keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

Oivallus

Ihmettelin miehelleni miksi minulla on nykyään koko ajan nälkä. Estolääkityksen aikana ruokahaluni oli mitätön ja söin hyvin pieniä annoksia. Ajattelin sen johtuvan osittain ennen estolääkitystä olleesta pitkästä flunssa-vatsatautiputkesta. Hormonipiikitysten myötä ruokahaluni parani ja nyt olen nälissäni söin kuinka paljon tahansa.

Mieheni sen keksi. Hän alkoi epäillä ruokahalunmuutosteni johtuvan hormonilääkityksestä. Aloimme pohtia miten ennen on ollut.

Vuosia vuosia sitten minulla tarkistettiin sydänlääkitystä kuukausien seurannassa. Sen aikana e-pillerini vaihdettiin vähemmän sydäntä rasittaviksi keltarauhaspillereiksi (minipillerit). Söin keltarauhaspillereitä vajaan vuoden ennen kuin lopetin ja aloimme ”voisiko hankkia lapsia-leikin”. Niistä ei ollut ollut apua endometrioosin kehittymiseen enkä tarvinnut niitä pelkkään ehkäisyyn.

Sen vuoden aikana lihoin lähes nykyisiin mittoihini. Silloin ajattelin, että lihoin, koska mieheni oli alkanut kokata herkkuruokia usein (olimme vasta muuttaneet yhteen). Eihän ne ruuat rasvaisia olleet, mutta jotenkin piti selittää yhtäkkinen lihominen. Nyt ymmärrän mistä se oikeasti johtui: keltarauhashormonista. Sen syömisen aikana lihoin ja syy voi hyvinkin olla, että olin koko ajan nälkäinen ja siksi napostelin usein. Nyt nimenomaan keltarauhaskuurin alettua olen ihan koko ajan nälkäinen. Se on aika tuskaa, kun syötyään normaaliannoksen ruokaa on edelleen nälkä eikä se lähde pois, vaikka söisi samankokoisen toisen annoksen. Siispä olen nyt lakannut yrittämästä täyttyä ja vaan suosiolla kärsin nälkää.

Nyt tämän asian tajuttuani alkaa ärsyttää, etten vuosia sitten osannut tarpeeksi kontrolloida syömisiäni. Olin tottunut laihana ihmisenä syömään kun on nälkä ja sen verran, että täytyn. En voinut huomata, että hormonien takia nälänsäätelyjärjestelmäni onkin jumissa. Siitä olen sitten kärsinyt vuosien lihavuutena, joka ei tunnu lähtevän pois millään kuurilla tai muutoksella.

Yritin googlettaa keltarauhashormonia suomeksi ja englanniksi, mutta en löytänyt siihen liittyvistä tutkimuksista tai sivuvaikutuslistauksista lisääntynyttä ruokahalua. Toisaalta tutkimukset koskivat enimmäkseen syöpää tai Altzheimerin tautia, joten tuskin niissä on ruokahaluun kiinnitettykään huomiota.


On kuitenkin hyvä, että nyt tiedostan asian, niin en toista virheitäni. Aion vahtia kellosta mihin aikaan saan syödä ja edelleen tehdä samankokoisia annoksia kuin ennenkin enkä tippaakaan sen yli. En halua lihoa yhtään ylimääräistä kiloa – luonnollisesti raskauteni lisäksi.

tiistai 29. maaliskuuta 2011

30v.

Sinne meni 30-vuotispäivä. Sitä on nyt juhlittu jo kahteen otteeseen: perinteisellä synttärilounaalla vanhempien kanssa ja itse synttäripäivänä lempibändini konsertissa mieheni kanssa. Isot juhlat kavereille on vasta tulossa, turvavälimatkan päässä lapsettomuushoidoista.

Nyt kuuluisi sitten tuntua erilaiselta vuosikymmenen vaihduttua. Muistan 20-vuotisjuhlissani tunteneeni kasvaneeni jotenkin aikuisemmaksi, lähinnä kai koska aloin päästä virallisesti sisään Helsingin baareihin. Tämä uusi vuosikymmen ei oikein ole vielä sisäistynyt tajuntaani. Nuorempana aina jo vuoden alusta asti aloin ajatella olevani uuden ikäinen, vaikka synttärini onkin vasta näin maaliskuun lopussa. Nyt ei vaan millään uppoa päähän minkä ikäinen olen. Omissa ajatuksissani olen jo vuosia mieltänyt olevani 27-vuotias, en tiedä miksi. Ajattelisin nyt edes 26, se olisi kauniimpi numero.

