torstai 8. maaliskuuta 2012

Kyllästyttää

15.12.2011 pistin itseeni Procrenia suurin odotuksin. Uusi hoito oli alkamassa ja olin valmis uhraamaan vuoden parhaat päivät eli joulun lääkityksen sivuoireille. Nyt tuosta päivästä on kulunut 84 päivää. 84 tuskallista päivää täynnä yhtäkkisiä itkukohtauksia, kiukunpuuskia, kuumia aaltoja, väsymystä, masennusta, finnejä, aivojen toimimattomuutta. Elämäni raskain ajanjakso.

Nyt on tuntunut jo muutaman päivän, etten ehkä selviä tästä. Aloitan hormonipiikitykset tänään ja toivon ja oletan niiden helpottavan oireita vihdoin ja viimein. Mutta pelkään avun tulevan liian myöhään. Mitä jos aivoni on kärsineet liian pitkään eikä ne enää palaa ennalleen? En pysty enää muistamaan yksinkertaisimpiakaan asioita ilman muistilappuja. Olen kuin dementikko, post-it-lappuja joka puolella: älä jätä hellaa päälle, muista avaimet, tämä mies on aviomiehesi ei murtovaras.

Synarelan aloituksen jälkeen päätöksentekokykyni on kadonnut. Osaan ajatella edelleen asioita monelta eri kannalta, mutta en osaa tehdä eri näkökulmista ja puolista päätöksiä. Esimerkiksi kaupassa on kaksi samaa tuotetta, sanotaan nyt vaikka limsapulloja. Minulla ei ole rutiinia ostaa tiettyä makua tai merkkiä vaan vertailen tuotteita kaupassa. Niissä eroaa hinta, maku, sokerimäärä, tuotannon luonnonmukaisuus. Näen nämä kaikki ja osaan sanoa mikä on kummassakin tuotteessa parempaa kuin toisessa. Mutta nyt yhtäkkiä en olekaan osannut tehdä päätöstä mikä eroista on tärkeämpi kuin toinen eli minkä perusteella tehdä ostopäätös. Painaako ostoksessa hinta vai sokerimäärä enemmän? En tiedä. Asiat, jotka vielä pari viikkoa sitten oli itsestään selvyyksiä, on kadonneet päästäni.

Yritän ja ponnistelen. Käytän kaiken muistin ja ajattelukykyni opiskeluihin, muuten en saa tarpeeksi opintopisteitä kasaan ja joudun palauttamaan opintotukia. Kaikki muu on muistilappujen varassa tai unohduksissa. Asiaa ei auta, että mieheni on tottunut luottamaan minun muistiini eikä hänkään toimi (työnsä ulkopuolella) erityisen hyvin ilman muistuttelujani. Siispä opiskelujen ulkopuolinen elämä on pakosti rajoitettua. Jopa näin pitkän blogitekstin kirjoittaminen vaatii ylettömästi aikaa kun unohdan mitä olen tekemässä kesken kaiken.
Milloin tämä piina loppuu?

3 kommenttia:

  1. Hieman sanattomaksi postauksesi vetään, mutta hartaasti toivon ja uskon, että tilanne lähtee korjaantumaan. Hormonit tai niiden puute kun tekee kaikenlaisia tepposia keholle ja mielelle.

    Isosti tsemiä Kerttu!

    VastaaPoista
  2. Aivoilla on ihmeellinen kyky mukautua muutoksiin ajan myötä, varmasti ei ole lopullista.. :/

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista ja tsemistä, piristää päivää kivasti.

    Toivottavasti ei ole lopullista, mutta juuri nyt ei jaksa ylläpitää suuria toiveita. Ainoa toive on, että tämä olo loppuu ensi viikolla. Se on jopa suurempi tarve kuin se, että ens viikolla saataisiin paljon munasoluja hedelmöittymään. Mikä on ihan typerää, koska ilman suurta määrää hedelmöitettyjä munasoluja koko tämä rumba on ollut turhaa, mutta oon vaan niin väsynyt. Haluan normaalin elämän takaisin.

    VastaaPoista