Meinasin ensin etten punnitse ollenkaan tällä viikolla, mutta koska näin aamusta sietää paremmin eri asentoja, kävin vaa’alla. Olen sen mukaan laihtunut tällä viikolla 400g.
Juuri nyt kärsin suurista vatsakivuista. Kipu alkoi sunnuntaina ja tiistaina se paheni niin, etten ole pystynyt pariin päivään juuri liikkumaan makuuasennosta. Varsinkin istuminen on hirveän kivuliasta. En ole uskaltanut ottaa särkylääkkeitäni, koska ne aiheuttavat ummetusta ja voisivat pahentaa olotilaa. Eilen kuume nousi yli 38 asteen.
Liikuntaa ei ole tullut harrastettua, syömisiä en ole tarkkaillut. Suurimman osan olen oksentanut ulos.
Jollei kipu tänään helpota menen huomenna naapurinmummon hautajaisten sijaan lääkäriin.
torstai 28. heinäkuuta 2011
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Kysely pakastetuista alkioista
Käykää täyttämässä tutkimus, mikäli teillä on tai on ollut pakastettuja alkioita. Lapsettomuustutkimuksia kannattaa aina tukea osallistumalla niin saadaan tutkimusta eteen päin omaksi hyödyksemme.
http://psych.cf.ac.uk/fertilitystudies/projects/embryo_study.html
Tutkimustuloksia ja muuta sälää:
http://psych.cf.ac.uk/fertilitystudies/
http://psych.cf.ac.uk/fertilitystudies/projects/embryo_study.html
Tutkimustuloksia ja muuta sälää:
http://psych.cf.ac.uk/fertilitystudies/
Tilastoja
Erehdyin tänään lukemaan tilastoja. Olen seurannut jo pidemmän aikaa Facebookissa eri maista lähtöisin olevien kavereiden keskustelua abortista ja tuli mieleeni vilkaista Suomen tilastoja.
Ennakkotietojen mukaan vuonna 2010 keskeytyksiä tehtiin 10 181 eli noin 2,6 prosenttia vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Keskeytyksiä tehtiin tuhatta hedelmällisyysikäistä (15-49-vuotiasta) naista kohti 8,6. Sosiaaliset syyt ovat viime vuosina olleet selvästi yleisin raskaudenkeskeytyksen peruste. Tätä perustetta käytetään yli 90 prosentissa keskeytyksistä. (Stakes)
Mitä ihmeen sosiaalisia syitä 25-39-vuotiailla abortin hankkijoilla voi olla? Näissä ikäryhmissä aborttien määrä oli lähtenyt kasvuun, ei laskuun kuten nuoremmissa ikäryhmissä. Tuon ikäisten pitäisi olla aikuisia, huolehtia ehkäisystä ja olla varovaisia. Ja jos vahinko sattuu, ottaa siitä vastuu eikä tappaa sikiötä. Raiskaustapaukset eivät voi kattaa 10 000 taposta kuin ehkä 1% (oma arvioni, en löytänyt tällaista tilastoa, tuskin sitä on tehtykään). ”Sosiaaliset syyt” viittaa laiskuuteen, itsekeskeisyyteen ja välinpitämättömyyteen.
Vastapainoksi toisia tilastoja Stakesin sivuilta:
Ennakkotietojen mukaan vuonna 2010 aloitettiin yhteensä runsaat 14 000 hedelmöityshoitoa eli 3,4 prosenttia enemmän kuin vuonna 2009. Vuonna 2009 aloitettiin yhteensä noin 13 500 hedelmöityshoitoa, joista seurasi yhteensä 3 112 raskautta, ja joista syntyi 2 548 lasta. Tämä on 4,2 prosenttia kaikista syntyneistä lapsista.
Eli käytännössä jos yhtäkään lasta ei olisi abortoitu olisi säästetty rahaa, aikaa ja vaivaa tekemällä noin 10 000 hedelmöityshoitoa vähemmän. Samalla olisi keskimäärin 10 000 lasta eikä vain yhtä neljäsosaa siitä päässyt perheisiin, jotka todella haluavat lapsia.
Tiedän kyllä ettei todelliset luvut mene tarkalleen noin: abortoiduista lapsista kaikki eivät olisi syntyneet elävinä, monet haluavat lapsen nimenomaan omilla sukusoluillaan huolimatta adoptiomahdollisuudesta ja adoptioprosessi on hitaampi ja hankalampi kuin hedelmöityshoitoprosessi. Mutta silti!
