Lainasin jokin aika sitten Rimakauhua ja rakkautta-tv-sarjan (Cold Feet) tuotantokaudet kaverilta. Olen katsonut sarjaa vuosia aiemmin telkkarista, mutta siihen aikaan se ei koskettanut erityisemmin. Nyt samastun hahmoihin – melkeinpä kaikkiin vuorotellen ja elän mukana heidän elämässään. (tuleva teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia)
Koskettavin on ollut kolmas kausi. Siinä Adam ja Rachel yrittävät saada lapsia IVF-hoidon avulla samalla kun Karen ja David hoitavat vastasyntyneitä kaksosiaan. Karen ja David kuuluvat niihin ihmisiin, joiden piti vain päättää hankkia lisää lapsia ja tadaa, yhdeksän kuukauden päästä kaksoset voi tuoda sairaalasta kotiin. Adamilla ja Rachelilla taas on useitakin ongelmia lapsenhankinnassa ja he joutuvat jopa hakemaan pankista lainaa lapsettomuushoitoihin.
Ainakin yhden jakson tästä kaudesta haluan mieheni näkevän – sen jossa esitetään miten hoidot etenivät ja kuinka Rachel kesti hormonipiikityksen. Epäilen kyllä vahvasti, ettei meillä tule soimaan delfiinien ääntelyä, tai että mieheni edes on paikalla, kun munasoluni kaivetaan ulos.
Vaikka sarja koskettaa minulle tärkeitä asioita ja esittää ne melko realistisen oloisesti, vähän pinnalliseksi käsittely jää. Olisin kaivannut syvempää tunteiden ja valintojen pohdintaa. Toisaalta, kyseessä kuitenkin on komediasarja, joten ehkä odotin liikoja.
Adamin ja Rachelin aikoessa adoptoida lapsen he saavat soiton sopivasta lapsesta saman tien kun heidät on hyväksytty adoptioprosessiin. Heillä koko prosessi kesti vain muutaman viikon ja lapsi olisi muuttanut parissa kuukaudessa heidän luokseen, jollei Rachel olisi sattunut tulemaan raskaaksi kesken prosessin. En tiedä juuri mitään oikeasta adoptioprosessista, mutta epäilen vahvasti sen tapahtuvan ihan noin nopeasti. Tv-sarjassa prosessi on pitänyt mahduttaa yhteen tuotantokauteen, mutta olisi se silti ollut mielenkiintoista seurata edes hetken sitä odotuksen tuskaa, jota varmasti jokainen adoptiota haluava käy läpi.
Eniten kaudessa ärsyttää Karenin asenne Rachelia kohtaan. Karenin pitäisi olla tämä ylistressattu, hetki sitten synnyttänyt, automaattisesti raskaaksi tuleva, omaa napaa tuijottava äiti, jolla ei pitäisi olla mitään mahdollisuuksia olla ymmärtävä tai lohduttava Rachelin ongelmissa. Mutta mitenkäs käykään: Karen osaa olla maailman sympaattisin ja empaattisin, unohtaa omat lähtökohtansa ja asettua Rachelin asemaan ja lohduttaa tätä juuri oikeilla sanoilla juuri oikeaan aikaan. Ja jatkuvasti. Mikä on todennäköisyys tuollaisten ihmisten olemassaololle oikeassa maailmassa? Sanoisin noin 0,01%, jos sitäkään.
sunnuntai 30. tammikuuta 2011
torstai 27. tammikuuta 2011
Ensimmäinen piikki
Mietin pitkään voinko kirjoittaa tämän tekstin. Tiedän, että monet käyvät läpi tätä samaa IVF-hoitoa eivätkä valita siitä. Lopputuloksen odotetaan olevan iloinen asia, joten ei saisi kokea mitään negatiivista matkalla sinne. Olen pikkumainen, tiedän. Mutta koen tarvetta kertoa ääneen myös näitä epämukavia pikkuasioita, ehkä en ole ainoa näitä tunteva. Lopputulos voi olla iso, mutta sen saavuttaakseen pitää tehdä pieniä, epämukavia asioita. Eikä epämukavuus muutu mukavaksi pelkästään haaveilemalla tai olemalla puhumatta siitä. Aion siis kertoa reilusti kaikista ajatuksistani. Aloittaen ensimmäisestä piikityksestä.