Nyt on myöhäistä miettiä mitä piti tehdä ennen kuin täyttää 30 vuotta. Mietiskelin sitä viimeiset kuukaudet enkä keksinyt mitään. Kaikki mitä mietin haluavani tehdä voin tehdä vanhempanakin. Hassua, mutta elämä ei loppunutkaan 30 ikävuoteen.

Lapsen olisin halunnut saada vielä 20 puolella, mutta se ei ollut omassa valinnassani. Urani ei ole loistelias, en tiedä tulenko koskaan työllistymään unelma-alalleni, jota opiskelen, tai tulenko koskaan tienaamaan edes kohtuullisesti. 30-vuotiaana olen rahaton opiskelija, joka ei voi saada lapsia ilman tieteen apua. Ei ihan se, millaiseksi elämäni kuvittelin lapsena.

Toisaalta olen onnellisesti naimisissa, sain unelmahääni ja unelmahäämatkani, olen päässyt kiertämään maailmaa kohtuullisen paljon, löysin unelma-alani ja teen töitä tulevan unelmatyöpaikan varmistumisen eteen ahkerasti. Olen löytänyt paikkani maailmassa henkisesti. Mitä väliä miltä se näyttää ulkopuolelle ja tilastoissa.

maanantai 28. maaliskuuta 2011

Ja se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu ja...

Se olisi sitten taas odottelun vuoro. Vielä reilu viikko raskaustestiin. Miten ajan saa kulumaan?

Ongelmahan ei toki ole ylimääräinen aika, jonka voin hyvin käyttää viime viikolla rästiin jääneiden kiireellisten töiden tekemiseen, tai univelan poisnukkumiseen. Vaan se, että aivot eivät suostu univajeessaan mahduttamaan itseensä kovin montaa ajatusta kerrallaan ja päällimmäisenä roikkuu koko ajan ajatus raskaudesta.

Pelkään tekeväni jotakin, mikä aiheuttaisi alkiolle vauriota. Joudun väkisin välillä kantamaan painavahkoja tavaroita, mutta yritän pitää nostelut minimissä. Tarkkailen syömisiäni. Tarkkailen kaikkea ruumiissani tapahtuvaa jatkuvasti. Ja olen huolestunut.

Vatsakivut eivät ole vieläkään kadonneet. Varsinkin vasemmalla munasarjojen kohdalla kipu on pysyvä olotila. Välillä se viiltää erittäin epämukavasti ja pistää minut irvistämään. Ihoa munasarjojen kohdalta kuumottaa usein. Kuuluuko tämä asiaan, onko se leikkauskipua, joka ei vaikuta sikiöön, vai onko jokin vialla? Ainoa reittini selvittää asia on soittaa IVF-hoitajalle puhelinaikana, mutta se vaatii puolen tunnin vapaan ajan keskellä päivää pommittaa hoitajaa ruuhkaisella puhelinajalla paikassa, jossa kukaan ei voi ohimennen kuulla puhelua. Jos kivut menisivät ohi huomenna?

Rintojani on aristanut päiväkausia. Johtuuko se keltarauhashormonihoidosta, lähestyvistä kuukautisista (?), vai kenties koska rinnat valmistautuvat tuottamaan maitoa? Vai ovatko ne herkät vain, koska toivon raskautta niin paljon?

Olen käyttänyt Lugesteronia nyt kohta viikon. Eivät sitten hankalampaa lääkettä voineet keksiä. Kolme pientä palloa pitää työntää itseensä kahdesti päivässä. Tuloksena järjetöntä sotkua ja raapimishaavoja pitkistä kynsistäni. Kokeilin avuksi tamponin asetinta, mutta pallot ovat liian pieniä siihen. Onneksi on keksitty kohtuullisen hyviä biohajoavia siteitä; ei tule suuresta kulutuksesta niin huono omatunto luonnon puolesta.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Vielä kerran rintojen painosta

Asia on askarruttanut minua, sekä selvästi monia muitakin jo pidemmän aikaa: paljonko rinnat painavat? Estolääkityksen aiheuttama rintojen pienentyminen ja keventyminen sai pohtimaan asiaa uudestaan. Nyt rintani ovat palanneet melko lailla normaalipainoonsa, joten oli aika ottaa asioista selvä.