Lisää tilastoa:
Vuonna 2009 kaikista hedelmöityshoidoista lähes 15 prosenttia tehtiin luovutetuilla sukusoluilla. Vuoden 2010 ennakkotietojen mukaan luovutetuilla sukusoluilla tehtyjen hoitojen määrä pysyi samalla tasolla. Hoitojen määrää rajoittaa luovutettujen sukusolujen saatavuus.
Hoitojen määrää rajoittaa luovutettujen sukusolujen saatavuus! Eli tuhannet olisivat valmiita saamaan toisen soluista saadun lapsen ja antamaan hänelle hyvän kodin! Nämä sosiaaliset abortintekijät, jotka eivät vain halua lapsia, voisivat aivan hyvin tehdä sen pienen hyvän teon ja kantaa lastaan synnytykseen asti ja antaa sen hyvään kotiin.
Vaikka itselleni munasolujen keräysprosessi oli todella raskas ja kivulias, olen päättänyt tehdä sen uudelleen. Aion tehdä sen sekä itseäni varten (jos näistä nykyisistä ei lapsia saada) että muita varten. Olen päättänyt luovuttaa munasolujani sekä puhua mieheni luovuttamaan siittiöitään muiden lapsettomien pariskuntien avuksi. Olemme onnekkaita siinä, että meillä ei ole kummankaan soluissa mitään vikaa ja solumme toimivat yhdessäkin hyvin, kunhan saisin ne kulkeutumaan kohtuuni ja pysymään siellä. Tästä onnestamme haluan jakaa muille apua enkä pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kykene omastaan jakamaan, jos siitä tulee vähänkin vaivaa itselle.
Ennakkotietojen mukaan vuonna 2010 keskeytyksiä tehtiin 10 181 eli noin 2,6 prosenttia vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Keskeytyksiä tehtiin tuhatta hedelmällisyysikäistä (15-49-vuotiasta) naista kohti 8,6. Sosiaaliset syyt ovat viime vuosina olleet selvästi yleisin raskaudenkeskeytyksen peruste. Tätä perustetta käytetään yli 90 prosentissa keskeytyksistä. (Stakes)
Mitä ihmeen sosiaalisia syitä 25-39-vuotiailla abortin hankkijoilla voi olla? Näissä ikäryhmissä aborttien määrä oli lähtenyt kasvuun, ei laskuun kuten nuoremmissa ikäryhmissä. Tuon ikäisten pitäisi olla aikuisia, huolehtia ehkäisystä ja olla varovaisia. Ja jos vahinko sattuu, ottaa siitä vastuu eikä tappaa sikiötä. Raiskaustapaukset eivät voi kattaa 10 000 taposta kuin ehkä 1% (oma arvioni, en löytänyt tällaista tilastoa, tuskin sitä on tehtykään). ”Sosiaaliset syyt” viittaa laiskuuteen, itsekeskeisyyteen ja välinpitämättömyyteen.
Vastapainoksi toisia tilastoja Stakesin sivuilta:
Ennakkotietojen mukaan vuonna 2010 aloitettiin yhteensä runsaat 14 000 hedelmöityshoitoa eli 3,4 prosenttia enemmän kuin vuonna 2009. Vuonna 2009 aloitettiin yhteensä noin 13 500 hedelmöityshoitoa, joista seurasi yhteensä 3 112 raskautta, ja joista syntyi 2 548 lasta. Tämä on 4,2 prosenttia kaikista syntyneistä lapsista.
Eli käytännössä jos yhtäkään lasta ei olisi abortoitu olisi säästetty rahaa, aikaa ja vaivaa tekemällä noin 10 000 hedelmöityshoitoa vähemmän. Samalla olisi keskimäärin 10 000 lasta eikä vain yhtä neljäsosaa siitä päässyt perheisiin, jotka todella haluavat lapsia.
Tiedän kyllä ettei todelliset luvut mene tarkalleen noin: abortoiduista lapsista kaikki eivät olisi syntyneet elävinä, monet haluavat lapsen nimenomaan omilla sukusoluillaan huolimatta adoptiomahdollisuudesta ja adoptioprosessi on hitaampi ja hankalampi kuin hedelmöityshoitoprosessi. Mutta silti!
Lisää tilastoa:
Vuonna 2009 kaikista hedelmöityshoidoista lähes 15 prosenttia tehtiin luovutetuilla sukusoluilla. Vuoden 2010 ennakkotietojen mukaan luovutetuilla sukusoluilla tehtyjen hoitojen määrä pysyi samalla tasolla. Hoitojen määrää rajoittaa luovutettujen sukusolujen saatavuus.