Pelkäsin ensimmäistä piikkiä valtavasti. En pelkää piikkejä sinänsä; en kammoa rokotuksia enkä veren ottamista. Mutta vatsaani sattumista sekä piikittämistä itse ilman ammattilaisen apua jännitin.
Siksi pyysin ystävän apuun. En ollut itse edes kyennyt lukemaan piikitysohjeita kunnolla, vilkuilin vain kuvia ja heti vatsaa kouristi ikävästi. Onneksi ystäväni tuli ja pelasti minut. Hän luki ohjeet, sääti mönjän valmiiksi ja tökkäsi mahaani. Minun tarvitsi vain seistä liikahtamatta paikallaan. Voitte kuvitella helpotukseni, kun se ei sattunutkaan ollenkaan niin paljon kuin olin pelännyt. Tosin jälkikäteen piikityskohdan ympäristö punoitti ja hiukan turvotti sekä kirvelsi. Pelkäsin oliko lääke mennyt oikeaan paikkaan vai halkeaisiko ihoni ja lääke pursuaisi ulos. Ei ehkä kauhean realistinen pelko, mutta niin tunsin. Helpotuksekseni seuraavana aamuna kohta ei enää kirvellyt eikä turvottanut. Olen selvinnyt ensimmäisestä esteestä.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Pikkuhuomioita XXV
Kävin äskettäin hämmentävän keskustelun kaverini kanssa siisteydestä. Mikä on siisti ihminen? Miten määritellään mikä siisteystaso kodissa pitää olla jotta sitä voidaan kutsua siistiksi tai ylisiistiksi? Onko määritelmä omassa päässä vai onko siihen olemassa joku perusstandardi?
Olen varsinkin viime aikoina viettänyt aikaa kaverini luona melko paljon ja luonut oman mielikuvan hänen siisteystasostaan. Se ei vastaa lainkaan hänen omaa käsitystään.
Pohdimme mitä sisältyy kodin perussiisteyteen ja miten itse sitä ylläpitää. Pidän itseäni melko sotkuisena tyyppinä, inhoan siivoamista ja välttelen sitä parhaani mukaan. Siksi yritän pyyhkiä tahrat, laittaa astiat koneeseen ja tavarat omille paikoilleen heti käytön jälkeen, jotta en joudu tekemään rasittavaa suursiivousta usein. Imurointi on välteltävää, lattioiden pesu muualla kuin keittiössä tarpeetonta turhan usein.
Kaverini kyllä pitää imurointia sekä lattioiden pesua tarpeellisena vähintään kerran viikossa, jos on vieraita tulossa hän saattaa imuroida useamminkin. Mutta ne tahrat! Kertaakaan en ole nähnyt hänen keittiötään tahrattomana; hellalla ruokajämiä, kahvitahroja pöydillä, kaakeleista ja kaapinovista nyt puhumattakaan. Vessanpönttö kerää pölyä, mutta lattia vieressä kiiltää. Pidän häntä lähes yhtä sotkuisena kuin itseäni, toisinaan jopa sotkuisempana.
Keskustellessamme kävi ilmi, että kaveri itse pitää itseään hyvin siistinä ihmisenä. Jopa ylisiistinä ja siivousnipona. En ollut uskoa korviani. Outoa miten käsityksemme siististä kodista voivat olla niin samanlaiset, mutta samalla täysin erilaiset. Emme ole lainkaan samaa mieltä siitä mikä on siisti ihminen. Tuntui hassulta jatkaa keskustelua, kun määrittelimme siisteyden samoin perustein mutta samalla kaverini väitti moneen kertaan olevansa erityisen siisti ihminen. Hän ei mielestäni yllä lähellekään siistin ihmisen määritelmää. Voiko olla niin sokea omille näkemyksilleen? Vai olenko minä sokea ja tartun liian hanakasti inhoamiini tahroihin enkä näe kodin muuta siisteyttä?
Olen varsinkin viime aikoina viettänyt aikaa kaverini luona melko paljon ja luonut oman mielikuvan hänen siisteystasostaan. Se ei vastaa lainkaan hänen omaa käsitystään.
