turhaan. Käsi ylös kenelle tämä tuli yllätyksenä: Pela liioitteli reilusti ja nyt odotellaan tyhjää.
Poliisilta tuli meidän molempien rekisteritiedot postissa (kakkospostina jopa!) kahdessa viikossa pyynnöstä. Vein paperit jo ennen joulua Pelaan, mutta tulevaan tapaamisaikaan se ei vaikuta, edelleen odotellaan helmikuun puoliväliin... Kolme kuukautta, haistakoon kukkasen! Taitaa olla taas yksi keksitty tekosyy venyttää prosessia.
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
torstai 4. joulukuuta 2014
Uusimmat kuulumiset
Ei ole helppoa tämä elämä. Ristiriitaisissa tunnelmissa eletään edelleen.
Eilinen tapaaminen oli tavallinen neuvonnan jatkumistapaaminen sosiaalityöntekijän ja aluejohtajan kanssa. Käytiin läpi vanhemmuuteen liittyviä asioita, mutta vain liittyen omiin vanhempiimme. Puhuttiin meidän molempien lapsuudesta ja millaisia vanhempia meidän vanhempamme olivat ja mitä tapoja haluamme siirtää eteen päin ja niin edelleen. Meidän tulevasta vanhemmuudesta ja sen odotuksesta ei juuri puhuttu. Puhuimme varovasti välttäen kaikkia negatiiviseen vivahtavia sanoja emmekä olleet yhtä avoimia kuin olimme aiemmilla neuvontakerroilla olleet. Sehän tietysti tarkoitti, että kerta ei myöskään ollut meille mitenkään hyödyllinen, kuten aiemmat kerrat. Tämä oli puhtaasti työhaastattelu vanhemmuutta varten ja sujui tasaisen neutraalilla tavalla.
Kunnes päästiin tapaamisen loppuvaiheille. Melko lopussa aluejohtaja totesi, että emmehän me kuvittele neuvonnan jatkumisen tarkoittavan, että he kirjoittavat meille positiivisen kotiselvityksen. Josta päästiin.. noh, keskustelemaan hiukan vähemmän neutraalisti edellisen tapaamisen tunnelmasta ja lastenpsykiatri Sinkkosen ammattitaidosta liittyen aikuisten masennuksen uusimismahdollisuuksiin (jota ei ole, hän ei ole kirjoittanut aiheesta edes puolikasta artikkelia! Artikkeli/tutkimuksenteko on ainoat akateemisesti mitattavat viitteet ammattitaidosta. Ei kaikki voi olla ammattilaisia kaikessa ja Sinkkonen on käyttänyt aikansa lasten erilaisten asioiden tutkimiseen.)
Kävi selväksi, että aluejohtaja on päättänyt, että hänen puolestaan meille kirjoitetaan kielteinen kotiselvitys, mutta neuvonta on käytävä ensin loppuun, koska laki niin velvoittaa. Oma sosiaalityöntekijämme yritti toppuutella puhettamme ja vaikutti olevan eri mieltä aluejohtajan kanssa. En tiedä, onko eri mieltä ja mikä painoarvo hänen mielipiteellään tulee olemaan.
Nyt meidän pitää hankkia poliisilta tiedot poliisiasiain tietojärjestelmästä sekä hätäkeskustietojärjestelmästä. Mitä ne ikinä sitten tarkoittaakaan käytännössä.. Edes google ei tunnistanut tuota jälkimmäistä. Saati poliisilaitoksen sähköinen ajanvarausjärjestelmä. Näistä oli puhetta jo kuukausia aikaisemmin sosiaalityöntekijän kanssa, mutta ei voinut silloin jo antaa lomakkeita käteen, että oltaisiin voitu hoitaa asia. Ei tietenkään. Joten nyt odotellaan kolme kuukautta poliisin lomakkeita postilaatikkoon. Kuulemma vähintään se aika on hakijoilla mennyt noiden saamiseen. Saattaa mennä pidempäänkin eikä viimeistä neuvontakertaa järjestetä ilman näitä. Samaten uudet lääkärintodistukset on haettava, koska edelliset ehtivät vanhentua.