Hoitojen määrää rajoittaa luovutettujen sukusolujen saatavuus! Eli tuhannet olisivat valmiita saamaan toisen soluista saadun lapsen ja antamaan hänelle hyvän kodin! Nämä sosiaaliset abortintekijät, jotka eivät vain halua lapsia, voisivat aivan hyvin tehdä sen pienen hyvän teon ja kantaa lastaan synnytykseen asti ja antaa sen hyvään kotiin.
Vaikka itselleni munasolujen keräysprosessi oli todella raskas ja kivulias, olen päättänyt tehdä sen uudelleen. Aion tehdä sen sekä itseäni varten (jos näistä nykyisistä ei lapsia saada) että muita varten. Olen päättänyt luovuttaa munasolujani sekä puhua mieheni luovuttamaan siittiöitään muiden lapsettomien pariskuntien avuksi. Olemme onnekkaita siinä, että meillä ei ole kummankaan soluissa mitään vikaa ja solumme toimivat yhdessäkin hyvin, kunhan saisin ne kulkeutumaan kohtuuni ja pysymään siellä. Tästä onnestamme haluan jakaa muille apua enkä pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kykene omastaan jakamaan, jos siitä tulee vähänkin vaivaa itselle.
maanantai 25. heinäkuuta 2011
Pikkuhuomioita XXXI
Lapsuuden naapurinmummo on kuollut.
En ole nähnyt häntä useampaan vuoteen muutettuani useamman tunnin ajomatkan päähän lapsuuden paikkakunnalta. Olen kylläkin ajanut hänen asuntonsa ohi joitakin kertoja, mutten ole pysähtynyt käymään kysymässä kuulumisia. Miksi en?
Kyseinen mummo on tänä kesänä pyörinyt mielessäni useampaankin kertaan jostain syystä. Olen miettinyt kehtaisiko mennä käymään näin pitkän ajan kuluttua, tunnistaisiko mummo minut vielä ja haluaisiko nähdä ylipäänsä. Suurin syyni vitkasteluun menemisessä oli se, että en ollut ihan varma asuuko mummo vielä samassa asunnossa, vai onko kenties siirtynyt vanhainkotiin. Jotenkin sen selvittäminen oli liian hankalaa. Emmekä ole olleet tänä kesänä siellä päin Suomea muutenkaan.
Nyt se on myöhäistä. Nyt on edessä enää hautajaiset myöhemmin tällä viikolla. Kaduttaa, ärsyttää ja turhauttaa. En saa mitään aikaiseksi, en edes useammassa vuodessa pääse katsomaan vanhaa ihmistä ja ehdi ”kiireisestä aikataulustani” järjestää paria tuntia toisen hyvälle.
Vanhat ihmiset ovat jotenkin pelottavia ja hankalia (ilman omaa syytään). Haluaisin tavata kaikkia ympärilläni olevia vanhoja ihmisiä useammin, mutta ensinnäkin kaikki heistä asuvat kaukana minusta ja vielä eri suunnilla keskenään, toiseksi en ikinä osaa jutella heidän kanssaan, kolmanneksi olen aina pelännyt vanhoja ihmisiä, joten en osaa olla luonteva heidän seurassaan. Minusta on mukavaa jutella vanhoista ajoista ja kuunnella muistelmia, mutta se muu jutustelu tämän päivän kolotuksista ja omista kuulumisistani on hankalaa. Puhumattakaan siitä, missä kaikessa vanhusta pitäisi auttaa kun kahvipöytää laitetaan. En ikinä tiedä mikä on oikea määrä apua ja mikä ärsyttää vanhusta. Vanhuksilla kun usein tuntuu olevan tarve selvitä asioista itse, näyttää meille nuoremmille etteivät ole vielä liian vanhoja elämään itsenäisesti, mutta toisaalta he todella tuntuvat tarvitsevan apuakin väsyessään nopeasti. Joko olen siis liian laiska kun en auta tarpeeksi tai liian tunkeileva kun autan liikaa.
Näistä täysin typeristä syistä jätän käymättä vanhusten luona, vaikka minulla olisi aikaakin ja ajaisin heidän asuntonsa ohi. Sukulaisvanhusten luona käyn ne ”viralliset visiitit” eli muutaman kerran vuodessa, mutta nuo naapurinmummot tahtovat jäädä unohduksiin, koska siellä ei ole pakko käydä. Tämäkin mummo oli minulle 15 vuotta läheisempi kuin oma mummoni ja silti jätin käymättä hänen luonaan yli viisi vuotta. Olen huono ihminen.
