Sisäinen rauha

Se iski yhtäkkiä kesken aivan tavallisen arkipäivän. Sisäinen rauha.

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin onhan tässä jo vuosia tehty töitä pään sisällä oman elämäntilanteen hyväksymiseksi, eli ihan tyhjästä rauhallinen olo ei tullut. Mutta juuri sillä hetkellä eilen oivalluksen tullessa en ollut ajatellut aktiivisesti mitään muuta kuin juuri edessäni olevaa työtä. Siksi yhtäkkinen rentous tulevasta yllätti.

Olen jo aikaisemmin ollut varsin hyväksyvä sen suhteen, että en koskaan tule synnyttämään lasta. Lapseton loppuelämä ei myöskään tunnu erityisen pahalta, vaan ihan siedettävältä. Minua on suututtanut noin vuoden ajan se, että jäämme lapsettomiksi ennakkoluulojen vuoksi, emmekä "oikeasta" syystä. Kuten, että emme oikeasti olisi hyviä vanhempia, tai että olisi lapsen paras, jos minä vielä toipuisin paremmin masennuksestani. Vaan kun olen jo toipunut enkä ole koskaan ollut mikään itsemurhahimoinen, kaukana siitä. Mutta Pelan henkilökunnan ennakkoluulot ja asiantuntijuuden puute paperiemme käsittelyssä on johtamassa tuomioon. Se on suututtanut todella paljon enkä ole löytänyt keinoja turhautuneen kiukun purkamiseen kuin väliaikaisesti; kiukku on aina palannut mitä epäsopivimmissa hetkissä.

Eilen se sitten tapahtui. Ehkä alitajunta on koko ajan työskennellyt. Löysin sisäisen rauhan. Ymmärsin, että syyllä, miksi jäisimme lapsettomiksi ei ole merkitystä, vaan se on kohtalo. Me olisimme kasvattaneet tähän maailmaan yhden tai kaksi suvaitsevaista ihmistä lisää, mutta ehkä maailmaan tarvitaan nyt enemmän rasisteja ja ennakkoluuloisia ihmisiä suvaitsevaisuuden sijaan. Ajatus ei enää suututa, vaan olen päätynyt analyyttiseen pohdintaan siitä, mihin maailma on menossa ja miksi. Paikkani on tuttu ja turvallinen ulkopuolinen tarkkailija, joka ei arvota eikä muodosta mielipiteitä. Pidän siitä paikasta, se sopii minulle. Uteliaisuus maailmaa kohtaan on mielestäni mahdollista vain, jos irrottaa itsensä siitä sen verran, että pystyy näkemään monia näkökulmia ilman arvosokeutta. Tunteet sotkevat tätä, joten on mukava tuntea olevansa ilman suuria tunteita.

En ehkä ilmaise itseäni kovin hyvin nyt. Tiedän, että yleisesti tunteettomuus yhdistetään tunnekylmyyteen. Sitä en tarkoita. Tarkoitan, että tunteet voi kokea ja nähdä muissa, mutta ne eivät hallitse tilannetta enää. Ne ovat osa analyysia. Miksi tämä tilanne saa minut tuntemaan näin, mutta tuon ihmisen päin vastoin, mitkä ovat vaikuttavia tekijöitä tässä tunteessa. Tunnen usein surua nähdessäni maapalloa tuhottavan vaikkapa ylettömällä auton tyhjäkäynnillä.  Iloa voin tuntea nähdessäni kauniin maiseman. Ja samalla voin pohtia, miksi tuo ihminen kadulla ei pysähdy ihmettelemään auringonnousua, vaan kiirehtii eteen päin, tai miksi tuo keski-ikäinen nainen on niin vihainen, että se pitää purkaa tuntemattomaan kaupan kassaan. Pohdin näitä tuomitsematta heidän valintojaan. Ehkä kiireinen ihminen kadulla on niin kiinni ajatuksissaan tulevasta työpäivästä, tai tyttöystävän kanssa käydystä riidasta, ettei hänelle ole mahdollista nähdä ympäristöä juuri sillä hetkellä. Tai ehkä hän oli pysähtynyt ihailemaan maisemaa juuri kaksi minuuttia aiemmin kuin hän ohitti minut ja oli nyt myöhässä lääkäristä. Ehkä vihainen nainen kaupassa on juuri saanut huonoja uutisia, tai ehkä hän ei näe olevansa vihainen, koska on ollut sitä vuosia huonossa avioliitossa ja viha vain pursuu yli.

