita ja vakuuttamaan, että kyllä minä pärjään. Olen väsynyt kehoittamaan ihmisiä elämään omaa elämäänsä minusta huolimatta.“
Niin. Kun on jokin “vamma”, kuten tahaton lapsettomuus, muut ympärillä joutuvat reagoimaan siihen. He alkavat varoa sanojaan aiheesta, eivät uskalla puhua lapsistaan tai kertoa uudesta raskaudesta. He ovat huolissaan sinusta ja joudut käyttämään loputtomasti aikaa vakuuttaaksesi kysyjille, että olet kunnossa. Juorut kulkevat ja joudut kommentoimaan niihin. Yksityisyytesi on mennyt lopullisesti ja joudut jatkuvasti muistamaan muiden ihmisten tunteet ja tarpeet suhteessa omaan elämääsi. Kuka jaksaa välittää toisista ihmisistä sillä hetkellä, kun itse käyt yhtä elämäsi tärkeimmistä kamppailuista – oman ruumiinsa ja elämänsä sekoittamalla yrittää saada oman lapsen.
Suoraan sanottuna tästä syystä en ole kertonut, enkä aio kertoa, lapsettomuudesta ja hoidoista yhdellekään naispuoliselle äitejämme ja serkkuani lukuunottamatta. Serkku kun on itse tehnyt omat valintansa lapsettomuusasiassa jo vuosia aiemmin ja tietää nämäkin pohdinnat. Kaksi ystävää, joille olen kertonut ovat miespuolisia ystäviä, jotka eivät sorru edellä mainittuihin ”ongelmiin” vaan kohtelevat minua edelleen ihmisenä.
Olemme kertoneet omille ja miehen vanhemmille, yhdelle serkulle ja kahdelle ystävälle. Olen tekemisissä melko tiiviisti muidenkin opiskelukavereiden ja ystävien kanssa, mutta en saa kerrottua heille asiasta. He saavat kestää tunteideni heittelyä ja omituisia kohtauksia tietämättä mikä minua vaivaa. Itse joudun usein skarppaamaan ja pyrkimään peittämään sekavan olotilani. Eikö olisi helpompaa vain kertoa avoimesti mitä tapahtuu ja saada ymmärrystä?
Vertaan tätä ongelmiini sydämen kanssa. Minulla on perinnöllinen sydämeen liittyvä sairaus, joka aina toisinaan aiheuttaa rytmihäiriöitä, mikä voi haitata elämääni huomattavasti. En ole varsinaisesti salaillut asiaa opiskelukavereilta, jotkut tietävät toiset eivät. Viime syksynä sain kohtauksia puolituttujen opiskelukavereiden nähden ja pelästytin heidät. Kerroin kyllä mistä kohtaukset johtuvat. Heidän asenteensa minua kohtaan on muuttunut sen jälkeen. Saan säälikatseita ja minun ei odoteta tekevän joitakin asioita, joita he olettavat muiden tekevän. Saan siis helpotuksia, mikä on sinänsä ihan mukavaa, mutta toisaalta ei. En ole enää opiskelukaveri, olen sairas (opiskelukaveri). En pääse siitä leimasta eroon. Haluanko samanlaisen leiman isommassa mittakaavassa kertomalla avoimesti lapsettomuudesta ja hoidoista? Miten kestäisin ne säälikatseet ja kohtelun muuttumisen?
Toinen pointtini salailuun on parhaiten kuvattu Silmun sanoin:
” Olen väsynyt lohduttamaan muita ja vakuuttamaan, että kyllä minä pärjään. Olen väsynyt kehoittamaan ihmisiä elämään omaa elämäänsä minusta huolimatta.“
Niin. Kun on jokin “vamma”, kuten tahaton lapsettomuus, muut ympärillä joutuvat reagoimaan siihen. He alkavat varoa sanojaan aiheesta, eivät uskalla puhua lapsistaan tai kertoa uudesta raskaudesta. He ovat huolissaan sinusta ja joudut käyttämään loputtomasti aikaa vakuuttaaksesi kysyjille, että olet kunnossa. Juorut kulkevat ja joudut kommentoimaan niihin. Yksityisyytesi on mennyt lopullisesti ja joudut jatkuvasti muistamaan muiden ihmisten tunteet ja tarpeet suhteessa omaan elämääsi. Kuka jaksaa välittää toisista ihmisistä sillä hetkellä, kun itse käyt yhtä elämäsi tärkeimmistä kamppailuista – oman ruumiinsa ja elämänsä sekoittamalla yrittää saada oman lapsen.
