Pelkoja

Tänä aamuna alkoi vatsakipu. Eilen illalla jo kramppasi kertaalleen, mutta koska se ei toistunut eikä jättänyt jälkeensä kipua, en välittänyt siitä.

Mutta tämä alavatsakipu on toista. Molempia reunoja viiltelee tasaiseen tahtiin. Liikkuminen pahentaa kipua. Aamulla olin vielä ihan varma, että tästä kehittyy kuukautiskipu ja vuoto alkaa päivän aikana. Nyt en ole enää ihan niin varma.

Tähän aamuun on kuulunut myös hurjat mielialavaihtelut. Suuttuminen ilman syytä tyhjälle on vaihdellut itkemiseen ja suruun ilman syytä. Tällaisia nopeita vaihteluita ja syviä tunnetiloja en ole tuntenut sitten alkuvuoden IVF:n. Nämä eivät kuulu normaaliin kuukautiskiertooni. Ärtyneisyys kuuluu, mutta se on tasaisen jäytävää olematta syvää ja ilman surun tunnetta.

Kävin pari tuntia sitten psykologin juttusilla ja opin taas uutta. Psykologi kuvaili juuri minun vatsakipuni. Hänen mukaansa se voi johtua siitä, että sikiö alkaa venyttää kohtua omiin tarpeisiinsa sopivammaksi ja silloin kohdun reunoilla tuntuu viiltävää kipua. Myös mielialaheilahtelut psykologi laittoi alkavan raskauden syyksi.

Huomaan käyttäneeni sanaa sikiö edellisessä kappaleessa, vaikka olen itselleni luvannut olla kiintymättä liikaa alkioon ennen kuin asiat on pidemmällä. Se liittyykin toiseen aamun oppiin: psykologin mukaan pudotus on aivan sama ja pettymys yhtä suuri oli sitten positiivinen hehkuttaja tai pettymyksiin varautuva.

En ihan täysin pysty uskomaan tuota, mutta voisihan sitä joissain asioissa yrittää. Ehkä pääsisin lähemmäs positiivisen elämän tavoitettani, jos lakkaisin tai vähentäisin varautumistani pahimpaan ja alkaisin enemmän nauttia hetkestä. Jos se pettymys on sama joka tapauksessa, varautuminen ja ilonsa hillitseminen vain tylsistyttää elämää. Ainakin nyt aion kokeilla teorian paikkansapitävyyttä täysin rinnoin ja uskoa olevani raskaana ensimmäistä kertaa elämässäni.

Mutta mistä tulee tämä huimaus, joka iskee jos en syö noin kahden tunnin välein jotakin pientä?
Yksi yö raskaustestiin.

Tuntemuksia

Vielä kaksi yötä raskaustestiin. Meidän polilla on tapana, että käydään verikokeessa. Sen hyvänä puolena on, että ei tarvitse luottaa kotitestiin ja omaan tulkintaansa viivoista vaan saa selkeän ja varman vastauksen hoitajalta. Se on myös ilmaista, toisin kuin kotitestit. Haittapuolena on, että vaikka testi tehdään jo aamulla, vastauksen kuulee vasta iltapäivällä. Lisätunteja jännitystä. Toisaalta kun hoitaja soittaa tuloksen pääsee samalla heti sopimaan jatkosta eikä itse tarvitse erikseen ottaa yhteyttä poliin ja kertoa testin tulosta.

Mietin pitkään uskallanko sanoa tämän täällä etten vain jotenkin pilaa mahdollisuuksiani. Päädyin kuitenkin heittämään taikauskon nurkkaan ja luottamaan itseeni. Minä luulen, että olen raskaana. Kaikki viittaa siihen. Jos en ole, tulen romahtamaan ihan totaalisesti, koska en millään osaa kuvitella ettenkö olisi.