Ehkä aluejohtajalla Pelassa on itsellään ongelmia mielenterveyden kanssa, tai jollain hänen läheisellään, mikä saa hänet niin kovin ennakkoluuloiseksi ja kyvyttömäksi nähdä meidät yksilöinä edessään. Ehkä hän on niin kiireinen työssään, että hänellä menee sekaisin eri pariskunnat eikä hänellä ole kunnolla aikaa keskittyä yhden parin papereihin niin, että hän muistaisi lukemansa. Ei häntä pidä tuomita siitä. Tuskin hän on paha ihminen ja haluaa meille pahaa. Minä olen ollut "hyökkäystapaamisesta" asti puolustuskannalla enkä varmasti kovin positiivinen tapaamisissamme. Ja nyt on liian myöhäistä muuttaa omaa asennettaan. Jos Pelan työntekijät kykenisivät näkemään puolustavan käytökseni syyt itsessään ja omassa käytöksessään, minulla olisi vielä mahdollisuus, mutta en usko siihen. Ei heillä ole aikaa sellaiseen analyysiin, vaikka älyä olisikin. Heidän työnsä vaikuttaa liian täydeltä.

Meillä piti olla vielä yksi tapaaminen aiheesta terveyslomake, jonka jälkeen kotiselvitys piti lähettää meille sähköpostilla. Eli minulla olisi ollut vielä yhden tapaamisen verran aikaa muuttaa puolustavaa käytöstäni suvaitsevaisuuden, kärsivällisyyden ja positiivisuuden suuntaan. Mutta nyt saimme viestiä sosiaalityöntekijältä, että he ovat sählänneet aikataulujen kanssa ja tapaamisaikaa on muutettava. Ei se muutos vielä, vaan sosiaalityöntekijän toteamus, että tapaamisen aiheena on kotiselvityksestä puhuminen. Olemme jo oppineet, että Pela antaa huonot uutiset kasvokkain, eikä sähköpostilla. Laitoimme vielä varmistuksen, että onko todella terveyslomake-asia jätetty väliin, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vielä ehtinyt vastaamaan. Me tulkitsimme viestistä, että heillä on kielteinen päätös valmiina, ja he haluavat käydä sen tekstin meidän kanssamme läpi tapaamisessa, jotta sinne ei jää muita asiavirheitä kuin heidän väärään perustuva mielipiteensä minun masennukseni sisällöstä.

Edes tämän kirjoittaminen ei saa minua tuntemaan vihaa, kiukkua tai muita suuria tunteita. Sisäinen rauha on ihmeellinen asia kun sen löytää. Antaa elämän mennä eteen päin tällaisenaan, ei tarvitse roikkua haaveissa, jotka on kiinni muiden ihmisten tekemisistä kuin itsensä. Minulla on paljon haaveita, jotka ovat kiinni omasta toiminnastani. Niistä yksi on juuri toteutumassa ja toinenkin on lähellä, kunhan teen työtä sen eteen. On aika edetä monien jähmettymisen vuosien jälkeen.

Odotellaan...

turhaan. Käsi ylös kenelle tämä tuli yllätyksenä: Pela liioitteli reilusti ja nyt odotellaan tyhjää.

Poliisilta tuli meidän molempien rekisteritiedot postissa (kakkospostina jopa!) kahdessa viikossa pyynnöstä. Vein paperit jo ennen joulua Pelaan, mutta tulevaan tapaamisaikaan se ei vaikuta, edelleen odotellaan helmikuun puoliväliin... Kolme kuukautta, haistakoon kukkasen! Taitaa olla taas yksi keksitty tekosyy venyttää prosessia.

Uusimmat kuulumiset

Ei ole helppoa tämä elämä. Ristiriitaisissa tunnelmissa eletään edelleen.