Suoraan sanottuna tästä syystä en ole kertonut, enkä aio kertoa, lapsettomuudesta ja hoidoista yhdellekään naispuoliselle äitejämme ja serkkuani lukuunottamatta. Serkku kun on itse tehnyt omat valintansa lapsettomuusasiassa jo vuosia aiemmin ja tietää nämäkin pohdinnat. Kaksi ystävää, joille olen kertonut ovat miespuolisia ystäviä, jotka eivät sorru edellä mainittuihin ”ongelmiin” vaan kohtelevat minua edelleen ihmisenä.
maanantai 7. maaliskuuta 2011
Ensimmäinen ultra
Nyt on käyty ensimmäisessä ultrassa. Kuten tavallista, sekään ei mennyt ihan putkeen.
Ensimmäisenä kun istuin lääkärin eteen tämä kysyi toinko mukanani mieheni verikokeiden tulokset. Mitkä ihmeen verikokeet?
Kyllähän olin lukenut saamistani lappusista, että mieheltäkin pitää ottaa hepatiitti- ym. verikokeita, mutta koska siihen ei ollut annettu erikseen määräystä/aikaa, se ei uponnut tajuntaani. Oletettavasti myös ensimmäisellä kerralla asiasta mainittiin, mutta kumpikaan meistä ei muistanut. Ensimmäisellä kerralla saimme niin valtavan määrän uutta informaatiota, että pää ei osannut selvittää niistä kuin sen tiedon, että olemme vihdoin päässeet hoitoihin ja lapsi on mahdollinen saada. Kaikki muut päivämäärät ja tiedot jouduimme lukemaan lapuista uudelleen ja uudelleen ymmärtääksemme mitä pitää tehdä.
Tietenkin hätäännyin ja soitin heti miehelleni. Tunteet on velloneet jälleen viime päivinä hyvin runsaina eikä tämä aamu tehnyt poikkeusta. Itkeä vollotin lääkärin puhuessa mieheni kanssa puhelimessa ja järjestellessä asiaa. Onneksi kaikki järjestyi ja mies saa työterveyshuollon kautta hoidettua verikokeet huomenna ja lähetettyä tulokset tänne hoitavalle lääkärille myöhemmin viikolla. Sormet ristissä toivotaan ettei tule mitään myöhästymisiä tai muita ongelmia. Tästä tulee meille noin 50-90 euron lisälasku Kelan korvauksen määrästä riippuen, mutta ei sentään jouduta keskeyttämään hoitoja.
Minulla estolääkitys on onnistunut hyvin ja alan keskiviikkona piikittää hormonia. Se hermostuttaa aika tavalla. Tietenkin olen mennyt hukkaamaan piikityksen opastusvideon, jonka sain ensimmäisellä kerralla. En ymmärrä miten se on voinut kadota, mutta niin vain on päässyt käymään. On minulla sentään yksi suolaliuosampulli, jolla voin harjoitella pistokynän käyttöä ennen lääkkeen pistämistä. Siinä kun on vähän liian monta liikkuvaa osaa ja virheen mahdollisuutta.
Ensimmäisenä kun istuin lääkärin eteen tämä kysyi toinko mukanani mieheni verikokeiden tulokset. Mitkä ihmeen verikokeet?
Kyllähän olin lukenut saamistani lappusista, että mieheltäkin pitää ottaa hepatiitti- ym. verikokeita, mutta koska siihen ei ollut annettu erikseen määräystä/aikaa, se ei uponnut tajuntaani. Oletettavasti myös ensimmäisellä kerralla asiasta mainittiin, mutta kumpikaan meistä ei muistanut. Ensimmäisellä kerralla saimme niin valtavan määrän uutta informaatiota, että pää ei osannut selvittää niistä kuin sen tiedon, että olemme vihdoin päässeet hoitoihin ja lapsi on mahdollinen saada. Kaikki muut päivämäärät ja tiedot jouduimme lukemaan lapuista uudelleen ja uudelleen ymmärtääksemme mitä pitää tehdä.
Tietenkin hätäännyin ja soitin heti miehelleni. Tunteet on velloneet jälleen viime päivinä hyvin runsaina eikä tämä aamu tehnyt poikkeusta. Itkeä vollotin lääkärin puhuessa mieheni kanssa puhelimessa ja järjestellessä asiaa. Onneksi kaikki järjestyi ja mies saa työterveyshuollon kautta hoidettua verikokeet huomenna ja lähetettyä tulokset tänne hoitavalle lääkärille myöhemmin viikolla. Sormet ristissä toivotaan ettei tule mitään myöhästymisiä tai muita ongelmia. Tästä tulee meille noin 50-90 euron lisälasku Kelan korvauksen määrästä riippuen, mutta ei sentään jouduta keskeyttämään hoitoja.