Blogiin tulee säännöllisesti joku googletuksen ”rintojen paino” kautta. Googletin sen itsekin, enkä löytänyt mitään lukuja. Siispä kaivoin keittiövaa’an esiin.

Minulla on D-kupin rinnat. Punnitsin niitä vaihtelemalla asentoani, jotta saisin koko rinnan painon vaa’an päälle enkä kannattelisi osaa lihaksilla. Päädyin tässä erittäin luotettavassa mittaustavassani siihen, että toinen rintani painaa noin 600g ja toinen 500g. Eivät sitten voineet tietenkään olla samankokoiset. Rintaliivien täyttämisessä en ole huomannut vaikutusta kokoerolla. Tiedä sitten kuinka paljon 100g ero ulkonäköön vaikuttaa; itse en ole mitään huomannut, mutta en niitä myöskään erityisemmin tuijottelekaan.
Onkohan rintojen erikokoisuus tavallista?

keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Raskaus nro1

Nyt ollaan sitten raskaana. Kaikki meni hyvin tänään, yksi hedelmöittynyt munasolu on sisälläni ja neljä pakkasessa. Toisin sanoen meillä on pakkasessa mahdollisuus kahteen uuteen hedelmöityskertaan enkä joudu käymään läpi maanantaista tuskaa ihan lähiaikoina.

Tänään aloitan Lugesteron-kuurin seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Huhtikuun alussa kuurin lopussa menen sitten raskaustestiin terveyskeskukseen. Siihen mennessä uskallan hädin tuskin hengittää etten vain omilla toimillani vaikeuta raskauden alkua.

Maanantaina alkanut ahdistus ja paniikinkuplinta ei helpottanut vielä tänäkään aamuna. Iltapäivällä ystävä tuli kylään ja juttelimme hänen tyttöystävänsä raskaudesta ja minun viime viikkojen tapahtumista ja oloni vihdoin parani. Viimeisen tikin oloni helpottamiseen teki toinen ystäväni, joka ensimmäistä kertaa koko prosessini aikana kysyi miten minä voin. Tämä ystävä on seurannut ”urakkaani” alusta asti. Tämänpäiväinen oli hyvä muistutus ystävien tarpeellisuudesta muutenkin kuin kuskeina.

Soitin äsken vanhemmilleni ja kerroin missä mennään. He tiesivät jo ennalta, että tällä viikolla tapahtuu isoja. Äiti oli aivan liian iloinen tapahtuneesta. Yritin jarrutella häntä, mikään ei ole vielä varmaa. Puhelusta ei kulunut kuin vartti ja sähköpostiini ilmestyi viisi sivua pitkä ohje mitä raskaana olevan kuuluu välttää ja lisätä ruokavaliossaan. Niinpä. Nyt on aika alkaa miettiä tuollaisia asioita lapsettomuuteen ja lapsenhankintaan liittyvien asioiden sijaan.

Jotenkin päähäni ei ole vielä uponnut tietous alkaneesta raskaudesta. Tätä on odotettu niin kauan. Enkä uskalla ”päästää irti lapsettomuudesta”, koska vaikka nyt olen raskaana, en välttämättä kahden viikon tai kahden kuukauden päästä olekaan. Kahden viikon päästä raskaustestin jälkeen voin uskaltautua vähän haaveilemaan, kolmen kuukauden raskauden jälkeen aion uskaltaa ajatella syntyvää lasta. Jos nyt pääsen niin pitkälle.

Oli se hienoa nähdä valkoiset pisteet kohdussaan ultrassa.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Eilinen punktiopäivä

Nyt on punktiopäivä ohi ja toipumispäivä meneillään. Minulta saatiin yhteensä 13 munasolua, joista on hedelmöittynyt yhdeksän. Nyt vielä jännitetään moniko näistä hedelmöittyneistä lähtee jakaantumaan hyvin eli ovat käyttökelpoisia. Huomenna paras hyvistä istutetaan kohtuuni ja loput hyvät pakastetaan.

Toivon todella, että pakkaseen menee mahdollisimman paljon soluja. Eilistä en haluaisi toistaa ihan lähivuosina. Se oli aivan hirveää. Voin edelleen lievästi pahoin heti kun ajattelenkin eilistä, mutta yritän nyt kirjoittaa kammotukset auki ja ehkä siten saada ne mielestä kummittelemasta.