En ole nähnyt häntä useampaan vuoteen muutettuani useamman tunnin ajomatkan päähän lapsuuden paikkakunnalta. Olen kylläkin ajanut hänen asuntonsa ohi joitakin kertoja, mutten ole pysähtynyt käymään kysymässä kuulumisia. Miksi en?
Kyseinen mummo on tänä kesänä pyörinyt mielessäni useampaankin kertaan jostain syystä. Olen miettinyt kehtaisiko mennä käymään näin pitkän ajan kuluttua, tunnistaisiko mummo minut vielä ja haluaisiko nähdä ylipäänsä. Suurin syyni vitkasteluun menemisessä oli se, että en ollut ihan varma asuuko mummo vielä samassa asunnossa, vai onko kenties siirtynyt vanhainkotiin. Jotenkin sen selvittäminen oli liian hankalaa. Emmekä ole olleet tänä kesänä siellä päin Suomea muutenkaan.
Nyt se on myöhäistä. Nyt on edessä enää hautajaiset myöhemmin tällä viikolla. Kaduttaa, ärsyttää ja turhauttaa. En saa mitään aikaiseksi, en edes useammassa vuodessa pääse katsomaan vanhaa ihmistä ja ehdi ”kiireisestä aikataulustani” järjestää paria tuntia toisen hyvälle.
Vanhat ihmiset ovat jotenkin pelottavia ja hankalia (ilman omaa syytään). Haluaisin tavata kaikkia ympärilläni olevia vanhoja ihmisiä useammin, mutta ensinnäkin kaikki heistä asuvat kaukana minusta ja vielä eri suunnilla keskenään, toiseksi en ikinä osaa jutella heidän kanssaan, kolmanneksi olen aina pelännyt vanhoja ihmisiä, joten en osaa olla luonteva heidän seurassaan. Minusta on mukavaa jutella vanhoista ajoista ja kuunnella muistelmia, mutta se muu jutustelu tämän päivän kolotuksista ja omista kuulumisistani on hankalaa. Puhumattakaan siitä, missä kaikessa vanhusta pitäisi auttaa kun kahvipöytää laitetaan. En ikinä tiedä mikä on oikea määrä apua ja mikä ärsyttää vanhusta. Vanhuksilla kun usein tuntuu olevan tarve selvitä asioista itse, näyttää meille nuoremmille etteivät ole vielä liian vanhoja elämään itsenäisesti, mutta toisaalta he todella tuntuvat tarvitsevan apuakin väsyessään nopeasti. Joko olen siis liian laiska kun en auta tarpeeksi tai liian tunkeileva kun autan liikaa.
Näistä täysin typeristä syistä jätän käymättä vanhusten luona, vaikka minulla olisi aikaakin ja ajaisin heidän asuntonsa ohi. Sukulaisvanhusten luona käyn ne ”viralliset visiitit” eli muutaman kerran vuodessa, mutta nuo naapurinmummot tahtovat jäädä unohduksiin, koska siellä ei ole pakko käydä. Tämäkin mummo oli minulle 15 vuotta läheisempi kuin oma mummoni ja silti jätin käymättä hänen luonaan yli viisi vuotta. Olen huono ihminen.
torstai 21. heinäkuuta 2011
Laihdutus, osa 22
Tällä kahden viikon pätkällä olen laihtunut vain 600g. Masentava tulos. Kokonaislaihdutus sentään pääsi yli kolmen kilon.
Alussa riitti pelkkä liikunnan lisääminen. Laiskistuttuani ja kaikenlaisten erittäin hyvien tekosyiden ilmestyttyä (kuukautiset, hajonnut telkkari, kiire...) liikkuminen on jäänyt vähiin. Oikeasti luulen, että en ole päässyt lenkille, koska mieheni on ollut lomalla eikä ole jaksanut patistaa minua. Itseltäni ei tunnu löytyvän liikuntakipinää mitenkään. Ehkä nyt kun mieheni on palannut töihin hän saa taas minutkin liikkeelle.
Liikunnan vähennyttyä aloin kiinnittää tarkemmin huomiota ruokamääriini. Sen taas sotki juhannusloma ja viime viikon mökkeily. Nyt ei tässäkään pitäisi enää olla esteitä, vaan loppukesälle on tiedossa ainoastaan yhdet juhlat ja kaikkina muina päivinä voisin tarkkailla syömistäni.