Tällainen sokea optimismi ei kuulu tapoihini ja se on aika pelottavaa. Miten voin olla niin varma raskaudesta? Miksi en saa ajateltua mitä käy, jos tulos onkin negatiivinen? Varaudun aina pettymyksiin, jotta ne tuntuisivat kevyemmiltä. Miksi en nyt pysty siihen? Onnekseni (?) sentään ajattelen vasta raskauden ensimmäistä kolmannesta ja vain vähän syntyvää lasta, enkä ole rynnännyt lastentarvikeostoksille tai muuta typerää. Aina on olemassa keskenmenon riski, johon pitää varautua henkisesti.

Olemme mieheni kanssa jo puhuneet mitä tulemme tekemään seuraavaksi tuli tästä lapsi tai ei. Emme ole kaikista yksityiskohdista samaa mieltä, mutta aikatauluista olemme. Mahdollisimman pian uusi yritys/toista lasta hankkimaan. Haluamme vähintään sen kaksi lasta, neljä olisi haaveissa. Itse isosta suvusta lähtöisin olevana ainoana lapsena olen tiukasti sitä vastaan, että lapsellamme ei olisi lainkaan sisaruksia. Lapsellemme kun ei tule yhtään serkkua ja se surettaa minua. Minulle serkut, yli 30 sellaista, ovat olleet tärkeä sisarusten korvike.

Huomaan katselevani lelumainoksia ihan toisella silmällä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen antautunut todelliseen haaveiluun lastenvaatemainoksen äärellä ja miettinyt omaa lasta. Mainokset eivät enää ole vinkkejä mitä ostaa kummilapsille, vaan voin miettiä omaa lastani, pientä ihmistä, jonka kiinnostuksen kohteet ja lahjatoiveet juuri minä tiedän parhaiten.
Vielä kaksi yötä raskaustestiin.

Kaikkea muuta paitsi laihdutusta

Tämän viikon laihdutus-teksti on lyhyt. Vaaka on toisessa kaupungissa, olen vain istunut ja syönyt.

Tympii, ahdistaa, ärsyttää. Motivaatio on kateissa kaikesta. Tavarat on hukassa, väärässä kaupungissa tai muuten vaan kadoksissa. Laita mies siivoamaan, et varmasti löydä tavaroitasi enää. Anteeksi rakas mieheni, mutta niin se juuri nyt on. Pienikin innostuksenpoikanen latistuu, kun tavaroita ei löydä niiden entisiltä paikoiltaan ja voimat kuluu turhaan etsimiseen. Ei se kovin kestävä innostus ole, kun laantuu niin herkästi, mutta sentään jonkinlainen.

Tällä viikolla on viimeiset palautuspäivät kahdelle kirjalliselle työlle sekä gradun luvulle. Olen joka päivä tehnyt jotakin, mutta en lähellekään tarpeeksi. Ei jaksa kiinnostaa eikä ole voimia. Väsyn nopeasti fyysisesti sekä henkisesti kirjoitustyöhön. Tuntuu, että ajattelu ja asioiden jäsentely tekstin muotoon on nyt liian vaikeaa. Normaalisti olen aika nopea kirjoittaja, joten en ole huolehtinut asiasta ennen kuin eilen illalla. Viikko on yli puolen välin ja tuotokseni alkutekijöissään.

Huolestuminen asioiden edistymisestä tarkoittaa, että asiat edistyy vielä hitaammin ja tunnen siitä huonoa omaatuntoa. Sitä taas lääkitsen syömällä. Kun alan ahdistua opiskelujen etenemisestä, en osaa enää yhtäkkiä toimia vaan lamaannun. Ei siinä ole mitään järkeä, mutta niin pääni toimii. En pidä kiireaikatauluista enkä deadline-tuskasta, kuten monet sanovat pitävänsä.

Eilen yritin innostaa itseni joululahja ja –korttiprojektiin, mutta askartelutarvikkeeni on siirretty johonkin mystiseen säilytyspaikkaan, joten innostus katosi. Yritin eilen myös innostua toisesta kirjoitustyöstäni, kun graduntekemisestä ei tullut mitään, mutta muistiinpanoni olivat hukassa. Ilmeisesti olen unohtanut osan muistiinpanoista väärään kaupunkiin, vaikka kuinka olin muka huolellinen pakatessani. Että se siitäkin sitten.