Uusi tapaaminen sovittiin helmikuun puoliväliin, mutta mikäli poliisilta ei ole tullut postia, siirtyy tapaaminen kauemmas. Siispä lääkärintodistusten kanssakaan ei ole mikään kiire, ne kannattaa hankkia viime tipassa.
Meidän täytyy myös päättää palveluntarjoaja, eli käytännössä kohdemaa, koska heidän kauttaan hakemukset lähtevät lautakuntaan. Sotketaan nyt soppaan vielä lisää ihmisiä ja heidän työpanostaan, vaikka aika turhalta se vaikuttaa. Ilo on tästä prosessista kaukana. Päällimmäisinä tunteina on vastenmielisyys työntekijöiden sokeaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan sekä kiukku ja turhautuminen. Tästä ei paljoa kauniita kirjoja kirjoitella ja muistella hymysuin jälkikäteen "kuinka sinä tulit osaksi perhettämme".
Eilinen tapaaminen oli tavallinen neuvonnan jatkumistapaaminen sosiaalityöntekijän ja aluejohtajan kanssa. Käytiin läpi vanhemmuuteen liittyviä asioita, mutta vain liittyen omiin vanhempiimme. Puhuttiin meidän molempien lapsuudesta ja millaisia vanhempia meidän vanhempamme olivat ja mitä tapoja haluamme siirtää eteen päin ja niin edelleen. Meidän tulevasta vanhemmuudesta ja sen odotuksesta ei juuri puhuttu. Puhuimme varovasti välttäen kaikkia negatiiviseen vivahtavia sanoja emmekä olleet yhtä avoimia kuin olimme aiemmilla neuvontakerroilla olleet. Sehän tietysti tarkoitti, että kerta ei myöskään ollut meille mitenkään hyödyllinen, kuten aiemmat kerrat. Tämä oli puhtaasti työhaastattelu vanhemmuutta varten ja sujui tasaisen neutraalilla tavalla.
Kunnes päästiin tapaamisen loppuvaiheille. Melko lopussa aluejohtaja totesi, että emmehän me kuvittele neuvonnan jatkumisen tarkoittavan, että he kirjoittavat meille positiivisen kotiselvityksen. Josta päästiin.. noh, keskustelemaan hiukan vähemmän neutraalisti edellisen tapaamisen tunnelmasta ja lastenpsykiatri Sinkkosen ammattitaidosta liittyen aikuisten masennuksen uusimismahdollisuuksiin (jota ei ole, hän ei ole kirjoittanut aiheesta edes puolikasta artikkelia! Artikkeli/tutkimuksenteko on ainoat akateemisesti mitattavat viitteet ammattitaidosta. Ei kaikki voi olla ammattilaisia kaikessa ja Sinkkonen on käyttänyt aikansa lasten erilaisten asioiden tutkimiseen.)
Kävi selväksi, että aluejohtaja on päättänyt, että hänen puolestaan meille kirjoitetaan kielteinen kotiselvitys, mutta neuvonta on käytävä ensin loppuun, koska laki niin velvoittaa. Oma sosiaalityöntekijämme yritti toppuutella puhettamme ja vaikutti olevan eri mieltä aluejohtajan kanssa. En tiedä, onko eri mieltä ja mikä painoarvo hänen mielipiteellään tulee olemaan.
Nyt meidän pitää hankkia poliisilta tiedot poliisiasiain tietojärjestelmästä sekä hätäkeskustietojärjestelmästä. Mitä ne ikinä sitten tarkoittaakaan käytännössä.. Edes google ei tunnistanut tuota jälkimmäistä. Saati poliisilaitoksen sähköinen ajanvarausjärjestelmä. Näistä oli puhetta jo kuukausia aikaisemmin sosiaalityöntekijän kanssa, mutta ei voinut silloin jo antaa lomakkeita käteen, että oltaisiin voitu hoitaa asia. Ei tietenkään. Joten nyt odotellaan kolme kuukautta poliisin lomakkeita postilaatikkoon. Kuulemma vähintään se aika on hakijoilla mennyt noiden saamiseen. Saattaa mennä pidempäänkin eikä viimeistä neuvontakertaa järjestetä ilman näitä. Samaten uudet lääkärintodistukset on haettava, koska edelliset ehtivät vanhentua.