Koska elokuun puoliväli lähestyy kovaa vauhtia, alkaa pelottaa saanko edes sitä viittä kiloa pois. Miten voi näin tärkeässä asiassa olla näin laiska? Hävettää ihan. Nyt en tunnu enää saavan lähestyvää päivämäärää pois mielestäni ja mietin koko viime yön miten saisin itseni tehokkaammin liikkeelle. Aika kun pitäisi jakaa palkkatyön (koneella istumista), tenttiluvun ja liikunnan kesken, puhumattakaan käsityöintoilustani, mikä myös vaatii paikallaan istumista. Käsityön tekeminen kun vielä sattuu olemaan listasta se ainut, jota huvittaisi juuri nyt tehdä. Tämähän kuulostaa kuin laittaisin käsityön tenttien sekä lapsensaannin edelle. Hullua. Miksei päässäni voi pysyä hetken ilon sijaan selkeä tulevaisuuden päämäärä, äitiys, innostamassa tekemisiäni?
Kaipa siksi, että en uskalla uskoa pääseväni koskaan raskaaksi. Haluaisin kovasti uskoa, mutten vain pysty antamaan itselleni sitä mahdollisuutta tosissani. Päämääränä se on liian epävarma, jotta pystyisin innostamaan itseäni liikkeelle sen varjolla. Pitää keksiä jotain muuta.. Mutta kun mieheni on ihan tyytyväinen ulkonäkööni näinkin, itse en joka päivä ole, mutta olen enimmäkseen hyväksynyt itseni. Muita syitä laihduttaa olisi muiden ihmisten mielipiteet, mutta mitä ihmeen väliä niillä olisi.
Onhan sentään nuo pussilliset vanhoja, nyt liian pieniä vaatteita. Ne pitääkin muistaa useammin.
Alussa riitti pelkkä liikunnan lisääminen. Laiskistuttuani ja kaikenlaisten erittäin hyvien tekosyiden ilmestyttyä (kuukautiset, hajonnut telkkari, kiire...) liikkuminen on jäänyt vähiin. Oikeasti luulen, että en ole päässyt lenkille, koska mieheni on ollut lomalla eikä ole jaksanut patistaa minua. Itseltäni ei tunnu löytyvän liikuntakipinää mitenkään. Ehkä nyt kun mieheni on palannut töihin hän saa taas minutkin liikkeelle.
Liikunnan vähennyttyä aloin kiinnittää tarkemmin huomiota ruokamääriini. Sen taas sotki juhannusloma ja viime viikon mökkeily. Nyt ei tässäkään pitäisi enää olla esteitä, vaan loppukesälle on tiedossa ainoastaan yhdet juhlat ja kaikkina muina päivinä voisin tarkkailla syömistäni.
Koska elokuun puoliväli lähestyy kovaa vauhtia, alkaa pelottaa saanko edes sitä viittä kiloa pois. Miten voi näin tärkeässä asiassa olla näin laiska? Hävettää ihan. Nyt en tunnu enää saavan lähestyvää päivämäärää pois mielestäni ja mietin koko viime yön miten saisin itseni tehokkaammin liikkeelle. Aika kun pitäisi jakaa palkkatyön (koneella istumista), tenttiluvun ja liikunnan kesken, puhumattakaan käsityöintoilustani, mikä myös vaatii paikallaan istumista. Käsityön tekeminen kun vielä sattuu olemaan listasta se ainut, jota huvittaisi juuri nyt tehdä. Tämähän kuulostaa kuin laittaisin käsityön tenttien sekä lapsensaannin edelle. Hullua. Miksei päässäni voi pysyä hetken ilon sijaan selkeä tulevaisuuden päämäärä, äitiys, innostamassa tekemisiäni?
Kaipa siksi, että en uskalla uskoa pääseväni koskaan raskaaksi. Haluaisin kovasti uskoa, mutten vain pysty antamaan itselleni sitä mahdollisuutta tosissani. Päämääränä se on liian epävarma, jotta pystyisin innostamaan itseäni liikkeelle sen varjolla. Pitää keksiä jotain muuta.. Mutta kun mieheni on ihan tyytyväinen ulkonäkööni näinkin, itse en joka päivä ole, mutta olen enimmäkseen hyväksynyt itseni. Muita syitä laihduttaa olisi muiden ihmisten mielipiteet, mutta mitä ihmeen väliä niillä olisi.
Onhan sentään nuo pussilliset vanhoja, nyt liian pieniä vaatteita. Ne pitääkin muistaa useammin.
keskiviikko 20. heinäkuuta 2011
Eikö vauvauutiset ikinä lopu?