Vatsani oli punktioon mennessä pahasti turvoksissa ja kipeä. Menimme aamulla yhdessä mieheni kanssa odottelemaan punktiota. Sain heräämöstä sängyn ja sairaalavaatteet ja odottelimme noin tunnin punktioaikaa. Minua ennen punktiossa kävi viereisen sängyn nainen. Hän palasi punktiosta ihan hyvävointisena eikä halunnut hoitajan tarjoamaa särkylääkettäkään. Tämä vähän rohkaisi minua, ehkä toimenpide ei satukaan pahasti.

Mieheni tuli mukaan toimenpiteeseen, onnekseni. Todennäköisesti ei hänen kätensä onneksi. Kuten olen useaan otteeseen täälläkin maininnut, pelkään kipua valtavasti.

Puudutuspiikki oli yllättävän kivuton. Myös oikean puolen viisi munasolua tulivat koeputkiinsa kohtuullisen helposti ja nopeasti. Mutta se vasen puoli! Se kun oli jo valmiiksi hajoamispisteessä särkyynsä ennen sorkkimistakin.
Puudutuksesta ei ollut mitään hyötyä. Kipu oli jotain järjettömän tuskallista ja alkuun oli vaikeuksia pitää lihaksia rentoina. Sitten keksin puristaa mieheni kättä mahdollisimman lujaa ja valittaa ääneen, niin sain jännitettyä ylemmät lihakset ja rentoutettua alalihakset. Vasemman puolen käsittely kesti mielestäni iäisyyden enkä pystynyt enää kuuntelemaan mitä ympärilläni puhuttiin.

Päästyäni takaisin heräämöön minulle laitettiin tipan kautta kahta antibioottia, koska lääkäri oli osunut vasemmalla puolella endometrioosiin. Sain myös lisää vahvoja särkylääkkeitä suoraan suoneen. Näistä lääkkeistä tulin pahoinvoivaksi ja oksensin useampaan kertaan. Sain kahta eri pahoinvointilääkettä, jotka auttoivat vähän, mutta eivät tarpeeksi. Hoitaja oli todella mukava ja istui juttelemassa kanssani helpottaakseen paniikkituntemuksiani.

Tällä välin vieressäni maannut nainen lähti kotiin hyvinvoivana ja ilman turvotusta – kireissä farkuissa.

Itse sain syötyä runsaasta aamupalatarjonnasta juuri ja juuri pienen määrän mustikkakeittoa. Se riitti siihen, että minusta jo eroon haluavat hoitaja ja lääkäri kotiuttivat minut tunnin myöhässä arvioidusta. Taisin jättää jälkeeni pienen sotkun, mutta sekavassa tilassani en jaksanut miettiä moisia.

Nukuin melkein koko eilisen. Olisi pitänyt syödä, saada verensokeria ylös, mutta en pystynyt. Oksensin pariin otteeseen illan mittaan. Yritin kyllä syödä ja harmitti, kun mieheni ostamat herkut joko tulivat ylös tai en voinut edes koskea niihin.
Tänään olen edelleen ollut huonovointinen. Tunsin nälkää ensimmäistä kertaa tänään iltapäivällä ja sain vihdoin syöty jotakin pientä.

Tätä kirjoittaessani huomaan etten vielä pysty ajattelemaan eilistä kunnolla. En ole kertonut asioista kovin tarkasti, ehkä myöhemmin pystyn tarkentamaan tekstiäni. Jätin kertomatta muun muassa paniikkikohtauksestani, koska sen ajatteleminen on liian raskasta tänään. En todellakaan halua toistaa tätä kokemusta hyvin pitkään aikaan. Jos tämä on ainoa tapa saada lapsia, joudun miettimään hyvin tarkkaan olenko valmis tähän uudestaan. Nyt sormet ristissä pakastukseen kelpaavien munasolujen puolesta.

lauantai 19. maaliskuuta 2011

"Viimeiset sanat"

Jälleen yksi vaihe on päättynyt ja seuraava alkanut hedelmöityshoidoissa. Pistin eilen viimeisen hormonipiikin ja punktio on määrätty maanantaille.