Pohdimme mitä sisältyy kodin perussiisteyteen ja miten itse sitä ylläpitää. Pidän itseäni melko sotkuisena tyyppinä, inhoan siivoamista ja välttelen sitä parhaani mukaan. Siksi yritän pyyhkiä tahrat, laittaa astiat koneeseen ja tavarat omille paikoilleen heti käytön jälkeen, jotta en joudu tekemään rasittavaa suursiivousta usein. Imurointi on välteltävää, lattioiden pesu muualla kuin keittiössä tarpeetonta turhan usein.
Kaverini kyllä pitää imurointia sekä lattioiden pesua tarpeellisena vähintään kerran viikossa, jos on vieraita tulossa hän saattaa imuroida useamminkin. Mutta ne tahrat! Kertaakaan en ole nähnyt hänen keittiötään tahrattomana; hellalla ruokajämiä, kahvitahroja pöydillä, kaakeleista ja kaapinovista nyt puhumattakaan. Vessanpönttö kerää pölyä, mutta lattia vieressä kiiltää. Pidän häntä lähes yhtä sotkuisena kuin itseäni, toisinaan jopa sotkuisempana.
Keskustellessamme kävi ilmi, että kaveri itse pitää itseään hyvin siistinä ihmisenä. Jopa ylisiistinä ja siivousnipona. En ollut uskoa korviani. Outoa miten käsityksemme siististä kodista voivat olla niin samanlaiset, mutta samalla täysin erilaiset. Emme ole lainkaan samaa mieltä siitä mikä on siisti ihminen. Tuntui hassulta jatkaa keskustelua, kun määrittelimme siisteyden samoin perustein mutta samalla kaverini väitti moneen kertaan olevansa erityisen siisti ihminen. Hän ei mielestäni yllä lähellekään siistin ihmisen määritelmää. Voiko olla niin sokea omille näkemyksilleen? Vai olenko minä sokea ja tartun liian hanakasti inhoamiini tahroihin enkä näe kodin muuta siisteyttä?
tiistai 25. tammikuuta 2011
Pikkuhuomioita XXIV
Join pitkästä aikaa viikonloppuna humalaan asti eikä se tuntunut yhtään hyvältä. Yleensä nousuhumala on mukava olotila, kaikki on hauskaa ja estot häviävät.
Viime viikonloppuna nousuhumalassa huomasin, etten nauti olostani. Pelkäsin koko ajan puolitutussa seurassa möläyttäväni jotain tyhmää. Pelkäsin myös mitä kävisi, jos joisin lisää. En saanut antautua tilanteen vietäväksi, vaan jouduin alkamaan tarkkailla omia tekemisiäni ja puheitani.
Pelkkä ajatus humalasta on joskus vapauttava. Sitä haaveilee siitä rentoutuneesta tilasta. Jopa krapulaa voi kaivata; krapulassa kun saa hyvällä syyllä vain maata koko päivän ja vetää roskaruokaa. Mutta ei se ollutkaan mukavaa enää. Koen olevani liian vanha ”sori, olin kännissä”-selittelyihin. Oikeastaan kaikki yli 20-vuotiaat ovat liian vanhoja tuohon.
Vielä vähemmän kaipaan sitä sekavaa olotilaa, joka nousuhumalaa seuraa. Kun ei enää ole ihan varma missä kohtaa se vessanpönttö sijaitsee tai tuliko sukkahousut vedettyä ylös asti vessakäynnin jälkeen. Ja mikä pahinta, ei välitä siitä. Se ei ole kaunista, ei söpöä, ei kiinnostavaa eikä missään nimessä kiihottavaa. Se on vain ällöttävää, ja mitä vanhempi olet sitä vastenmielisemmältä näytät humalassa.
Minun alkoholinkäyttöni oli nyt tässä. Hoitojen ja mahdollisen raskauden takia nyt pitääkin olla ilman alkoholia, mutta en myöskään jää kaipaamaan humaltumista, kuten vielä viime viikolla oletin tapahtuvan. Viime viikonlopun irtiotto teki siis tehtävänsä. Hyvästi alkoholi, tervetuloa alkoholittomat saunaoluet ja autolla kotiin-illanvietot.
Viime viikonloppuna nousuhumalassa huomasin, etten nauti olostani. Pelkäsin koko ajan puolitutussa seurassa möläyttäväni jotain tyhmää. Pelkäsin myös mitä kävisi, jos joisin lisää. En saanut antautua tilanteen vietäväksi, vaan jouduin alkamaan tarkkailla omia tekemisiäni ja puheitani.