Eilinen tapaaminen oli tavallinen neuvonnan jatkumistapaaminen sosiaalityöntekijän ja aluejohtajan kanssa. Käytiin läpi vanhemmuuteen liittyviä asioita, mutta vain liittyen omiin vanhempiimme. Puhuttiin meidän molempien lapsuudesta ja millaisia vanhempia meidän vanhempamme olivat ja mitä tapoja haluamme siirtää eteen päin ja niin edelleen. Meidän tulevasta vanhemmuudesta ja sen odotuksesta ei juuri puhuttu. Puhuimme varovasti välttäen kaikkia negatiiviseen vivahtavia sanoja emmekä olleet yhtä avoimia kuin olimme aiemmilla neuvontakerroilla olleet. Sehän tietysti tarkoitti, että kerta ei myöskään ollut meille mitenkään hyödyllinen, kuten aiemmat kerrat. Tämä oli puhtaasti työhaastattelu vanhemmuutta varten ja sujui tasaisen neutraalilla tavalla.

Kunnes päästiin tapaamisen loppuvaiheille. Melko lopussa aluejohtaja totesi, että emmehän me kuvittele neuvonnan jatkumisen tarkoittavan, että he kirjoittavat meille positiivisen kotiselvityksen. Josta päästiin.. noh, keskustelemaan hiukan vähemmän neutraalisti edellisen tapaamisen tunnelmasta ja lastenpsykiatri Sinkkosen ammattitaidosta liittyen aikuisten masennuksen uusimismahdollisuuksiin (jota ei ole, hän ei ole kirjoittanut aiheesta edes puolikasta artikkelia! Artikkeli/tutkimuksenteko on ainoat akateemisesti mitattavat viitteet ammattitaidosta. Ei kaikki voi olla ammattilaisia kaikessa ja Sinkkonen on käyttänyt aikansa lasten erilaisten asioiden tutkimiseen.)

Kävi selväksi, että aluejohtaja on päättänyt, että hänen puolestaan meille kirjoitetaan kielteinen kotiselvitys, mutta neuvonta on käytävä ensin loppuun, koska laki niin velvoittaa. Oma sosiaalityöntekijämme yritti toppuutella puhettamme ja vaikutti olevan eri mieltä aluejohtajan kanssa. En tiedä, onko eri mieltä ja mikä painoarvo hänen mielipiteellään tulee olemaan.

Nyt meidän pitää hankkia poliisilta tiedot poliisiasiain tietojärjestelmästä sekä hätäkeskustietojärjestelmästä. Mitä ne ikinä sitten tarkoittaakaan käytännössä.. Edes google ei tunnistanut tuota jälkimmäistä. Saati poliisilaitoksen sähköinen ajanvarausjärjestelmä. Näistä oli puhetta jo kuukausia aikaisemmin sosiaalityöntekijän kanssa, mutta ei voinut silloin jo antaa lomakkeita käteen, että oltaisiin voitu hoitaa asia. Ei tietenkään. Joten nyt odotellaan kolme kuukautta poliisin lomakkeita postilaatikkoon. Kuulemma vähintään se aika on hakijoilla mennyt noiden saamiseen. Saattaa mennä pidempäänkin eikä viimeistä neuvontakertaa järjestetä ilman näitä. Samaten uudet lääkärintodistukset on haettava, koska edelliset ehtivät vanhentua.

Uusi tapaaminen sovittiin helmikuun puoliväliin, mutta mikäli poliisilta ei ole tullut postia, siirtyy tapaaminen kauemmas. Siispä lääkärintodistusten kanssakaan ei ole mikään kiire, ne kannattaa hankkia viime tipassa.
Meidän täytyy myös päättää palveluntarjoaja, eli käytännössä kohdemaa, koska heidän kauttaan hakemukset lähtevät lautakuntaan. Sotketaan nyt soppaan vielä lisää ihmisiä ja heidän työpanostaan, vaikka aika turhalta se vaikuttaa. Ilo on tästä prosessista kaukana. Päällimmäisinä tunteina on vastenmielisyys työntekijöiden sokeaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan sekä kiukku ja turhautuminen. Tästä ei paljoa kauniita kirjoja kirjoitella ja muistella hymysuin jälkikäteen "kuinka sinä tulit osaksi perhettämme".

Vielä tämän vuoden puolella

Jotakin tapahtuu vielä tämän vuoden puolella. Melkein olin jo menettänyt uskoni edes siihen, että ennen vuoden vaihdetta kuulisin Pelasta.