Uusi tapaaminen sovittiin helmikuun puoliväliin, mutta mikäli poliisilta ei ole tullut postia, siirtyy tapaaminen kauemmas. Siispä lääkärintodistusten kanssakaan ei ole mikään kiire, ne kannattaa hankkia viime tipassa.
Meidän täytyy myös päättää palveluntarjoaja, eli käytännössä kohdemaa, koska heidän kauttaan hakemukset lähtevät lautakuntaan. Sotketaan nyt soppaan vielä lisää ihmisiä ja heidän työpanostaan, vaikka aika turhalta se vaikuttaa. Ilo on tästä prosessista kaukana. Päällimmäisinä tunteina on vastenmielisyys työntekijöiden sokeaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan sekä kiukku ja turhautuminen. Tästä ei paljoa kauniita kirjoja kirjoitella ja muistella hymysuin jälkikäteen "kuinka sinä tulit osaksi perhettämme".
torstai 30. lokakuuta 2014
Vielä tämän vuoden puolella
Jotakin tapahtuu vielä tämän vuoden puolella. Melkein olin jo menettänyt uskoni edes siihen, että ennen vuoden vaihdetta kuulisin Pelasta.
Meille on sovittu tapaaminen 3.12. Pelan kanssa. Mieheni puhui sosiaalityöntekijän kanssa ja kaikesta kovistelustani ja analysointiyrityksistä huolimatta en tiedä mitä tapaaminen pitää sisällään. Mieheni kysyi onko käynti neuvonnan jatkuminen vai uusi suruvalittelu, johon sosiaalityöntekijä ei vastannut lainkaan. Hänen mukaansa kyseessä on "normaali käynti", mutta niin hän sanoi edellisestäkin käynnistämme, eikä siinä ollut mitään normaalia meidän näkökulmastamme. Joten normaali sosiaalityöntekijöille ei selvästikään tarkoita samaa kuin meille ja siten jättää täysin avoimeksi tulevan tapaamisen sisällön.
Sosiaalityöntekijä puhui myös tulevista puheenaiheista neuvonnassa, mikä antaisi ajatuksen neuvonnan jatkumisesta. Mutta toisaalta hän ei puhunut mitään juuri tulevasta kerrasta eikä meidän pidä valmistautua tapaamiseen lukemalla mitään. Olen täysin ristiriitaisissa tunnelmissa, viitteitä molempiin suuntiin on niin paljon. Siispä aion valmistautua pahimpaan ja jo etukäteen miettiä yksinkertaisia sanoja käytettäväksi aluejohtajan kanssa riidellessä, jotta hän ei sekoittuisi vaikeista sanoista ja vetäytyisi kuoreensa latelemaan henkilökohtaisia loukkauksia, kuten viime tapaamisella. Aion olla se ammattimainen aikuinen keskustelussa liikaa valtaa saaneen aivoiltaan kehittymättömän lapsen kanssa. Ehkä silloin saan keskustelun pidettyä järjellisellä tasolla, toisin kuin viimeksi aluejohtajan kanssa kävi. Viimeksi keskustelu yllätti minut, en ollut osannut valmistautua niin järjettömään käytökseen Pelan työntekijältä. Nyt tulen olemaan valmis, toivottavasti.
Ja jos kyseessä onkin ihan tavallinen neuvontakerta ja paikalla ei ole aluejohtajaa niin sehän on vain iloinen yllätys. Esitin sosiaalityöntekijällemme toiveen jo aikaisemmin, että mikäli neuvontamme jatkuu ja paikalle tarvitaan kaksi sosiaalityöntekijää se toinen ei olisi kyseinen aluejohtaja. Saa nähdä onko toisen työntekijän järjestäminen paikalle onnistunut - tällä paikkakunnalla kun ei ole kuin tämä yksi sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti aluejohtaja on ainoa, joka matkustaa eri paikkakunnilla.
Meille on sovittu tapaaminen 3.12. Pelan kanssa. Mieheni puhui sosiaalityöntekijän kanssa ja kaikesta kovistelustani ja analysointiyrityksistä huolimatta en tiedä mitä tapaaminen pitää sisällään. Mieheni kysyi onko käynti neuvonnan jatkuminen vai uusi suruvalittelu, johon sosiaalityöntekijä ei vastannut lainkaan. Hänen mukaansa kyseessä on "normaali käynti", mutta niin hän sanoi edellisestäkin käynnistämme, eikä siinä ollut mitään normaalia meidän näkökulmastamme. Joten normaali sosiaalityöntekijöille ei selvästikään tarkoita samaa kuin meille ja siten jättää täysin avoimeksi tulevan tapaamisen sisällön.