Paljon on tarjolla syitä miksi en ole saanut mitään aikaan. Oikea syy kaikkien noiden ongelmien taustalla on tämä vetämättömyys. Lihaksia särkee, toissapäiväisestä rintalihaksen särkemisestä ollaan edetty eilisen aikana kokonaisvaltaiseen lihaskipuun ja väsymykseen. Päätäkin alkoi särkeä yöllä enkä saanut nukuttua kunnolla. Harmittaa kun verenpainemittarikin on väärässä kaupungissa, haluaisin nähdä onko paineet nousussa.

Ärsyttää ettei opinnoista voi saada sairaslomaa, vaan työt on tehtävä tai jätettävä kurssit kesken eli jäätävä ilman opintopisteitä, käytännössä siis jäätävä ilman opintotukea. Opiskelu on tosi kivaa, ainoa ala josta ei saa olla sairaana. Jopa työttömät saavat sairaslomaa. Tai siis totta kai saan sairaslomaa, mutta mitäpä se parin päivän loma hyödyttää kun silti pitää saada samat opintopistemäärät suoritettua. Vasta kuukausien sairaslomalla on merkitystä. Ei saa sairastaa liian lähellä deadlinea, piste.

Mittasin kuumeen tässä kirjoittaessani tekstiä: 37,8. Se lienee yksi syy tähän voimattomuuteen. Olenkohan saanut flunssan vai onko kehon tulehdustilaan joku muu syy? Kurkkukipua, yskää tai suurempaa nuhaa ei ole. Ei kai vaan alkiolleni ole tapahtunut mitään?

Rintakipua ja muita oireita

Tähän asti olen kohtuullisesti saanut pidettyä kurissa oireiden tarkkailuni, mutta eilen illalla en voinut enää olla pohtimatta asiaa. Jospa sittenkin näistä saisi vinkkejä alkavaan raskauteen? Järki sanoo, ettei se ole mahdollista, kaikki oireet on selitettävissä muillakin tavoilla, mutta ei sitä vain halua kuunnella.

Rintojani on pakottanut jo muutaman päivän, erityisesti eilen. Vasenta puolta jopa särki ikävästi. Kipu tuntui olevan lihaskipua, vähän samanlaista kuin joskus nuorena oli rintojen kasvaessa. Toisaalta se voisi olla myös kipua keuhkoissa, siinäkin tulee vastaavanlaista pakottavaa kipua ja hengitys on hankalaa. Keuhkokivuksi sen pitäisi kyllä mielestäni olla säännöllisempää ja kokoaikaista. Eikä minulla ole mitään yskääkään tai muita suurempi flunssan oireita ollut.

Sydänkipua se ei missään tapauksessa ollut, vaikka pidempään kestänyt kipukohtaus aiheuttikin lievää tykytystä. Tuo kova kipu siis aaltoili päivän mittaan ja satunnaisesti esti vasemman käden käyttämistä tai muuta liikkumista sohvalta. Toiveeni tietysti on, että kipu liittyy rintojen kasvuun. Itseni ja mieheni mielestä rinnat on kiinteytyneet ja suurentuneet. Ehkä ne valmistautuvat maidontuotantoon? Kuukautisia edeltävää rintojen arkuutta ei ole ollut.

Lukiessani muiden blogeista heidän oireistaan alkaa vatsaani särkeä ikävästi. Ehkä se on vain psykologista kipua ja pelkoa? Toisaalta jo tutuksi käyneitä kramppeja endon tienoilla ei ole ollut moneen päivään. Eikö sekin voisi olla vihje vauvasta? Normaalisti tähän aikaan kuukaudesta endo oikein riemastuu särkemään tauotta. Nyt ei mitään maininnan arvoista kipua.

Kolmas ”oireeni” on huimaus. Sekin voi johtua edelleen monista syistä, mutta on joka tapauksessa uutta. Jos syömisestä on kulunut liian pitkä aika, kuten aamuisin on, minua alkaa huimata. Jos en usko huimausta ja päänpyörimistä ja syö jotakin, alaspäin katsominen alkaa oksettaa. Normaalisti aamuisin minua oksettaa, ei huimaa eikä taatusti ole nälkä. Nyt nimenomaan olen nälissäni (kuten Luge-hoitoon minulla kuuluu) ja sen lisäksi huimaa. Olo helpottaa saatuani aamupalaa.