Pelkkä ajatus humalasta on joskus vapauttava. Sitä haaveilee siitä rentoutuneesta tilasta. Jopa krapulaa voi kaivata; krapulassa kun saa hyvällä syyllä vain maata koko päivän ja vetää roskaruokaa. Mutta ei se ollutkaan mukavaa enää. Koen olevani liian vanha ”sori, olin kännissä”-selittelyihin. Oikeastaan kaikki yli 20-vuotiaat ovat liian vanhoja tuohon.
Vielä vähemmän kaipaan sitä sekavaa olotilaa, joka nousuhumalaa seuraa. Kun ei enää ole ihan varma missä kohtaa se vessanpönttö sijaitsee tai tuliko sukkahousut vedettyä ylös asti vessakäynnin jälkeen. Ja mikä pahinta, ei välitä siitä. Se ei ole kaunista, ei söpöä, ei kiinnostavaa eikä missään nimessä kiihottavaa. Se on vain ällöttävää, ja mitä vanhempi olet sitä vastenmielisemmältä näytät humalassa.
Minun alkoholinkäyttöni oli nyt tässä. Hoitojen ja mahdollisen raskauden takia nyt pitääkin olla ilman alkoholia, mutta en myöskään jää kaipaamaan humaltumista, kuten vielä viime viikolla oletin tapahtuvan. Viime viikonlopun irtiotto teki siis tehtävänsä. Hyvästi alkoholi, tervetuloa alkoholittomat saunaoluet ja autolla kotiin-illanvietot.
torstai 20. tammikuuta 2011
Opiskelua lapsenhankinnan ohessa
Lähetin juuri professorille viestin, jossa selittelen miksi en aio osallistua graduseminaariin tänä keväänä ja milloin aion saada työni valmiiksi.
Professori ei ole kaukainen ja pelottava, enemmänkin päinvastoin, mutta oli silti vaikeaa kirjoittaa viestiä. Miten kirjoittaa kertomatta tulevista hoidoista uskottava selitys miksi en voi istua joka viikko seminaarissa ja kirjoittaa graduani tänä keväänä? Miten muotoilla, että toivon pitäväni äitiyslomaa ensi vuoden mainitsematta mahdollista raskautta?
Viestin kirjoittaminen sai minut pohtimaan valmistumista. Milloin pitäisi valmistua suhteessa lapsensaamiseen? Pitäisikö kiirehtiä valmiiksi ennen synnytystä (olettaen sellaisen olevan tulossa vuoden/puolentoista sisään) vai jättää opinnot ja jatkaa niitä äitiyslomalla tai sen jälkeen? Olisihan se parempi pysytellä opiskelijana ja saada opiskelijan alennukset kuin jättäytyä tyhjän päälle eli valmistua työttömäksi äitiyslomalaiseksi. Toisaalta jos pitää pitkän äitiysloman on gradun pariin palaaminen varmasti hankalaa.
Opiskelu ja lapsensaanti ei sovi yhteen. Ei sovi myöskään 30-vuotias, opiskelu ja lapsensaanti. Tunnen itseni jälleen aivan liian vanhaksi yliopistoon.
Professori ei ole kaukainen ja pelottava, enemmänkin päinvastoin, mutta oli silti vaikeaa kirjoittaa viestiä. Miten kirjoittaa kertomatta tulevista hoidoista uskottava selitys miksi en voi istua joka viikko seminaarissa ja kirjoittaa graduani tänä keväänä? Miten muotoilla, että toivon pitäväni äitiyslomaa ensi vuoden mainitsematta mahdollista raskautta?
Viestin kirjoittaminen sai minut pohtimaan valmistumista. Milloin pitäisi valmistua suhteessa lapsensaamiseen? Pitäisikö kiirehtiä valmiiksi ennen synnytystä (olettaen sellaisen olevan tulossa vuoden/puolentoista sisään) vai jättää opinnot ja jatkaa niitä äitiyslomalla tai sen jälkeen? Olisihan se parempi pysytellä opiskelijana ja saada opiskelijan alennukset kuin jättäytyä tyhjän päälle eli valmistua työttömäksi äitiyslomalaiseksi. Toisaalta jos pitää pitkän äitiysloman on gradun pariin palaaminen varmasti hankalaa.