Viime viikko mökillä piti olla pelkkää rentoutumisen ja hiljaisuuden aikaa. Olihan se muuten, mutta sukulaisiaan ei pääse pakoon alueella, jossa kaikki lähimökit on jonkun sukulaisen.
Sukulaiset on noin keskimäärin ihan mukavaa porukkaa. Paitsi se serkku, joka sattui mökilleen kanssamme yhtä aikaa. Jonka alle puolivuotias lapsi otti tavakseen parkua joka päivä. En ole kyseisen serkun kanssa erityisen hyvissä väleissä, joten kukaan ei ihmetellyt, kun emme menneet tervehtimään vauvaa. Onneksi.
Hankalampaa oli välttää iltajuhlissa pikkuserkkujen lapsia. Lapset noin 10-vuotiaasta parivuotiaaseen esiintyivät meille ja ylpeiden vanhempien ilmeitä oli vaikea kestää. Olin niin kateellinen heille! Siinä kaksi sisarta vietti yhteensä viiden lapsensa kanssa sitä täydellistä lapsiperhe-elämää, josta olen aina haaveillut. Kaupan päälle juhlissa oli vielä yksi pikkuserkku pienen poikansa ja ison mahansa kanssa ja jonka kanssa puheenaiheet päätyivät aina ja väistämättä raskauteen ja tulevaan synnytykseen. Vaikka kuinka yritin aihetta vältellä.
Lähdin juhlista melkoisen pahalla tuulella pois mahdollisimman aikaisin. Toki olisin voinut nauttia sukulaisten seurasta ja kesäillasta, mutta en saanut karistettua itsestäni pois kateellisuutta ja ahdistusta. Koko illan joka puolelta sain muistutuksia omasta epäonnistumisestani. Loppumökkeilyn ajan olinkin sitten kiukkuinen miehelleni ja ystävälleni ymmärtämättä itsekään tarkemmin miksi; kaikki vain suututti.
Pisteenä iin päälle eilen kävin pitkästä aikaa Facebookissa. Siellä jälleen yksi vanha lapsuudenkaveri kertoi olleensa ultrassa katsomassa tulevaa lastaan. Niinpä tietysti. Laskeskelin, että vanhoista lapsuuden- ja nuoruudenystävistäni vain kahdella ei ole vielä yhtään lasta. Toisella ei ole ollut tarpeeksi vakavaa miessuhdetta lasten hankkimiseen, toinen on keskittynyt uraansa eikä edes juuri pidä lapsista. Olen siis ainoa parisuhteessa elävä, joka ei ole saanut lapsia.
Jotta en pääsisi helpolla, lisätään soppaan vielä lukemani kesäkirjallisuus. Luen usein kesäisin Nora Robertsin romanttisia kirjoja, koska ne on mukavan kevyttä vaihtelua tenttikirjoille. Niihin ei tarvitse keskittyä, kun lopputulos on jo ennalta tiedossa. Tänä kesänä erehdyin lukemaan trilogiaa. Jokaisessa kirjassa kerrotaan eri naisen kautta samojen ihmisten tarinaa eteen päin.
Kun normaalisti kirja loppuu naimisiinmenoon ”ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, trilogiassa kuvataan tätä onnellista elämää häiden jälkeenkin. Ja mitäpä muuta onnelliseen loppuelämään kuuluukaan kuin lapsen saaminen heti 9 kuukautta häiden jälkeen (ei tietenkään ennen sitä), oli lapsia halunnut aiemmin tai ei. Se on jännä miten kirjoissa lapsivastaisista uraohjuksista tulee ylionnellisia perheenäitejä heti avioliittoon päädyttyään. Sekö se on kaikkien naisten todellinen unelma? Ja kaikillehan se on niin yksinkertaista, että heti päätettyään ”hyväksyä kohtalonsa perheenäitinä” se lapsi siihen putkahtaa. Joojoo, hömppäkirjallisuutta, mutta hitto kun ärsyttää!
Miten tämän tuskallisen kiukun saa purettua?!
Sukulaiset on noin keskimäärin ihan mukavaa porukkaa. Paitsi se serkku, joka sattui mökilleen kanssamme yhtä aikaa. Jonka alle puolivuotias lapsi otti tavakseen parkua joka päivä. En ole kyseisen serkun kanssa erityisen hyvissä väleissä, joten kukaan ei ihmetellyt, kun emme menneet tervehtimään vauvaa. Onneksi.