Koska sama huimaus tapahtuu päivällä, jos olen ollut pidempään syömättä, en usko sen johtuvan pelkästään Lugeista. Niiden oireisiin kuuluu huimaus, mutta vain 1-3 tuntia lääkkeen ottamisesta ja minä otan sitä ainoastaan iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Joku epänormalius syömiseeni nyt liittyy. Ehkä sekin on alkavan raskauden merkki, tai sitten jokin puutostauti?

Kuusi päivää raskaustestiin.

Oppia ikä kaikki

Nyt kun kolmatta kertaa aloitin keltahormonin olin ensimmäistä kertaa varautunut sen sivuoireisiin henkisesti. Pahin sivuoire, kuten olen lukuisia kertoja täällä sanonut, on nälkä. Ensimmäisellä kerralla vain lihoin enkä tajunnut asiaa. Toisella kerralla tajusin asian kesken kuurin, söin kohtuullisen täsmällisesti kellon mukaan ja kärsin nälkää. Tällä kertaa kaikki on toisin.

Olen löytänyt eroavaisuuden nälän tunteen ja vatsan tuntemusten välillä. Sitä on vaikea selittää varsinkin ihmisille, jotka eivät ole joutuneet miettimään aivojen ja vatsan eroa. Mieheni ei ymmärtänyt lainkaan. Yritän silti kirjoittaa asiaa auki tähän.

Aivoni lähettävät koko ajan viestiä, että olen nälkäinen. Ne myös reagoivat lähettämällä lieviä ilmoituksia verensokerin laskusta (eli tulen kiukkuiseksi), jos mistä tahansa syömisestä on kulunut yli tunnin. Paitsi jos minulla on jotain mielekästä tekemistä ihan joka sekunti. Pienikin tauko riittää kiukkuisuuteen. Onneksi se pysyy kohtuullisella tasolla eikä vastaa täysin oikeaa verensokerinlaskukiukkua ja korjaantuu ihan pienellä napostelupalalla, kuten palasella kurkkua.

Sen sijaan osaan nyt erottaa vatsan tuntemukset tuosta aivojen viestistä. Opin sen ahtamalla vatsani niin täyteen ruokaa, että se oli ähkyssä. Siis fyysisesti kipeytyi ruuasta. Aivojen mielestä minulla oli edelleen nälkä, mutta vatsa sanoi ettei sinne enää mahdu. Huomasin, että tunteen saa kun syö normaalin annoksen ruokaa, sen päälle salaattia tai marjoja sekä jonkun hyvän jälkiruuan. Eli pitää syödä sekä suolaista että makeaa, koska vaikka söisi toista kunnolla aina on tilaa sille toiselle.

Kun syön noin lounasaikaan tai iltapäivällä tuon ison ähkyn, vatsa pysyy ähkyssä pitkälle iltaan. Silloin pystyy olemaan välittämättä aivojen nälkäviestistä. Ähkyyn ei tarvita liian raskaita ruokia, jotka vain lihottaisivat. Salaatit ja marjat auttavat ja se normaali annos ruokaakin voi olla kohtuullisen kevyt. Himoitsen paljon erilaisia leivonnaisia, kuten viime kerrallakin, joten yritän yhden palan jotain sopivan vähärasvaista pullaa syödä päivittäin. Huomasin sen riittävän himon kattamiseen ähkyn seurana.

Vaikka syön määrällisesti paljon enemmän kuin normaalisti napostelemalla jotakin tiheään tahtiin, uskon silti tämän taktiikan olevan tehokkaampi ja vähemmän lihottava kuin jatkuva nälkä ja kellonkyttääminen. Silloin olo on huono koko ajan ja kun saa luvan syödä ei saa syömisestä nautintoa lainkaan. Enkä usko ruokamäärien olevan paljoa sen pienempi tuolla tavalla syödessä. Nyt se sama määrä vain jakaantuu tasaisemmin – yksi ähky ja pieniä naposteluja neljän-viiden isomman aterian sijaan.