Minulla estolääkitys on onnistunut hyvin ja alan keskiviikkona piikittää hormonia. Se hermostuttaa aika tavalla. Tietenkin olen mennyt hukkaamaan piikityksen opastusvideon, jonka sain ensimmäisellä kerralla. En ymmärrä miten se on voinut kadota, mutta niin vain on päässyt käymään. On minulla sentään yksi suolaliuosampulli, jolla voin harjoitella pistokynän käyttöä ennen lääkkeen pistämistä. Siinä kun on vähän liian monta liikkuvaa osaa ja virheen mahdollisuutta.
torstai 3. maaliskuuta 2011
Laihdutus, osa 11
Laihdutus jatkuu tässä kaiken muun rinnalla edelleen. Tunnen huonoa omaatuntoa, kun en ole ottanut laihdutusta pääasiakseni pitkään aikaan, mutta voimat ei riitä sellaiseen.
Olen jälleen sairastellut; kova kuume, yskä ja keuhkokipu eivät tunnu jättävän rauhaan. Yli viikon olin niin kipeä, etten saanut syötyä kuin pehmeitä ruokia ja niitäkin hyvin vähän kerrallaan. Laihdutuksen kannalta on tehnyt ihan hyvää pakollinen keittokuuri. Olen tosin myös herkutellut bataattikeitolla ja tomaattivuohenjuustokeitolla, mitkä eivät ole siitä kevyimmästä päästä keittoja, mutta kokonaisuudessaan kohtuullisen kevyitä ruokia.
Toisen piikityksen jälkeen makeanhimoni lakkasi. Asiaan on voinut vaikuttaa myös flunssa. Joka tapauksessa lakkasin ahmimasta herkkuja ja olen niiden sijaan himoinnut ruisleipää. Harmikseni, tai pelastuksekseni, en vain pystynyt päiväkausiin nielemään niin karkeaa ruokaa kipeällä kurkullani. Suklaata olen syönyt useimpina päivinä, se kun on pehmeää ja suussasulavaa, mutta muita rasvaisia ruokia olen vältellyt ja makean ajattelu saa lähinnä pahoinvointia aikaan.
Liikuntaa en ole harrastanut viikkoihin. Kovat pakkaset yhdistettynä tuskalliseen yskään ja keuhkokipuun ovat melkoisen raskas kokemus eikä ulkoilu ole siksi houkuttanut. Jo aiemmin ohimennen mainitsemani endometrioosikivut muistuttavat silloin tällöin olemassaolostaan, onneksi tosin harvemmin nykyisin. Siispä liikuntani on rajoittunut pakollisiin kävelyihin tentteihin, rajuun yskimiseen (hyvä keskivartalon lihasten jumppa) ja satunnaiseen auton raappaamiseen.
Painoa en ole punninnut sitten joulukuun enkä aiokaan punnita toistaiseksi. Mittanauha on mukavampi työkalu.
Tässä uusimmat mitat (verrattuna tammikuun lukuihin sekä marraskuun ensimmäisiin lukuihin)
Käsivarsi (vasen hauis) 30 cm, +/- cm (-4 cm marraskuusta)
Vyötärö 79 cm, +1 cm (-2 cm marraskuusta)
Lantio 101 cm, -2 cm (-12 cm marraskuusta)
Reisi 70 cm, +/- cm (-11 cm marraskuusta)
En siis ole erityisemmin onnistunut laihtumaan viimeisen kuukauden aikana, mutta en ole myöskään lihonut. Vyötäröstä ei oikein ota selkoa kuinka paljon syömiset ja juomiset vaikuttavat sen ympärysmittaan. Sillä kun on taipumus turvota pienestäkin muutoksesta monta senttiä. Rinnanympärystä en viitsinyt mitata tällä kertaa, koska rinnat pienenevät muista syistä eri tahtia kuin muu ruumis.
Olen jälleen sairastellut; kova kuume, yskä ja keuhkokipu eivät tunnu jättävän rauhaan. Yli viikon olin niin kipeä, etten saanut syötyä kuin pehmeitä ruokia ja niitäkin hyvin vähän kerrallaan. Laihdutuksen kannalta on tehnyt ihan hyvää pakollinen keittokuuri. Olen tosin myös herkutellut bataattikeitolla ja tomaattivuohenjuustokeitolla, mitkä eivät ole siitä kevyimmästä päästä keittoja, mutta kokonaisuudessaan kohtuullisen kevyitä ruokia.
Toisen piikityksen jälkeen makeanhimoni lakkasi. Asiaan on voinut vaikuttaa myös flunssa. Joka tapauksessa lakkasin ahmimasta herkkuja ja olen niiden sijaan himoinnut ruisleipää. Harmikseni, tai pelastuksekseni, en vain pystynyt päiväkausiin nielemään niin karkeaa ruokaa kipeällä kurkullani. Suklaata olen syönyt useimpina päivinä, se kun on pehmeää ja suussasulavaa, mutta muita rasvaisia ruokia olen vältellyt ja makean ajattelu saa lähinnä pahoinvointia aikaan.