Tänään pitäisi piikittää uutta lääkettä, Pregnyliä. Sitä varten on määrätty tarkka kellonaika illalla. Sain eilen harjoitella ampullin oikeaoppista avaamista, jonka aikana onnistuin viskaamaan lasinsiruja ympäri kätilön huonetta. Se oli yllättävän hankalaa, tai sitten en vain keksinyt sitä olennaista kikkaa, millä ampullin saisi helposti ja siististi auki.

Kätilö esitteli mitä välineitä tarvitsen piikitystä varten; ne kaikki löytyvät ensimmäisellä kerralla saamastani pussukasta. Tällä kertaa tarvitsen isoja neuloja aineiden yhdistämistä varten, pienempiä pistämistä varten samasta ruiskusta. Ei ole aiemmin erityisemmin tullut harrastettua ruiskuja, joten pitää tänään opetella miten se toimii. Näin etukäteen tuntuu, että tämä tulee olemaan kaikkein vaikein pistos. Inhoan nähdä niitä jättineuloja silmissäni. Pienempikin neula on triplasti injektiokynän neulaa paksumpi ja se pitäisi tökätä alavatsaan edellisten mustelmien sekaan. Kätilön mukaan olen jo aiemmin saanut pistämiseen kirjalliset ohjeet, mutta en löytänyt sellaisia eikä meistä kumpikaan muista lukeneensa ohjeita. Joudun siis selviämään sen perusteella, mitä muistan kätilön kertoneen minulle eilen.

Kulunut viikko on ollut todella raskas. Kolmena päivänä heräsin labraan seitsemäksi, illat vietin kokouksissa ja seminaareissa. Yritin tehdä mahdollisimman paljon töitä pois, jotta voisin ensi viikolla välttää liiallista juoksemista paikasta toiseen. Onneksi opiskelut joustavat kohtuullisesti vaikkapa työhön verrattuna.
Samalla en ole oikein ehtinyt pysähtyä ja tajuta mitä on tapahtumassa. Hoitaessani arkisia asioita ei ole ollut aikaa miettiä hoitoja muuta kuin aikataulullisena asiana. Eilen illalla vihdoin ehdin miettiä asioita. Minua pelottaa. Tuoko ensi viikko iloa vai tuskaa?

Mitä jos alkiot eivät lähde jakaantumaan? Se tarkoittaisi, ettei meidän soluilla (yhdessä) tulla koskaan saamaan lapsia. Emme ole edes miettineet lahjoitussoluasiaa. Adoptioajatuksesta mieheni ei pidä. Jäämmekö sitten kokonaan lapsettomiksi?

Lueskelin odotushuoneessa Simpukka-lehtiä. Vuoden 2009 toisessa numerossa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan endometrioosi kaksinkertaistaa ennenaikaisen synnytyksen riskin. Ei siis mikään uusi uutinen, mutta minulle uusi tieto. Sen lisäksi, että endometrioosi on pilannut mahdollisuuteni saada lapsia luonnollisella tavalla, se uhkaa myös tällä tavalla hankittuja lapsia keskenmenolla tai keskosuudella. Sinänsä ennenaikainen synnytys ei varsinaisesti pelota, nykyään on hyvät hoitomahdollisuudet keskosille, mutta mitä jos lapsi syntyy ennen kuin mitkään keskoshoidot voivat sitä auttaa?

Ensimmäisiä viikkoja pelkään eniten, mitä jos juuri ennen synttärijuhliani tuleekin keskenmeno? Siinä pitäisi sitten esittää iloista ympäri Suomen juhliin tuleville kavereille, kun on juuri menettänyt lapsensa. Juhlien peruminen viime tipassa olisi hankalaa, kun monet ovat varanneet majoituksen hotelleista sun muista. Toisaalta mikäli kaikki menee hyvin, tullen loistamaan juhlissa onneani.

Juuri nyt istun tässä tuskailemassa vatsakipuani. Kipu on viime päivinä pahentunut päivä päivältä, vatsa pullottaa ja vessassa pitää ravata tiheään. Tämä olo onneksi helpottaa maanantaina, kun munasolut otetaan ulos painamasta rakkoani. Oloani helpotti vähän myös se, että kätilön mukaan runsas vessassakäynti on hyvä asia. Se kertoo siitä, etten ole kuivumassa. Kuivuminen on kuulemma iso riski tässä vaiheessa hoitoja ja siksi ohjeiden mukaan pitääkin juoda neljä litraa nesteitä päivässä.

Seuraavan kerran kirjoittelen blogiin kun punktio on ohi.