Sosiaalityöntekijä puhui myös tulevista puheenaiheista neuvonnassa, mikä antaisi ajatuksen neuvonnan jatkumisesta. Mutta toisaalta hän ei puhunut mitään juuri tulevasta kerrasta eikä meidän pidä valmistautua tapaamiseen lukemalla mitään. Olen täysin ristiriitaisissa tunnelmissa, viitteitä molempiin suuntiin on niin paljon. Siispä aion valmistautua pahimpaan ja jo etukäteen miettiä yksinkertaisia sanoja käytettäväksi aluejohtajan kanssa riidellessä, jotta hän ei sekoittuisi vaikeista sanoista ja vetäytyisi kuoreensa latelemaan henkilökohtaisia loukkauksia, kuten viime tapaamisella. Aion olla se ammattimainen aikuinen keskustelussa liikaa valtaa saaneen aivoiltaan kehittymättömän lapsen kanssa. Ehkä silloin saan keskustelun pidettyä järjellisellä tasolla, toisin kuin viimeksi aluejohtajan kanssa kävi. Viimeksi keskustelu yllätti minut, en ollut osannut valmistautua niin järjettömään käytökseen Pelan työntekijältä. Nyt tulen olemaan valmis, toivottavasti.
Ja jos kyseessä onkin ihan tavallinen neuvontakerta ja paikalla ei ole aluejohtajaa niin sehän on vain iloinen yllätys. Esitin sosiaalityöntekijällemme toiveen jo aikaisemmin, että mikäli neuvontamme jatkuu ja paikalle tarvitaan kaksi sosiaalityöntekijää se toinen ei olisi kyseinen aluejohtaja. Saa nähdä onko toisen työntekijän järjestäminen paikalle onnistunut - tällä paikkakunnalla kun ei ole kuin tämä yksi sosiaalityöntekijä ja ilmeisesti aluejohtaja on ainoa, joka matkustaa eri paikkakunnilla.
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
Ei mitään kaunista sanottavaa
Jos olette adoptioneuvonnassa, tai hakeutumassa siihen ja kuulutte Etelä-Suomen aluetoimiston piiriin, älkää kertoko pienintäkään viittausta mihinkään mielialaan liittyvään. Ei sanaakaan! Vaikka teillä olisi ollut ohimenevä ahdistus koko perheenne kuoltua auto-onnettomuudessa ollessanne 3-vuotias, älkää kertoko sitä. Olkaa yhtä aurinkoa varsinkin aluejohtajan edessä.
Sain juuri kuulla, että on aivan yhdentekevää kuinka hyvin mennyt masennus, uupumus, väsymys, mielialan lasku, ahdistus tai paniikkihäiriö on hoidettu. Pelkkä tieto, että sellainen on joskus elämän aikana ollut saattaa riittää adoptioluvan epäämiseen. Ilmeisesti aluejohtajan sanalla on painoarvoa enkä voi mainita Etelä-Suomen aluejohtajasta yhtään positiivista asiaa. Tämän mielestä masennus tai muu mielialaan liittyvä asia voi hyökätä nurkan takaa yllättäen kimppuun ja muuttaa täysin toimivan ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen sormien napsaisusta laitoshoitoa vaativaksi psykopaatiksi, joka on vaaraksi lapsilleen.
Uusi tiukennus johtuu Valviran uusista ohjeista. Ei ohjeissa käsketä hylkäämään kaikkia, mutta aluejohtaja on vainoharhaisen epäluuloinen kaikkea mielialaan liittyvää kohtaan ja jo valmiiksi epäreilu ja kohtuuton kohtelu todennäköisesti pahenee uusien ohjeiden myötä. Ihan sama mitä tutkimukset sanovat, mutu-tieto ja omat kuvitelmat merkitsevät.
