perjantai 27. elokuuta 2010

Sairastaminen on tylsää, yksin sairastaminen vielä tylsempää

Keskustelimme tässä eräänä päivänä sairastamisesta ystävien kanssa. Kun on tarpeeksi kovassa kuumeessa tai muuten huonovointinen eikä pysty lähtemään kotoa, ystävieni mielestä on parasta käpertyä sohvannurkkaan hiljaisessa yksinäisyydessä. He eivät halua, että kukaan näkee heitä sairaana; nenä punaisena, niiskuttavana, heikkona. Saati, että heidän asuntonsa, joka on vuorattu nenäliinavuorella ja likaisilla astioilla olisi ystävänvastaanottokunnossa. Ja jos jääkaappi ammottaa tyhjyyttään, he mieluummin laittautuvat itse kauppaan kuin pyytävät ketään ystävistään apuun.

Ymmärrän kyllä, että aina ei sairaana jaksa seurustella muiden ihmisten kanssa. Mutta jos ystävä tulee sairaalle seuraksi, ei kai siinä oletetakaan sairastuneelta suurta seurustelua? Ystävähän tulee vain piristämään ja auttamaan sairasta - tiskaamaan ne astiat jota sairas ei jaksa tehdä. Nämä kyseiset ystäväni ovat molemmat sinkkuja, joten ehkä he eivät ole saaneet kokea kuinka ihanaa on, kun on olemassa joku, joka hoivaa ja auttaa sairasta. Sen verran monta vuotta olen ehtinyt mieheni kanssa asua, etten enää osaa häpeillä mitään sairauksiani saati niistämisestä punaista nenää. Eikä minusta kenenkään pitäisikään hävetä itseään ystävien seurassa.

Sairaana kaupassakäyntiä vertaan pajon käyttämääni lampunvaihtoesimerkkiin. Kun mieheni vaihtaa makuuhuoneen lampun, hän nousee seisomaan sängylle ja vaihtaa lampun. Kun minä vaihdan saman lampun, minun pitää siirtää sänky pois tieltä, hakea ulkovarastosta tikkaat (koska en yletä rapputuolilta lamppuun asti, saati sängyltä), kiivetä ylös vaikka huimaa ja vaihtaa lamppu. Ja siirtää kaikki tavarat takaisin paikoilleen. Minulle tuo toimitus tuo paljon vaivaa ja se vie valtavasti aikaa verrattuna mieheeni, joka pitkänä ihmisenä selviää hommasta kevyesti alle minuutissa. Sama juttu kun sairas lähtee kauppaan. Pitää pukeutua, piilottaa se ruma punainen nenä, pakata mukaan tarpeeksi nenäliinoja, kävellä kauppaan vaikka kuinka väsyttäisi lyhytkin fyysinen rasitus, päättää kaupassa mitä ostaa ja osata löytää oikeat hyllyt vaikka silmissä sumentaisi ja tekisi mieli ottaa välillä torkut ja vielä raahautua takaisin kotiin kauppakassin kanssa. Tämä verrattuna siihen, että terve ystävä käväisee hakemassa sairaan ostokset samalla kun on muutenkin käymässä itselleen kaupassa.
Minun mielestäni jos toisesta ihmisestä
välittää, on valmis jättämään puolitärkeät menot väliin auttaakseen sairasta ystäväänsä käymällä kaupassa, tuomalla tekemistä kuten uuden elokuvan, tekemällä ruokaa tai tiskaamalla ystävälle, tai ihan vain piristämällä juttuseuralla toisen tylsää päivää - sairaan tarpeiden mukaan.

Jotenkin tuntuu, että varsinkin yliopistomaailmasta saamani kaverit ja ystävät ajattelevat vain hyötysuhdetta. Ei voi tehdä toiselle palvelusta, jollei saa vastapalvelusta. Tietenkin yksipuolinen antaja-ottajasuhde on huono kaveruussuhteen perusta, mutta ei nyt jokaisesta pikku palveluksesta voi pitää kirjaa. Ystävyys kehittyy vuosien mittaan ja aina välillä toinen antaa enemmän kuin toinen vuorotellen. Miksi kaikista ihmisistä pitäisi hyötyä? Eikö voi vain tykätä ihmisistä ja haluta auttaa heitä ilman odotusta vastapalveluksesta?

2 kommenttia:

  1. Oivaltavia ajatuksia ystävyydestä :) Hienosti kyllä kirjoitat.
    Tänäpäivänä tuntuu, että kaikessa pitäisi olla mahdollisimman tehokas ja kai se ajattelu on mennyt myös ystävyyssuhteisiin. Uskon ja ainakin toivon, että kuitenkin suurimmalla osalla on se sydän paikallaan ja osataan auttaa kaveria mäessä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista. :)
    Kyllä mäkin haluan uskoa, että apua ystäviltään saa, jos vaan pyytää. Se on sitten asia erikseen pyytääkö. Joskus tuntuu, että toinen tarvitsisi apua, mutta hän ei halua sitä kuitenkaan pyytää. Pitäisi osata lukea ajatuksia, kun ei toisaalta uskalla mennä apua tyrkyttämäänkään, jos toinen ei sitä halua. Kaikesta pitäisi aina selvitä yksin ettei vaan jää kiitollisuudenvelkaan kenellekään.
    Vastustan! ;)

    VastaaPoista