Ihanaa, että sattui osumaan syysloma tälle ajalle. Olen kotona ja minulla on pakastin täynnä marjoja. Opiskelutyöt kyllä pitää ajatukset työnteossa eikä tule liikaa ajateltua ruokaa, ei tässä mitään vapaata pidetä. Ainoa haittapuoli on, että liikkuminen tulee tällä viikolla jäämään vähiin istuessani päivät koneella kirjoittamassa esseitä ja gradua.

Raskaus nro2

Vähän sanastoa ensin. Onko sisälläni hedelmöittynyt munasolu, alkio vai sikiö? Vai jokin muu? Milloin tätä voi kutsua raskaudeksi? Olen päättänyt kutsua muun muassa pakkasessa olleita kappaleita hedelmöittyneiksi munasoluiksi. Alkio tuntuu liian ihmismäisen olemassa olevalta. Sikiöksi alkio muodostuu kohdussa jossain vaiheessa, en oikeastaan välitä tietää keskustelua mikä on sikiö tai mikä on ihminen (käytännössä siis aborttikeskustelua).

Päätin, että minulle se on hedelmöittynyt munasolu kunnes se laitetaan sisääni ja alkio kunnes on aika ensimmäisen raskausajan ultran. Yritän tällä suojata itseäni kiintymästä kasvavaan hahmoon kohdussani ennen kuin sen olemassa olo on varmempaa.

Ensimmäisen yrityksen aikaan kommentoin ystävälleni hänen tunteettomuudestaan, kun hän oli pahoillaan jonkun hänelle tuntemattoman kuuluisuuden henkilön kuolemasta, mutta ei minun alkion menetyksestäni. Todellisuudessa en odottanut hänen olevan pahoillaan alkion puolesta vaan minun puolestani. Hänen olisi pitänyt nähdä mitä kaikkea muutakin kuin konkreettinen alkion menetys siinä prosessissa tapahtui.

Raskaudeksi sen sijaan olen kutsunut ja aion kutsua tätä prosessia heti alkion siirrosta lähtien. Sitähän se on, jotain elävää kohdussa. Vaikka olisikin vain muutaman päivän eikä sitä ehtisi itse kunnolla tajuamaankaan. Periaatteessa negatiivinen raskaustesti tarkoittaisi keskenmenoa, mutta siitä taas minulle aiheutuu niin vahvat mielikuvat sikiön keskenmenosta, etten halua sitä termiä käyttää tässä vaiheessa raskautta. Se on sitten vain joku poistuminen tai muu vastaava ennen kuin hedelmöittynyt munasolu on kehittynyt sikiöksi asti.

Eilisestä lähtien vatsa on ollut ihan omituinen. Ei ollenkaan kipeä. Mihin kaikki kipuni ovat kadonneet? Kohta jo kuukausien ajan vatsakipu on ollut päivittäistä ja se on pahentunut viikko viikolta. Nyt se on ollut jo vuorokauden kadoksissa. Voiko tästä jo päätellä jotain? Ehkä se on vain nuo Luget kun rauhoittaa endoa ja vähentää kipua. Ei minipillereistä kyllä ollut mitään apua endoon mutta ehkä Luget on tehokkaampia. Tai sitten kohtu oikeasti valmistautuu raskauteen ja endo on alkanut jo reagoida siihen? Vatsaa myös turvottaa hiukan, huomasin sen housujen vyöstä, jota en saanut täydelle kiinni. Omituista turvotusta, kun ei ole kipua eikä se myöskään näy vaa’alla.

Se ainakin on varmaa, että Luget toimii kuten ennenkin. Nälkä on järjetön. Mikään mitä syön ei vain pysty täyttämään nälkää. Jokin reseptori aivoissa nukahtaa aina keltahormonia saadessani enkä huomaa täyden tunnetta mistään. Näin kolmatta kertaa saman kokeneena voin todentaa edellisellä kerralla tajuamani yhteyden keltarauhashormonin ja nälän välillä.