Valmistaudun henkisesti adoptioprosessin loppumiseen tähän. Ja varoitan muita: älkää tehkö samaa virhettä, vaan pitäkää suunne kiinni! Menneet ongelmat eivät vaikeuta vanhemmuutta, jos ne on hoidettu kunnolla, kuten minun tapauksessani on. Mutta ne muuttuvat muuriksi sinun ja adoptiolapsesi välille Pelan käsittämättömän lapsellisten työntekijöiden vuoksi, jos niistä kerrot heille. Älä kerro.
Sain juuri kuulla, että on aivan yhdentekevää kuinka hyvin mennyt masennus, uupumus, väsymys, mielialan lasku, ahdistus tai paniikkihäiriö on hoidettu. Pelkkä tieto, että sellainen on joskus elämän aikana ollut saattaa riittää adoptioluvan epäämiseen. Ilmeisesti aluejohtajan sanalla on painoarvoa enkä voi mainita Etelä-Suomen aluejohtajasta yhtään positiivista asiaa. Tämän mielestä masennus tai muu mielialaan liittyvä asia voi hyökätä nurkan takaa yllättäen kimppuun ja muuttaa täysin toimivan ja yhteiskuntakelpoisen ihmisen sormien napsaisusta laitoshoitoa vaativaksi psykopaatiksi, joka on vaaraksi lapsilleen.
Uusi tiukennus johtuu Valviran uusista ohjeista. Ei ohjeissa käsketä hylkäämään kaikkia, mutta aluejohtaja on vainoharhaisen epäluuloinen kaikkea mielialaan liittyvää kohtaan ja jo valmiiksi epäreilu ja kohtuuton kohtelu todennäköisesti pahenee uusien ohjeiden myötä. Ihan sama mitä tutkimukset sanovat, mutu-tieto ja omat kuvitelmat merkitsevät.
Valmistaudun henkisesti adoptioprosessin loppumiseen tähän. Ja varoitan muita: älkää tehkö samaa virhettä, vaan pitäkää suunne kiinni! Menneet ongelmat eivät vaikeuta vanhemmuutta, jos ne on hoidettu kunnolla, kuten minun tapauksessani on. Mutta ne muuttuvat muuriksi sinun ja adoptiolapsesi välille Pelan käsittämättömän lapsellisten työntekijöiden vuoksi, jos niistä kerrot heille. Älä kerro.
perjantai 3. lokakuuta 2014
Facebookin mammat
Olen viime aikoina viettänyt aikaa Facebookin kirpputoreilla. Erityisen ihastunut olen vaihtotoimintaan, jossa itselle turhan tavaran voi vaihtaa toisen tavaraan. Ylevässä kierrätysajatuksessa ei tosin aina pysytä, vaan usein tavara vaihtuu elintarvikkeisiin. Mikä on myös ihan sinänsä hyvä idea.
Se mikä tässä koko toiminnassa tökkii on ihmisten asenne, erityisesti kaksi osaa siitä. Ensimmäistä en nyt ala sen tarkemmin pohtimaan, kunhan mainitsen, että vauvalla ei ole sukupuolta! Todella rasittavaa, kun kaikki vaatteet, lelut, jopa syöttötuolit ja rattaat on sukupuolitettuja eikä vääränvärisiä tai -mallisia voi hankkia (vaikka saisi ilmaiseksi) meidän mussukalle. Jollei ilmoituksen jättäjä kerro otsikossa tuotteidensa sukupuolta sitä varmasti kysytään kommenteissa saman tien.
Toinen on olettamus, että kaikilla on lapsia. Vaihtotoiveena on hyvin usein vaippapaketti tai lastenruoka. Kun sitten haluan jonkin tuotteen ja kysyn tarkkoja ohjeita vaippojen ostamiseen, saan vastaukseksi poikkeuksetta "eikö teidän lapsi ole käyttänyt vaippoja kun et osaa ostaa niitä". Tai lastenruoasta tarkennuksia kysyessäni: "eikö teidän lapset syö näitä". No ei, meidän lapset ei käytä vaippoja eikä syö juuri tuota pilttilaatua kuin teidän lapsenne. Tai ehkä käyttääkin, mistä minä tiedän kun en ole vielä tavannut häntä. Miksi kukaan ei edes tässä vaiheessa kyseenalaista onko minulla tai ylipäänsä onko kaikilla Facebookissa lapsia? Miksi lähtökohta kaikkeen on aina äitiys?