Hankalampaa oli välttää iltajuhlissa pikkuserkkujen lapsia. Lapset noin 10-vuotiaasta parivuotiaaseen esiintyivät meille ja ylpeiden vanhempien ilmeitä oli vaikea kestää. Olin niin kateellinen heille! Siinä kaksi sisarta vietti yhteensä viiden lapsensa kanssa sitä täydellistä lapsiperhe-elämää, josta olen aina haaveillut. Kaupan päälle juhlissa oli vielä yksi pikkuserkku pienen poikansa ja ison mahansa kanssa ja jonka kanssa puheenaiheet päätyivät aina ja väistämättä raskauteen ja tulevaan synnytykseen. Vaikka kuinka yritin aihetta vältellä.
Lähdin juhlista melkoisen pahalla tuulella pois mahdollisimman aikaisin. Toki olisin voinut nauttia sukulaisten seurasta ja kesäillasta, mutta en saanut karistettua itsestäni pois kateellisuutta ja ahdistusta. Koko illan joka puolelta sain muistutuksia omasta epäonnistumisestani. Loppumökkeilyn ajan olinkin sitten kiukkuinen miehelleni ja ystävälleni ymmärtämättä itsekään tarkemmin miksi; kaikki vain suututti.
Pisteenä iin päälle eilen kävin pitkästä aikaa Facebookissa. Siellä jälleen yksi vanha lapsuudenkaveri kertoi olleensa ultrassa katsomassa tulevaa lastaan. Niinpä tietysti. Laskeskelin, että vanhoista lapsuuden- ja nuoruudenystävistäni vain kahdella ei ole vielä yhtään lasta. Toisella ei ole ollut tarpeeksi vakavaa miessuhdetta lasten hankkimiseen, toinen on keskittynyt uraansa eikä edes juuri pidä lapsista. Olen siis ainoa parisuhteessa elävä, joka ei ole saanut lapsia.
Jotta en pääsisi helpolla, lisätään soppaan vielä lukemani kesäkirjallisuus. Luen usein kesäisin Nora Robertsin romanttisia kirjoja, koska ne on mukavan kevyttä vaihtelua tenttikirjoille. Niihin ei tarvitse keskittyä, kun lopputulos on jo ennalta tiedossa. Tänä kesänä erehdyin lukemaan trilogiaa. Jokaisessa kirjassa kerrotaan eri naisen kautta samojen ihmisten tarinaa eteen päin.
Kun normaalisti kirja loppuu naimisiinmenoon ”ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, trilogiassa kuvataan tätä onnellista elämää häiden jälkeenkin. Ja mitäpä muuta onnelliseen loppuelämään kuuluukaan kuin lapsen saaminen heti 9 kuukautta häiden jälkeen (ei tietenkään ennen sitä), oli lapsia halunnut aiemmin tai ei. Se on jännä miten kirjoissa lapsivastaisista uraohjuksista tulee ylionnellisia perheenäitejä heti avioliittoon päädyttyään. Sekö se on kaikkien naisten todellinen unelma? Ja kaikillehan se on niin yksinkertaista, että heti päätettyään ”hyväksyä kohtalonsa perheenäitinä” se lapsi siihen putkahtaa. Joojoo, hömppäkirjallisuutta, mutta hitto kun ärsyttää!
Miten tämän tuskallisen kiukun saa purettua?!
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Mökiltä kotiin
Mökkeilyt on mökkeilty ja miehen loman viimeiset päivät menossa. Mikä nautinto olikaan saada tehdä asioita käsillään pelkän aivotyön sijaan.
Kävimme poimimassa mustikoita, ahomansikoita ja lakkoja useana päivänä vähän kerrallaan. Vadelmat eivät vielä olleet kypsiä. Unohdin ottaa sykemittarin ja askelmittarin mukaan mökille, mutta liikuntaa varmasti tuli ainakin päätellen kipeistä lihaksista. Ihan mökin vieressä oli aurinkoinen mansikkarinne, josta saimme useana päivänä käydä ahomansikoita keräämässä. Ehkä viikon päästä mansikoiden vierestä löytyy kypsiä vadelmia.
Lakkasuolla rämmimme parisen tuntia, mustikassa vietimme yhtenä päivänä kolme tuntia, kahtena päivänä noin tunnin kerrallaan. Muutenkin mökillä tuli liikuttua pihapiirissä pikkuaskareissa lähes koko ajan, paikallaan istuttiin käytännössä vain iltaisin, kun paarmat olivat lähteneet auringonlaskun mukana. Toivon kovasti, että tämä liikkuminen on auttanut laihdutustani, vaikkei varsinaisesti urheiltu lainkaan. Vaa’alle en ole vielä uskaltautunut.