Opiskelu ja lapsensaanti ei sovi yhteen. Ei sovi myöskään 30-vuotias, opiskelu ja lapsensaanti. Tunnen itseni jälleen aivan liian vanhaksi yliopistoon.
tiistai 18. tammikuuta 2011
Henkilökohtainen IVF- onnistumisennuste
Sattui silmääni uutinen Iltasanomien sivuilla lapsettomuushoidoista. Sen mukaan Bristolin yliopiston nerokkaat tutkijat ovat keksineet testin, jonka avulla voi laskea todennäköisyyden saada lapsi koeputkihedelmöityksellä (IVF).
Luonnollisesti piti heti tehdä testi. Siinä oli yhdeksän helppoa kysymystä. Meille todennäköisyydeksi saada lapsi/yrityskerta tuli 31.3%. Ei erityisen houkutteleva luku, mutta parempi kuin ei mitään sentään. Kokeilin täyttää testin vaihtelemalla lapsettomuuden syytä sekä yritettyjä vuosia (1-2 vuotta) ja voin olla ihan tyytyväinen tuohon saamaani lukuun todenmukaisilla vastauksillani. Pahimmillaan todennäköisyys käväisi 13 prosentissa. Huh!
Uutisessa ja Bristolin yliopiston tiedotteessa kehuvat testin tarkkuutta. Kaipa siihen on jossain määrin luotettava; hoitava lääkärikään ei luvannut kuin 35% onnistumistodennäköisyyden.
Meille testin tuloksella ei ole niin suurta taloudellista merkitystä (muista merkityksistä en nyt tässä ala kirjoittaa), onneksemme. Me kun emme joudu maksamaan jokaisesta hedelmöityskerrasta tuhansia euroja. Jos hedelmöitysyritys maksaisi sen 25 000 dollaria, kuten jossakin mainittiin, voisi noilla onnistumisprosenteilla miettiä lapsensaantia uudemman kerran. Opiskelijan tuloilla jo tämä noin 1000 euroa on valtava summa. Onneksi Kelalla on maksukatto ja hedelmöittyneitä munasoluja pakastetaan; jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu toinen kerta saman vuoden sisällä ei tule ihan niinkään kalliiksi.
Lapsi olisi mahtavaa saada, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Ei velkavankeuden uhalla.
Luonnollisesti piti heti tehdä testi. Siinä oli yhdeksän helppoa kysymystä. Meille todennäköisyydeksi saada lapsi/yrityskerta tuli 31.3%. Ei erityisen houkutteleva luku, mutta parempi kuin ei mitään sentään. Kokeilin täyttää testin vaihtelemalla lapsettomuuden syytä sekä yritettyjä vuosia (1-2 vuotta) ja voin olla ihan tyytyväinen tuohon saamaani lukuun todenmukaisilla vastauksillani. Pahimmillaan todennäköisyys käväisi 13 prosentissa. Huh!
Uutisessa ja Bristolin yliopiston tiedotteessa kehuvat testin tarkkuutta. Kaipa siihen on jossain määrin luotettava; hoitava lääkärikään ei luvannut kuin 35% onnistumistodennäköisyyden.
Meille testin tuloksella ei ole niin suurta taloudellista merkitystä (muista merkityksistä en nyt tässä ala kirjoittaa), onneksemme. Me kun emme joudu maksamaan jokaisesta hedelmöityskerrasta tuhansia euroja. Jos hedelmöitysyritys maksaisi sen 25 000 dollaria, kuten jossakin mainittiin, voisi noilla onnistumisprosenteilla miettiä lapsensaantia uudemman kerran. Opiskelijan tuloilla jo tämä noin 1000 euroa on valtava summa. Onneksi Kelalla on maksukatto ja hedelmöittyneitä munasoluja pakastetaan; jos ei ensimmäisellä kerralla onnistu toinen kerta saman vuoden sisällä ei tule ihan niinkään kalliiksi.
Lapsi olisi mahtavaa saada, mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Ei velkavankeuden uhalla.
torstai 13. tammikuuta 2011
Pyörittelyä
Olen tässä pyöritellyt tulevia hoitoja päässäni koko viikon. Minun kuuluisi lukea tenttiin, mutta en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin lähitulevaisuuden suunnitteluun.