Välillä kyllästyn tähän stereotypiamaailmaan ja mietin koko vaihtotoiminnan lopettamista, kunnes etusivulle ilmestyy kuva jostain kivasta sisustusesineestä, mitä en voi vastustaa.
Se mikä tässä koko toiminnassa tökkii on ihmisten asenne, erityisesti kaksi osaa siitä. Ensimmäistä en nyt ala sen tarkemmin pohtimaan, kunhan mainitsen, että vauvalla ei ole sukupuolta! Todella rasittavaa, kun kaikki vaatteet, lelut, jopa syöttötuolit ja rattaat on sukupuolitettuja eikä vääränvärisiä tai -mallisia voi hankkia (vaikka saisi ilmaiseksi) meidän mussukalle. Jollei ilmoituksen jättäjä kerro otsikossa tuotteidensa sukupuolta sitä varmasti kysytään kommenteissa saman tien.
Toinen on olettamus, että kaikilla on lapsia. Vaihtotoiveena on hyvin usein vaippapaketti tai lastenruoka. Kun sitten haluan jonkin tuotteen ja kysyn tarkkoja ohjeita vaippojen ostamiseen, saan vastaukseksi poikkeuksetta "eikö teidän lapsi ole käyttänyt vaippoja kun et osaa ostaa niitä". Tai lastenruoasta tarkennuksia kysyessäni: "eikö teidän lapset syö näitä". No ei, meidän lapset ei käytä vaippoja eikä syö juuri tuota pilttilaatua kuin teidän lapsenne. Tai ehkä käyttääkin, mistä minä tiedän kun en ole vielä tavannut häntä. Miksi kukaan ei edes tässä vaiheessa kyseenalaista onko minulla tai ylipäänsä onko kaikilla Facebookissa lapsia? Miksi lähtökohta kaikkeen on aina äitiys?
Välillä kyllästyn tähän stereotypiamaailmaan ja mietin koko vaihtotoiminnan lopettamista, kunnes etusivulle ilmestyy kuva jostain kivasta sisustusesineestä, mitä en voi vastustaa.
tiistai 9. syyskuuta 2014
Eihän tässä olekaan mitään hätää
Hyviä uutisia meille tiimalasi- sekä päärynävartaloisille ja pitkille ihmisille! Uuden mittarin mukaan emme olekaan vaarassa kuolla ylipainon vuoksi.
Vihdoin ja viimein tiede tunnustaa, että ei ole sama asia, mihin läskit kertyvät tai mihin pituuteen massa jakautuu. Koko ajan on tutkittu kuinka keskivartalolihavuus vaikuttaa elinten toimintaan ja tutkimuksissa puhutaan lähes järjestäen pelkästään keskivartalon ongelmista, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun lääkärin ainoa mittapuu (ainakin heillä kehen minä olen törmännyt) on typerä painoindeksi. Nyt idiooteimmallekin lääkärille on lykätä jotain konkreettista eteen, uusi mittari! Mittanauha vain käteen ja esittämään, että vyötärö-pituussuhde on ihanteellinen.
Artikkelissa siis esitellään painoindeksin seuraksi vyötärö-pituussuhde-mittari. Vyötärön pitäisi olla puolet ihmisen pituudesta. Tällöin välttyy läskien tuomilta haitoilta elimiin. Minä olen 157cm pitkä, joten vyötärönympärykseni tulisi olla 78,5cm. Koska se on 79cm, voin olettaa, että lantiolle kertynyt ylipainoni ei taida ihan heti vaikuttaa elinajan odotteeseeni. Nyt vaan pitäisi enää löytää vaatteita, jotka mahtuvat päälle nykyiseen leveään lantiooni.. Ehkä siinä on kuitenkin syy pyrkiä laihduttamaan; nykyisen elämän helpottaminen ilman sen pidemmälle menevää agendaa.