Syömispuoli ei mennyt ihan niin hyvin kuin toivoin ja suunnittelin. Mukana ollut ystävä ahmi lähes taukoamatta makeita herkkuja ja äiti oli varannut mökin kaappeihin vaikka mitä naposteltavia meitä varten. Siinä oli melkoisen vaikea pitää yllä omaa ruokarytmiä. Vielä kun jääkaapista löytyi herkullisia, rasvaisia juustoja, joita käytimme vähän joka ruualla... Yritin parhaani mukaan kieltäytyä herkuista ja muistaa syödä vain muutaman tunnin välein eikä jatkuvasti. Teetä kului paljon. Ja marjametsässä tahtoi iso osa marjoista mennä suuhun eikä ämpäriin makeanhimoni taltuttamiseksi.
Nyt kotiin tultuamme huomaan kovan makeanhimon edelleen vaivaavan. Mahtaneeko se liittyä viime viikon hiilihydraattiyliannostukseen vai mihin lie. Onneksi ostettiin mansikoita kotimatkalla ja niitä voi ahmia hyvällä omallatunnolla. Yritän nyt vähentää makeansyöntiä vähän kerrassaan ja palata normaaliin ruokailurytmiin sekä tenttikirjan pariin. Piti kyllä mökilläkin lukea, mutta se jäi vähän vähiin kaiken muun tekemisen mennessä sen edelle. Torstaina näkee mikä on tuomio viimeisestä kahdesta viikosta. Jännittää.
ps. Lapsettomuusahdistusta ja vauvauutisia seuraavaksi, kunhan ehdin kirjoittaa.
Kävimme poimimassa mustikoita, ahomansikoita ja lakkoja useana päivänä vähän kerrallaan. Vadelmat eivät vielä olleet kypsiä. Unohdin ottaa sykemittarin ja askelmittarin mukaan mökille, mutta liikuntaa varmasti tuli ainakin päätellen kipeistä lihaksista. Ihan mökin vieressä oli aurinkoinen mansikkarinne, josta saimme useana päivänä käydä ahomansikoita keräämässä. Ehkä viikon päästä mansikoiden vierestä löytyy kypsiä vadelmia.
Lakkasuolla rämmimme parisen tuntia, mustikassa vietimme yhtenä päivänä kolme tuntia, kahtena päivänä noin tunnin kerrallaan. Muutenkin mökillä tuli liikuttua pihapiirissä pikkuaskareissa lähes koko ajan, paikallaan istuttiin käytännössä vain iltaisin, kun paarmat olivat lähteneet auringonlaskun mukana. Toivon kovasti, että tämä liikkuminen on auttanut laihdutustani, vaikkei varsinaisesti urheiltu lainkaan. Vaa’alle en ole vielä uskaltautunut.
Syömispuoli ei mennyt ihan niin hyvin kuin toivoin ja suunnittelin. Mukana ollut ystävä ahmi lähes taukoamatta makeita herkkuja ja äiti oli varannut mökin kaappeihin vaikka mitä naposteltavia meitä varten. Siinä oli melkoisen vaikea pitää yllä omaa ruokarytmiä. Vielä kun jääkaapista löytyi herkullisia, rasvaisia juustoja, joita käytimme vähän joka ruualla... Yritin parhaani mukaan kieltäytyä herkuista ja muistaa syödä vain muutaman tunnin välein eikä jatkuvasti. Teetä kului paljon. Ja marjametsässä tahtoi iso osa marjoista mennä suuhun eikä ämpäriin makeanhimoni taltuttamiseksi.
Nyt kotiin tultuamme huomaan kovan makeanhimon edelleen vaivaavan. Mahtaneeko se liittyä viime viikon hiilihydraattiyliannostukseen vai mihin lie. Onneksi ostettiin mansikoita kotimatkalla ja niitä voi ahmia hyvällä omallatunnolla. Yritän nyt vähentää makeansyöntiä vähän kerrassaan ja palata normaaliin ruokailurytmiin sekä tenttikirjan pariin. Piti kyllä mökilläkin lukea, mutta se jäi vähän vähiin kaiken muun tekemisen mennessä sen edelle. Torstaina näkee mikä on tuomio viimeisestä kahdesta viikosta. Jännittää.
ps. Lapsettomuusahdistusta ja vauvauutisia seuraavaksi, kunhan ehdin kirjoittaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)