Ovulaatiota pukkaa

Mieheni on saanut minut taas uskomaan, että ovulaatiolla on jotain väliä. Muutenkin mieliala on kohonnut näin joulun lähestyessä ja synkimmän syksyn väistyessä jouluvalojen tieltä. Siispä yritämme taas.

Juuri nyt vatsaa nipistelee ihan ovulaatiomaisesti. Laskin, että osuu tarkalleen oikeaan kierron aikaan (totta kai, kun ei ole PASia tai muutakaan hoitoa tässä kierrossa). En ole tehnyt ovulaatiotestiä, niitä olisi vielä laatikossa, jos tänään iskee kiinnostus. En kyllä keksi mitä hyötyä siitä olisi: yritämme joka tapauksessa tänään kunhan mies tulee töistä kotiin ja huomenna olemme taas eri paikkakunnilla, joten yritykset jäävät siihen tältä viikolta sanoi testi mitä tahansa.

Tässä yrittämisessä on jotain hauskaakin. Enkä nyt tarkoita seksin hauskuutta, vaan yrittämisen hauskuutta. Teemme jotain jälleen yhdessä lapsen saamiseksi. Ehkä se yhdessä tekeminen on vähän unohtunut minun juostessani lääkäreissä yksikseni. Miestähän ”tarvittiin” viimeksi maaliskuussa, jonka jälkeen myös lopetimme luomulapsen yrittämisen ja ovulaatiokyttäämisen. Tai minä lopetin ja kävin läpi suruni.

Ainakin minusta tuntuu, että olemme tässä kierrossa taas parantaneet parisuhdettamme ottamalla vauvan saannin yhteiseksi projektiksi uudestaan. En ole tätä oivallusta vielä jakanut mieheni kanssa enkä tiedä hänen tunteitaan, vasta tänä aamuna aloin miettiä asiaa. Onhan se koko ajan ollut yhteinen projekti, mutta käytännössä kaikki työ on ollut vain minun harteillani ja miehen rooli on olla pelkästään taustatukena. Luomulapsessa miehelläkin on aktiivinen rooli, varsinkin kun hän tietää ovulaatioajat ja noudattaa niitä.


Miehen mieleen tunkeutumista

Alan ymmärtää logiikkaa hoitojen vastustuksessa. En nyt puhu kenestäkään henkilöstä, vaan yleisesti naisten ja miesten eroista. Oma mieheni ei hoitoja vastusta sinänsä, mutta hänkään ei osaa oikein toimia hoitojen aikana. Miehet ovat yleisesti se aktiivinen osapuoli monessa mielessä. He toimivat ja osoittavat sen kautta tunteensa, tarpeensa ja tietonsa. Vastapainona naisten tapana on puhua ja osoittaa sitä kautta samat asiat. Lapsettomuushoitojen aikana miehille annetaan kovin pieni rooli siementen jakajana; johon moni ei edes koe pystyvänsä ilman naisen apua kotioloissa – onhan se koppi sairaalassa aika ankea.

Toisin sanoen miehellä on hoidoissa yksi käytännön tehtävä ja sitäkään hän ei välttämättä pysty suorittamaan ilman naista. Vähemmästäkin turhautuu! Toinen miehen tehtävä on olla naisen tukena, mutta siinä ei varsinaisesti ole mitään käytännön tekemistä. Ei ole selkeitä ohjeita, että kun nainen kärsii, hakkaa viisimiljoonaa halkoa niin kaikki on paremmin, tai pidä varastossa suklaalevyjä ja anna yksi naisen käteen niin itku loppuu. Varsinkin ensimmäisellä hoitokerralla mies lienee neuvoton, kun nainenkaan ei osaa varautua siihen mitä tuleman pitää.

Erityisesti langat käsissään pitävät miestyypit ovat varmasti kauhuissaan jo ennen hoitoja. Kontrollin menettäminen toisille on raskasta. Hoitohenkilökunta ottaa vastuun ja oikeuden päättää tapahtumien kulusta (mikä on ollut itselleni todella tiukka paikka) ja nainen hoitaa suurimman osan työstä. Mies ei välttämättä edes tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Joten miksi hän olisi kiinnostunut ja kiinni hoidoissa kuten nainen on?

Ja koska mies ei kanna lasta yhdeksää kuukautta, saattaa mies pelätä ettei kiinny lapseen ollenkaan, kun ei ole sitä ollut oikeastaan tekemässä eikä saamassa. Kaikki on tapahtunut ilman häntä. Aivan kuin lapsi olisi jonkun toisen. Voin vain kuvitella miten nuo tunteet korostuu, jos käytetään luovuttajan siementä.

Itse koen, että tärkeintä on olla läsnä sekä hoidoissa että raskauden aikana. Ja tietysti syntymässä ja lapsen varhaisissa elinkuukausissa. Siitä se side syntyy, ei hedelmöityksestä. Kun on jakanut nämä kokemukset partnerinsa kanssa. Eihän kukaan isistä voi muuta raskauden aikana huolimatta siitä miten lapsi on saanut alkunsa. Päinvastoin, hoitojen läpikäyminen yhdessä voi olla yhdistävämpi ja mielekkäämpi kokemus kuin pelkkä satunnainen luomuhedelmöitys, jos ne niin haluaa ottaa vastaan.

Toimettomuuteen hoitojen aikana tarjoan ratkaisuksi itsetuntemuksen ja partnerin tuntemuksen kehittämistä molemmin puolin. Kun nainen osaa kertoa, mitä hän haluaa ja tarvitsee tarpeeksi konkreettisesti, mies osaa toimia. Mutta miehen on osattava kuunnella. Miehen on myös osattava tunnistaa omat tunteensa ja mahdollisen pahoinvointinsa syyt, jotta ne voi korjata. Nainen ei voi auttaa, jos mies ei itse tiedä miksi hän vastustaa hoitoja tai tuntee vastenmielisyyttä niitä kohtaan.

Nainen, auta miestäsi ja anna konkreettisia ohjeita eri tilanteisiin, miten miehen tulisi toimia. Älä hätistä häntä pois, vaan pyydä halia, läheisyyttä, kun siltä tuntuu. Pyydä sanallisesti, jotta miehesi ymmärtää mistä on kyse. Monet miehet arvostavat toimintaa, koita siis keksiä käytännön tekemistäkin. Itsetuntemus on tehokas työkalu parisuhteessa. Kun tiedät mitä haluat, osaat pyytää sitä niin konkreettisesti, että toinenkin osapuoli ymmärtää. Unohda vihjailut ja vinkit, ne voidaan tulkita väärin, josta nainen loukkaantuu ja mies ei ymmärrä miksi ja soppa on valmis.

Nyt pitäisi vielä itse osata noudattaa näitä oivalluksia jokaisessa tilanteessa oli oma olotila kuinka huono tahansa.

(tämä teksti perustuu yleisen kokemukseni lisäksi runsaaseen tutkimusmateriaaliin miehistä ja naisista antiikin Kreikasta tähän päivään, joita luen graduuni liittyen.)