Vihdoin ja viimein tiede tunnustaa, että ei ole sama asia, mihin läskit kertyvät tai mihin pituuteen massa jakautuu. Koko ajan on tutkittu kuinka keskivartalolihavuus vaikuttaa elinten toimintaan ja tutkimuksissa puhutaan lähes järjestäen pelkästään keskivartalon ongelmista, mutta sillä ei ole mitään merkitystä kun lääkärin ainoa mittapuu (ainakin heillä kehen minä olen törmännyt) on typerä painoindeksi. Nyt idiooteimmallekin lääkärille on lykätä jotain konkreettista eteen, uusi mittari! Mittanauha vain käteen ja esittämään, että vyötärö-pituussuhde on ihanteellinen.
Artikkelissa siis esitellään painoindeksin seuraksi vyötärö-pituussuhde-mittari. Vyötärön pitäisi olla puolet ihmisen pituudesta. Tällöin välttyy läskien tuomilta haitoilta elimiin. Minä olen 157cm pitkä, joten vyötärönympärykseni tulisi olla 78,5cm. Koska se on 79cm, voin olettaa, että lantiolle kertynyt ylipainoni ei taida ihan heti vaikuttaa elinajan odotteeseeni. Nyt vaan pitäisi enää löytää vaatteita, jotka mahtuvat päälle nykyiseen leveään lantiooni.. Ehkä siinä on kuitenkin syy pyrkiä laihduttamaan; nykyisen elämän helpottaminen ilman sen pidemmälle menevää agendaa.
torstai 21. elokuuta 2014
Jotain tapahtuu!
Pitkä hiljaisuus on ohi. Vihdoinkin.
Tapahtunut kesän aikana: kesäkuussa ei mitään, heinäkuussa ei mitään, elokuun alussa ei mitään. Laitoin sosiaalityöntekijälle viestiä 11.8., kun mitään ei ollut kuulunut. Sain vastauksen parin päivän päästä:
”Sain lausunnon takaisin lääkäriltämme ja hän toivoi psykiatrimme ottavan vielä uudelleen kantaa asiaan luettuaan lausunnon. Otan asian uudelleen esille psykiatrin tapaamisessa 18.8.2014, eli ensi viikon maanantaina. Otan yhteyttä teihin tämän jälkeen.”
Voi kiitos, kuinka mahtavaa! (kyllä, tämä oli sarkasmia.) Lääkärillä meni vain kolme ja puoli kuukautta tuon ”päätöksensä” väkertämiseen!
Maanantaina odottelimme sitten yhteydenottoa siitä mitä psykiatri oli sanonut. Odotimme vielä tiistain ja keskiviikon, kunnes laitoin illalla taas viestiä sosiaalityöntekijälle. Tänä aamuna sain vastaukseksi kaksi tapaamisaikaehdotusta. Tapaamiseen on tulossa sosiaalityöntekijän pomo mukaan, jolloin saamme sanoa muutaman tarkkaan valitun sanan saamastamme kohtelusta heidän taholtaan. Koska tämä ei ole enää inhimillistä eikä edistä kenenkään etua. Puoli vuotta täysin hukkaan, koska heidän lääkärinsä ei välitä tehdä työtään.
Tapaaminen on kuukauden päästä, siis vielä kuukausi odottelua. Olen epävarma siitä onko tapaamisen aiheena vain pomon tapaaminen vai myös seuraava neuvontakertamme. Kysyin sitä paluupostissa, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vastannut siihen. Hän yleensä käsittääkseni lukee sähköpostit vain aamuisin, joten en odottanutkaan vastausta viestiini näin keskellä päivää. En myöskään ole luottavainen aikataulun pitävyydestä enkä siitä, että todella saisimme puhua pomon kanssa suumme puhtaaksi. Eiköhän jotain esteitä taas ilmaannu. Viimekerralla saadut tehtävät ja artikkelit vanhemmuudesta olivat todella kiehtovia ja olisin mielelläni keskustellut niistä hyvässä hengessä sosiaalityöntekijämme kanssa. Näinköhän se on mahdollista…
Positiivisena puolena näen tässä suhteemme sosiaalityöntekijään. Hän on mielestäni ymmärtänyt minua hyvin tapaamisissamme ja lasken hänen edukseen sen, että meille ylipäänsä on järjestynyt uusi tapaaminen. Meistä ei ole luovutettu, vaan ainakin yritetään edistää prosessia myös siellä päässä tietyistä byrokraattiänkyröistä huolimatta.
