torstai 26. huhtikuuta 2012

Kateus

Se on kulkenut mukana jo niin pitkään, etten enää aina edes tunnista sitä. Kateus.

Olen siirtynyt omalla reitilläni askeleen eteen päin, mutta en tarpeeksi. En tunne enää niin suurta kateutta ystäviä ja sukulaisia kohtaan heidän lapsistaan. Pystyn sietämään raskausuutiset, näkemään tuntemattomien raskausmahoja kaupungilla. Tulen näistä vain surulliseksi, en enää vihaiseksi kateudesta. En jaksa enää vihoitella, suru on rauhallisempaa, yksityisempää.

Nyt kun yritän sisäistää ajatuksen ikuisesta lapsettomuudesta tunnen suurinta surua siitä, ettei meillä ole lähipiirissä yhtäkään lasta, jota paapoa. Onhan noita pieniä serkkuja pari, mutta he asuvat monen tunnin ajomatkan päässä emmekä ole heidän vanhempiensa kanssa niin paljoa tekemisissä ihan puhtaasti ajanpuutteen vuoksi. Joten lapset hädin tuskin tuntevat meidät. Lapsiperhekavereitakaan ei ole niin läheisiä. En ole enkä tule olemaan täti kenellekään. Kummilapset on kasvaneet jo isoiksi pojiksi.

Kateus on siirtynyt uuteen kohteeseen. Olen ollut pitkälti teini-iästä saakka kateellinen serkuilleni ja ystäville, joilla on sisaruksia. Nyt olen kateellinen tuttavien lapsille, joilla on sisaruksia ja serkkuja sekä kaikille ihmisille, joilla on joku lapsi läheisyydessään. Kaikille, joilla on sukulaisia. Tunnen, että oma sukuni on sammumassa kohdallani. Toki minulla on edelleen kymmenittäin serkkuja ja serkkujen lapsia, mutta muutimme niin kauas heistä kaikista, ettei ole tullut oltua yhteydessä kuin parin lapsettoman sinkun kanssa. Kaipaan sukua ympärilleni. En ole koskaan ennen tajunnutkaan, miten todella tarvitsen sukulaisia lähelleni.

Minäkin haluan sisaren pojan tai serkun tytön, joka tulee kylään. Jolle voin lukea satuja ja sekunnin kuvitella olevani itse äiti. Haluan laittaa lapsen nukkumaan, tapella hampaiden pesusta, etsiä matoja pihalta pienen ihmisen kanssa. Haluan ne muutamat sekunnit, joita kaikki muut tuntuvat saavan jonkun lapsen kanssa. Miksi en voi saada edes sitä? Miksi on pakko olla niin yksin?

3 kommenttia:

  1. Voi kun osaisi sanoa jotain, mikä helpottaisi. Mutta sanattomalta tuntuu taas olo. Olet pidemmällä lapsettomuuden käsittelyssä kuin minä. Minusta edelleen tuntuu, ainakin just nyt, että en halua nähdä vauvoja ja vauvamahoja. Toivoisin, ettei tarvitsisi nähdä. Ymmärrän silti sinun pointtisi, sillä kuitenkin kun tapaan jonkun minulle tärkeän lapsen, se tuntuu hyvältä. Paitsi sitten kun se hetki on ohi, iskee kamala tyhjyys ja taas konkretisoituu se, mitä meiltä puuttuu. En tiedä miten tämä tästä muuttuu vai muuttuuko ollenkaan.

    Onko miehesi puolella sukulaisia, joilla olisi lapsia tai potentiaalisesti tulisi olemaan? Tai onko ystäviesi joukossa vielä sellaisia, joille lapsia ehkä tulisi? Ja mikä tärkeintä, älä edelleenkään vielä hautaa sitä toivoa omasta pikkuisesta! Se on vielä mahdollista. Minä ainakin uskon ja toivon, että sinä saat vielä ihan oman pienen, jolle olla ihan oikea äiti. Tiedän, ettei minun uskomisilla ja toivomisilla varmasti ole paljon merkitystä, mutta ei saa luovuttaa! <3

    VastaaPoista
  2. Tuossa pari vuotta sitten olin veljentyttöjeni kanssa Prismassa. Yhtäkkiä vanhempi tokaisi "mitäs jos joku luulee että sä olet meidän äiti". Kysyin sitten että olisko se sitten niin kauhea ajatus vai ja haittaisiko se sitten jos joku niin luulisi. Tyttö siihen että "no ei, mutta kun sä et ole". Ja todellakin minä halusin hetken olla siinä heidän lähellään ja kokea olevani äiti.

    Huvipuistossa joku nainen kehui minulle veljentyttöäni hänen istuessaan suu korvissa ikionnellisena huvipuistolaitteessa: "kaunis hymy tytölläsi". Ja minä vain nyökyttelin ja käänsin pääni pois, kun tuli vedet silmiin. Minä niin kovasti toivoin että todellakin olisin ollut hänen äitinsä.

    VastaaPoista
  3. Niin, juuri tollasia Annikan kuvaamia hetkiä kaipaan. Enkä Rowan ole ihan varma onko askel kateellisesta kiukusta suruun välttämättä hyväksi ja mitenkään ehdoton askel kaikille tätä asiaa läpikäyville.. Sen näkee sitten vähän myöhemmin jälkiviisaana.
    Miehen puolen serkut voi laskea yhden käden sormin. Niistä yhdellä on jo kaksi lasta ja täysin sietämätön vaimo. Oon tainnut kirjoittaakin heistä tänne joskus. Vältellään heitä parhaamme mukaan. Eipä se tuota kovin suuria vaikeuksia, kun kaikki nämä serkut asuu toisella puolella Suomea meistä katsottuna. Kavereista pitääkin kirjottaa tänne teksti jossain vaiheessa.
    Anteeksi, en jaksa nyt millään löytää tästä positiivisia puolia.

    VastaaPoista