Meille on sovittu tapaaminen 3.12. Pelan kanssa. Mieheni puhui sosiaalityöntekijän kanssa ja kaikesta kovistelustani ja analysointiyrityksistä huolimatta en tiedä mitä tapaaminen pitää sisällään. Mieheni kysyi onko käynti neuvonnan jatkuminen vai uusi suruvalittelu, johon sosiaalityöntekijä ei vastannut lainkaan. Hänen mukaansa kyseessä on "normaali käynti", mutta niin hän sanoi edellisestäkin käynnistämme, eikä siinä ollut mitään normaalia meidän näkökulmastamme. Joten normaali sosiaalityöntekijöille ei selvästikään tarkoita samaa kuin meille ja siten jättää täysin avoimeksi tulevan tapaamisen sisällön.

Sosiaalityöntekijä puhui myös tulevista puheenaiheista neuvonnassa, mikä antaisi ajatuksen neuvonnan jatkumisesta. Mutta toisaalta hän ei puhunut mitään juuri tulevasta kerrasta eikä meidän pidä valmistautua tapaamiseen lukemalla mitään. Olen täysin ristiriitaisissa tunnelmissa, viitteitä molempiin suuntiin on niin paljon. Siispä aion valmistautua pahimpaan ja jo etukäteen miettiä yksinkertaisia sanoja käytettäväksi aluejohtajan kanssa riidellessä, jotta hän ei sekoittuisi vaikeista sanoista ja vetäytyisi kuoreensa latelemaan henkilökohtaisia loukkauksia, kuten viime tapaamisella. Aion olla se ammattimainen aikuinen keskustelussa liikaa valtaa saaneen aivoiltaan kehittymättömän lapsen kanssa. Ehkä silloin saan keskustelun pidettyä järjellisellä tasolla, toisin kuin viimeksi aluejohtajan kanssa kävi. Viimeksi keskustelu yllätti minut, en ollut osannut valmistautua niin järjettömään käytökseen Pelan työntekijältä. Nyt tulen olemaan valmis, toivottavasti.

Ja jos kyseessä onkin ihan tavallinen neuvontakerta ja paikalla ei ole aluejohtajaa niin sehän on vain iloinen yllätys. Esitin sosiaalityöntekijällemme toiveen jo aikaisemmin, että mikäli neuvontamme jatkuu ja paikalle tarvitaan kaksi sosiaalityöntekijää se toinen ei olisi kyseinen aluejohtaja. Saa nähdä onko toisen työntekijän järjestäminen paikalle onnistunut - tällä paikkakunnalla kun ei ole kuin tämä yksi sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti aluejohtaja on ainoa, joka matkustaa eri paikkakunnilla.

Ei mitään kaunista sanottavaa

Jos olette adoptioneuvonnassa, tai hakeutumassa siihen ja kuulutte Etelä-Suomen aluetoimiston piiriin, älkää kertoko pienintäkään viittausta mihinkään mielialaan liittyvään. Ei sanaakaan! Vaikka teillä olisi ollut ohimenevä ahdistus koko perheenne kuoltua auto-onnettomuudessa ollessanne 3-vuotias, älkää kertoko sitä. Olkaa yhtä aurinkoa varsinkin aluejohtajan edessä.

Sain juuri kuulla, että on aivan yhdentekevää kuinka hyvin mennyt masennus, uupumus, väsymys, mielialan lasku, ahdistus tai paniikkihäiriö on hoidettu. Pelkkä tieto, että sellainen on joskus elämän aikana ollut saattaa riittää adoptioluvan epäämiseen. Ilmeisesti aluejohtajan sanalla on painoarvoa enkä voi mainita Etelä-Suomen aluejohtajasta yhtään positiivista asiaa. Tämän mielestä masennus tai muu mielialaan liittyvä asia voi hyökätä nurkan takaa yllättäen kimppuun ja muuttaa täysin toimivan ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen sormien napsaisusta laitoshoitoa vaativaksi psykopaatiksi, joka on vaaraksi lapsilleen.

Uusi tiukennus johtuu Valviran uusista ohjeista. Ei ohjeissa käsketä hylkäämään kaikkia, mutta aluejohtaja on vainoharhaisen epäluuloinen kaikkea mielialaan liittyvää kohtaan ja jo valmiiksi epäreilu ja kohtuuton kohtelu todennäköisesti pahenee uusien ohjeiden myötä. Ihan sama mitä tutkimukset sanovat, mutu-tieto ja omat kuvitelmat merkitsevät.