Blogia alan taas päivittää kun uutta tietoa sataa. Mieli on kyllä pitkin kesää kirjoitellut monenlaisia juttuja tänne, mutta ensin pidin tietoista taukoa koko adoptioasiasta ja sitten olin liian kiireinen töissä. Olen kesän mittaan tehnyt päässäni töitä hyväksyäkseni etten kelpaa adoptiovanhemmaksi, ihan vain varmuuden vuoksi ettei kolaus olisi niin suuri, jos sellainen ilmoitus tulee. Hitaasti hyväksyminen sopii minulle paremmin kuin yllättävä uutinen. Tästä lisää myöhemmin kun ehdin kirjoittamaan.
Tapahtunut kesän aikana: kesäkuussa ei mitään, heinäkuussa ei mitään, elokuun alussa ei mitään. Laitoin sosiaalityöntekijälle viestiä 11.8., kun mitään ei ollut kuulunut. Sain vastauksen parin päivän päästä:
”Sain lausunnon takaisin lääkäriltämme ja hän toivoi psykiatrimme ottavan vielä uudelleen kantaa asiaan luettuaan lausunnon. Otan asian uudelleen esille psykiatrin tapaamisessa 18.8.2014, eli ensi viikon maanantaina. Otan yhteyttä teihin tämän jälkeen.”
Voi kiitos, kuinka mahtavaa! (kyllä, tämä oli sarkasmia.) Lääkärillä meni vain kolme ja puoli kuukautta tuon ”päätöksensä” väkertämiseen!
Maanantaina odottelimme sitten yhteydenottoa siitä mitä psykiatri oli sanonut. Odotimme vielä tiistain ja keskiviikon, kunnes laitoin illalla taas viestiä sosiaalityöntekijälle. Tänä aamuna sain vastaukseksi kaksi tapaamisaikaehdotusta. Tapaamiseen on tulossa sosiaalityöntekijän pomo mukaan, jolloin saamme sanoa muutaman tarkkaan valitun sanan saamastamme kohtelusta heidän taholtaan. Koska tämä ei ole enää inhimillistä eikä edistä kenenkään etua. Puoli vuotta täysin hukkaan, koska heidän lääkärinsä ei välitä tehdä työtään.
Tapaaminen on kuukauden päästä, siis vielä kuukausi odottelua. Olen epävarma siitä onko tapaamisen aiheena vain pomon tapaaminen vai myös seuraava neuvontakertamme. Kysyin sitä paluupostissa, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vastannut siihen. Hän yleensä käsittääkseni lukee sähköpostit vain aamuisin, joten en odottanutkaan vastausta viestiini näin keskellä päivää. En myöskään ole luottavainen aikataulun pitävyydestä enkä siitä, että todella saisimme puhua pomon kanssa suumme puhtaaksi. Eiköhän jotain esteitä taas ilmaannu. Viimekerralla saadut tehtävät ja artikkelit vanhemmuudesta olivat todella kiehtovia ja olisin mielelläni keskustellut niistä hyvässä hengessä sosiaalityöntekijämme kanssa. Näinköhän se on mahdollista…
Positiivisena puolena näen tässä suhteemme sosiaalityöntekijään. Hän on mielestäni ymmärtänyt minua hyvin tapaamisissamme ja lasken hänen edukseen sen, että meille ylipäänsä on järjestynyt uusi tapaaminen. Meistä ei ole luovutettu, vaan ainakin yritetään edistää prosessia myös siellä päässä tietyistä byrokraattiänkyröistä huolimatta.
Blogia alan taas päivittää kun uutta tietoa sataa. Mieli on kyllä pitkin kesää kirjoitellut monenlaisia juttuja tänne, mutta ensin pidin tietoista taukoa koko adoptioasiasta ja sitten olin liian kiireinen töissä. Olen kesän mittaan tehnyt päässäni töitä hyväksyäkseni etten kelpaa adoptiovanhemmaksi, ihan vain varmuuden vuoksi ettei kolaus olisi niin suuri, jos sellainen ilmoitus tulee. Hitaasti hyväksyminen sopii minulle paremmin kuin yllättävä uutinen. Tästä lisää myöhemmin kun ehdin kirjoittamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)