Liikuntaa en ole harrastanut viikkoihin. Kovat pakkaset yhdistettynä tuskalliseen yskään ja keuhkokipuun ovat melkoisen raskas kokemus eikä ulkoilu ole siksi houkuttanut. Jo aiemmin ohimennen mainitsemani endometrioosikivut muistuttavat silloin tällöin olemassaolostaan, onneksi tosin harvemmin nykyisin. Siispä liikuntani on rajoittunut pakollisiin kävelyihin tentteihin, rajuun yskimiseen (hyvä keskivartalon lihasten jumppa) ja satunnaiseen auton raappaamiseen.
Painoa en ole punninnut sitten joulukuun enkä aiokaan punnita toistaiseksi. Mittanauha on mukavampi työkalu.
Tässä uusimmat mitat (verrattuna tammikuun lukuihin sekä marraskuun ensimmäisiin lukuihin)
Käsivarsi (vasen hauis) 30 cm, +/- cm (-4 cm marraskuusta)
Vyötärö 79 cm, +1 cm (-2 cm marraskuusta)
Lantio 101 cm, -2 cm (-12 cm marraskuusta)
Reisi 70 cm, +/- cm (-11 cm marraskuusta)
En siis ole erityisemmin onnistunut laihtumaan viimeisen kuukauden aikana, mutta en ole myöskään lihonut. Vyötäröstä ei oikein ota selkoa kuinka paljon syömiset ja juomiset vaikuttavat sen ympärysmittaan. Sillä kun on taipumus turvota pienestäkin muutoksesta monta senttiä. Rinnanympärystä en viitsinyt mitata tällä kertaa, koska rinnat pienenevät muista syistä eri tahtia kuin muu ruumis.
keskiviikko 2. maaliskuuta 2011
Odotusta ja lisää odotusta
Enää alle viikko ultraan. Silloin saan tietää onko kalliit lääkkeet ostettu turhaan seisomaan jääkaappiin, vai onko niille käyttöä.
Olen suunnitellut tulevat viikot hoitoja silmälläpitäen. Oletan, että ultrassa saan tietää mahdollisen sairasloma-ajan tarkemman ajankohdan, ja pääsen toteuttamaan jotakin lukuisista suunnitelmistani. On ollut hankalaa ajoittaa synttärijuhlien tuleva leipominen kun ei tiedä onko jollakin viikolla täysin toimintakyvytön vai ei. En myöskään osaa päättää pitäisikö sukulaisia kutsua erikseen kahville synttäreinä, ja jos niin minä päivänä olisin itse kunnossa kutsumaan vieraita. Kontrollifriikkinä suunnittelijana tämä odotusajan epämääräisyys on ollut yksi tuskallisimpia asioita kestää koko projektissa. Tietäisi edes onko koko sairasloma tulossa vai ei.
Epävarmuus pyörii ajatuksissa yhä enemmän. Aiemmin olin melko varma, että raskaus tulee tapahtumaan, nyt en enää pysty uskomaan siihen vakuuttavasti. Silmulla kävi huonosti, mikä sai minut vielä enemmän pelkäämään omaa tilannettani. Turhauttavinta on kun en voi tehdä mitään auttaakseni tilannetta. Pitää vain odottaa ja toivoa. Ainakin kärsivällisyys kasvaa.
Olen suunnitellut tulevat viikot hoitoja silmälläpitäen. Oletan, että ultrassa saan tietää mahdollisen sairasloma-ajan tarkemman ajankohdan, ja pääsen toteuttamaan jotakin lukuisista suunnitelmistani. On ollut hankalaa ajoittaa synttärijuhlien tuleva leipominen kun ei tiedä onko jollakin viikolla täysin toimintakyvytön vai ei. En myöskään osaa päättää pitäisikö sukulaisia kutsua erikseen kahville synttäreinä, ja jos niin minä päivänä olisin itse kunnossa kutsumaan vieraita. Kontrollifriikkinä suunnittelijana tämä odotusajan epämääräisyys on ollut yksi tuskallisimpia asioita kestää koko projektissa. Tietäisi edes onko koko sairasloma tulossa vai ei.
Epävarmuus pyörii ajatuksissa yhä enemmän. Aiemmin olin melko varma, että raskaus tulee tapahtumaan, nyt en enää pysty uskomaan siihen vakuuttavasti. Silmulla kävi huonosti, mikä sai minut vielä enemmän pelkäämään omaa tilannettani. Turhauttavinta on kun en voi tehdä mitään auttaakseni tilannetta. Pitää vain odottaa ja toivoa. Ainakin kärsivällisyys kasvaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)