Tulen olemaan raskaana parin kuukauden päästä. Vaikka se olisikin vain lyhyen aikaa eikä lasta ehtisi syntyä, tulen silti kokemaan millaista on olla raskaana. Sitä kokemusta ei minulta voida ottaa pois. Vaikka hoidot jostain syystä siirtyisivätkin, ne tullaan toteuttamaan jossain vaiheessa.
En osaa kuvailla, mikä ihana tunne on tietää pääsevänsä kokemaan raskauden. Tiedän, että alkuvaiheessa tuskin edes tuntee koko sikiötä, mutta tiedän sen olevan mahassani ja se on jo suuri asia. Odotan hoitojen alkua malttamattona, vaikkakin samalla pienellä pelolla niiden pistosten takia. Kuvittelen myös mikä kaikki voisi mennä pieleen, mutta siinä lohduttaa ettemme ole enää niin yksin. Meillä on tukena asiansaosaavat lääkäri ja hoitajat. He korjaavat, jos jotain menee pieleen.
Juttelimme ystäväni kanssa tulevasta eilen. Hänen mielestään kehitysvammainen sikiö pitäisi abortoida. Vammaisen lapsen kasvattaminen on kuulemma liian raskasta. En voi edes kuvitella, että voisin tehdä abortin missään tilanteessa. Jo pelkästään koska abortti on mielestäni viattoman murha. Toisekseen haluan lapsen, joten miksi pilata mahdollisuutensa siihen vain koska lapsi ei vastaa täydellistä kuvaa siitä millainen ihmisen pitäisi olla.
Ei sikiöstä voi tietää millainen kehitysvamman aste tulee olemaan, vaikka vamman olemassaolon voi ennustaa. Lapsesta voi tulla hyvinkin itsekseen pärjäävä, ”hyödyllinen yhteiskunnan jäsen” (joita niin paljon nykyisin kaivataan) tai se voi kuolla ennen viidettä ikävuottaan sairauksiinsa. En voi alkaa jumalaksi ja päättää etukäteen lapsen kohtaloa. Enkä halua jäädä paitsi kokemusta lapsen tulevista vuosista, oli ne millaiset tahansa.
Tulen olemaan raskaana parin kuukauden päästä. Vaikka se olisikin vain lyhyen aikaa eikä lasta ehtisi syntyä, tulen silti kokemaan millaista on olla raskaana. Sitä kokemusta ei minulta voida ottaa pois. Vaikka hoidot jostain syystä siirtyisivätkin, ne tullaan toteuttamaan jossain vaiheessa.
En osaa kuvailla, mikä ihana tunne on tietää pääsevänsä kokemaan raskauden. Tiedän, että alkuvaiheessa tuskin edes tuntee koko sikiötä, mutta tiedän sen olevan mahassani ja se on jo suuri asia. Odotan hoitojen alkua malttamattona, vaikkakin samalla pienellä pelolla niiden pistosten takia. Kuvittelen myös mikä kaikki voisi mennä pieleen, mutta siinä lohduttaa ettemme ole enää niin yksin. Meillä on tukena asiansaosaavat lääkäri ja hoitajat. He korjaavat, jos jotain menee pieleen.
Juttelimme ystäväni kanssa tulevasta eilen. Hänen mielestään kehitysvammainen sikiö pitäisi abortoida. Vammaisen lapsen kasvattaminen on kuulemma liian raskasta. En voi edes kuvitella, että voisin tehdä abortin missään tilanteessa. Jo pelkästään koska abortti on mielestäni viattoman murha. Toisekseen haluan lapsen, joten miksi pilata mahdollisuutensa siihen vain koska lapsi ei vastaa täydellistä kuvaa siitä millainen ihmisen pitäisi olla.
Ei sikiöstä voi tietää millainen kehitysvamman aste tulee olemaan, vaikka vamman olemassaolon voi ennustaa. Lapsesta voi tulla hyvinkin itsekseen pärjäävä, ”hyödyllinen yhteiskunnan jäsen” (joita niin paljon nykyisin kaivataan) tai se voi kuolla ennen viidettä ikävuottaan sairauksiinsa. En voi alkaa jumalaksi ja päättää etukäteen lapsen kohtaloa. Enkä halua jäädä paitsi kokemusta lapsen tulevista vuosista, oli ne millaiset tahansa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)