Muuten on ollut ilo laittaa vain yksi Luge iltaisin sen edellisen kolme aamuin illoin sijaan. Sotku on huomattavasti paremmin hallussa, ja kapselit on miellyttävämmän muotoisiakin laittaa.
Vielä ei saisi olla kypsä odottamiseen, mutta kärsivällisyys on viime aikoina ollut aika tiukassa. Miksei ole jo aika raskaustestiin?

Laihdutus, osa 34

Ja sitä jumitetaan taas. Paino on tasan sama kuin viime viikolla. Tosin tällä viikolla siihen on yksi ehdokas syylliseksi: suklaanhimo. Enkä ole ihan varma pitäisikö painon juuri nyt pudota muutenkaan kun raskaus on mahdollinen.

Se suklaa. Pääsin siitä jo todella hyvin eroon pitkäksi aikaa, mutta viimeisten viikkojen aikana se on salakavalasti palannut ruokavaliooni ja nyt olen taas koukussa. Pitäisi uskoa, että suklaa koukuttaa kuten alkoholi, ei voi olla vähän nauttivaa entistä alkoholistia. Miksikähän minua pitäisi kutsua, suklaanisti, suklaholisti, suklaalisti, suklaisti?

Sitä vain kaipaa lähes päivittäin eikä pysty vastustamaan yliopiston myyjäisten mokkapaloja ohikulkiessaan. Seminaarissa eilen tarjoiltiin suklaakeksejä ja totta kai niitä piti syödä kaksi ja vielä suklaakarkkeja päälle. Jos suklaasta onnistuu kieltäytymään koko päivän huomaa harkitsevansa toisten kaakaoiden juomista salaa kavereiden kanssa kahvilla ollessa.

Illalla tulee myös syötyä huomattavasti enemmän ihan vain tukehduttaakseen suklaanhimon, mutta ei onnistu siinä. Nälkä ja suklaanhimo menee usein sekaisin. Kun vielä pystyin hallitsemaan himoa huomasin sen tulevan aina kun oikeasti oli nälkä ja menevän ohi syötyäni, mutta nyt himo on ottanut vallan ja ruoka on suklaan korvike eikä päinvastoin.

Onnekseni olen joutunut liikkumaan paljon. Jumppiin en ole ehtinyt tälläkään viikkojaksolla, mutta hyötyliikuntaa on tullut sitäkin enemmän. Pyöräilen tai kävelen joka paikkaan. Maanantaina kuljin painavan reppuni kanssa tahallani mäkiä ylös ja alas, vaikka ne olisi voinut kiertääkin. En tiedä mikä ihmeen kuntoiluolotila silloin oli, mutta ainakin se teki hyvää reisilihaksille.

Vähän jo etukäteen jännitän miten käy, kun pakkaset tulevat ja maa jäätyy. En uskalla pyöräillä sohjossa ja jäässä, pyöräni ikivanhat renkaat on vielä todella kapeat enkä halua nyt tuhlata rahaa talvirenkaisiin varsinkin kun haaveilen uudesta pyörästä, jossa vaihteetkin toimisivat. Valitettavasti ne sataset on säästettävä tänä vuonna mahdollisiin lapsettomuushoitokustannuksiin ensi vuodelle.

Todennäköinen vaihtoehto pyöräilylle on bussin käyttö tai kävely. Kumpikin on hidas tapa päästä yliopistolle. Bussin vaihto kesken matkan kuluttaa paljon aikaa, mutta niin myös kävely sohjossa. Kävellen yliopistolle tullee menemään yli puoli tuntia, bussilla voi hyvällä tuurilla päästä jopa 20 minuutissa (tosin pysäkiltä joutuu kävelemään joka tapauksessa). Omalla autolla tietysti pääsisi vähän nopeammin, jos sattuu löytämään parkkipaikan sopivasti. Se taas tuhlaa luontoa eikä ikkunoiden raappaaminen ole mitään nopeaa toimintaa sekään. Toivokaamme siis pyöräilykelien kestävän vielä pitkään.