Valmistaudun henkisesti adoptioprosessin loppumiseen tähän. Ja varoitan muita: älkää tehkö samaa virhettä, vaan pitäkää suunne kiinni! Menneet ongelmat eivät vaikeuta vanhemmuutta, jos ne on hoidettu kunnolla, kuten minun tapauksessani on. Mutta ne muuttuvat muuriksi sinun ja adoptiolapsesi välille Pelan käsittämättömän lapsellisten työntekijöiden vuoksi, jos niistä kerrot heille. Älä kerro.

Facebookin mammat

Olen viime aikoina viettänyt aikaa Facebookin kirpputoreilla. Erityisen ihastunut olen vaihtotoimintaan, jossa itselle turhan tavaran voi vaihtaa toisen tavaraan. Ylevässä kierrätysajatuksessa ei tosin aina pysytä, vaan usein tavara vaihtuu elintarvikkeisiin. Mikä on myös ihan sinänsä hyvä idea.

Se mikä tässä koko toiminnassa tökkii on ihmisten asenne, erityisesti kaksi osaa siitä. Ensimmäistä en nyt ala sen tarkemmin pohtimaan, kunhan mainitsen, että vauvalla ei ole sukupuolta! Todella rasittavaa, kun kaikki vaatteet, lelut, jopa syöttötuolit ja rattaat on sukupuolitettuja eikä vääränvärisiä tai -mallisia voi hankkia (vaikka saisi ilmaiseksi) meidän mussukalle. Jollei ilmoituksen jättäjä kerro otsikossa tuotteidensa sukupuolta sitä varmasti kysytään kommenteissa saman tien.

Toinen on olettamus, että kaikilla on lapsia. Vaihtotoiveena on hyvin usein vaippapaketti tai lastenruoka. Kun sitten haluan jonkin tuotteen ja kysyn tarkkoja ohjeita vaippojen ostamiseen, saan vastaukseksi poikkeuksetta "eikö teidän lapsi ole käyttänyt vaippoja kun et osaa ostaa niitä". Tai lastenruoasta tarkennuksia kysyessäni: "eikö teidän lapset syö näitä". No ei, meidän lapset ei käytä vaippoja eikä syö juuri tuota pilttilaatua kuin teidän lapsenne. Tai ehkä käyttääkin, mistä minä tiedän kun en ole vielä tavannut häntä. Miksi kukaan ei edes tässä vaiheessa kyseenalaista onko minulla tai ylipäänsä onko kaikilla Facebookissa lapsia? Miksi lähtökohta kaikkeen on aina äitiys?

Välillä kyllästyn tähän stereotypiamaailmaan ja mietin koko vaihtotoiminnan lopettamista, kunnes etusivulle ilmestyy kuva jostain kivasta sisustusesineestä, mitä en voi vastustaa.

Eihän tässä olekaan mitään hätää

Hyviä uutisia meille tiimalasi- sekä päärynävartaloisille ja pitkille ihmisille! Uuden mittarin mukaan emme olekaan vaarassa kuolla ylipainon vuoksi.

Vihdoin ja viimein tiede tunnustaa, että ei ole sama asia, mihin läskit kertyvät tai mihin pituuteen massa jakautuu. Koko ajan on tutkittu kuinka keskivartalolihavuus vaikuttaa elinten toimintaan ja tutkimuksissa puhutaan lähes järjestäen pelkästään keskivartalon ongelmista, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun lääkärin ainoa mittapuu (ainakin heillä kehen minä olen törmännyt) on typerä painoindeksi. Nyt idiooteimmallekin lääkärille on lykätä jotain konkreettista eteen, uusi mittari! Mittanauha vain käteen ja esittämään, että vyötärö-pituussuhde on ihanteellinen.

Artikkelissa siis esitellään painoindeksin seuraksi vyötärö-pituussuhde-mittari. Vyötärön pitäisi olla puolet ihmisen pituudesta. Tällöin välttyy läskien tuomilta haitoilta elimiin. Minä olen 157cm pitkä, joten vyötärönympärykseni tulisi olla 78,5cm. Koska se on 79cm, voin olettaa, että lantiolle kertynyt ylipainoni ei taida ihan heti vaikuttaa elinajan odotteeseeni. Nyt vaan pitäisi enää löytää vaatteita, jotka mahtuvat päälle nykyiseen leveään lantiooni.. Ehkä siinä on kuitenkin syy pyrkiä laihduttamaan; nykyisen elämän helpottaminen ilman sen pidemmälle menevää agendaa.