Identiteetti

Olen lähikuukausina pohtinut paljon identiteettiä – omaani sekä tulevan lapsen. Huomatkaa termi ”tuleva” ”mahdollisen” sijaan. Nämä kaikki ajat löytyvät tästä blogista, mutta tiivistän nyt kuitenkin tähän vuosien pohdinnat. Vähän kuin välitilinpäätös.

Ehkä on ihan hyvä, etten koskaan sitten liittynyt Simpukkaan. Lapsettomuusidentiteetti, jota oli tärkeä vaalia hoitojen aikana, koska siitä sai lohtua ja vertaistukiryhmän täällä blogeissa, on lähes kadonnut. Toki pystyn ymmärtämään hoidoissa käyviä hyvin ja näen muiden lapsettomien ihmisten mahdollisen surun vaikkei asiasta olisi edes puhuttu. Esimerkiksi lähipiirissäni on yksi jo eläkeikää lähestyvä lapseton pariskunta, jota olen alkanut ymmärtää viime aikoina ihan eri tavalla kuin aikaisemmin. Enkä pysty enää kevyesti hymähtelemään ystävien tulevaisuudenkuvitelmille, kuinka ”lapsia hankitaan silloin ja silloin kun on ensin tehty sitä ja tätä” ja maailma on suunnittelua vaille valmiina kaikkien edessä. Mutta kaikki tuo ei enää satuta.

Käväisin tyhjässä välitilassa ja olin epävarma identiteetistäni. Millainen nainen voisin olla ilman kykyä synnyttää lapsia? Kuinka suuri asia on menettää raskauden kokemus? Pohdin elämää ilman lapsia ja kävin taistelua päässäni omasta tahdosta luopumisesta. Kun pystyin hyväksymään ettei lapsensaanti ole oma valinta, vaan toiset saavat määrätä, moni asia alkoi tuntua helpommalta. Jo hoitojen alussa oli vaikeaa antaa kontrolli lääkäreille. He saivat määrätä milloin sain yrittää lasta eikä minulla ollut pienintäkään sananvaltaa. En voinut sietää sitä. Adoptioon lähdettyämme pelkäsin pitkään, että lääkärit eivät hyväksy meitä (minua) adoptiovanhemmiksi. Olin menettänyt kykyni toivoa ja haaveilla, kun en itse voinut vaikuttaa asioihin mitenkään. Olin kuin sivustaseuraaja omassa elämässäni, tunsin huutavani äänieristetyn laatikon sisällä eikä kukaan kuullut tai välittänyt neuvotellessaan muiden kanssa minun elämäni päätöksistä.

Kunnes tuli ihan tavallinen arkiaamu. Yhtäkkiä päähäni pälkähti ajatus, että minusta tulee äiti. Prosessissa kestänee vuosia enkä voi itse vaikuttaa nopeuteen, mutta ainakaan kukaan ei voi viedä minulta pois sitä tosiasiaa, että olen matkalla äidiksi. Saman tien tuli tarve liittyä Adoptioperheet ry:een. Sitä ennen yhdistys ei ollut tuntunut oikealta paikalta minulle. Olisin myös lähtenyt paikkakunnan adoptioperheiden kerhoihin tai muihin tapaamisiin, mutta en löytänyt sellaisia. Aloin ahmia adoptiokirjallisuutta. Tämä hetki odotuksesta on kiihkeää toimintaa. Minä olen adoptioprosessissa, minusta on tulossa osa adoptioperhettä. Minulla on uusi identiteetti ja pidän siitä.

Mikä maa, mikä lapsi

Maavalinta tuottaa kummallisia ajatuksia. Unetkin täyttyvät eri maiden vertailusta tai kuvitteellisista hakumatkoista – joissa aina menee jokin pieleen ja päädytään juoksemaan hengästyneenä joko kohti tai karkuun.

Henkilökohtainen suosikkini olisi Filippiinit. Mutta kun se ei ota vastaan hakemuksia. Mies on tykästynyt Kiinaan. Mutta kun sieltä tulee nykyään niin vähän lapsia ja nekin vähät vakavasti sairaita. Tilanne tullee lisäksi vielä huonontumaan yhden perheen politiikan lopettamisen myötä. Huonontumaan adoptoivien kannalta, mahdollisesti paranemaan lasten kannalta. Eikä Kiinasta saa sisaruksia. Thaimaatakin mietimme, mutta se tuntuu olevan ihan jumissa.

Kenia houkuttelisi suuresti. En vain keksi miten voisimme järjestää toimeentulomme pitkällä hakumatkalla, kun kuitenkin taloa on maksettava Suomessa samaan aikaan. En ole vielä luovuttanut Kenian suhteen, onneksi tässä on aikaa suunnitella. Eikä Etiopiakaan ihan mahdoton ajatus ole. Etelä-Afrikassa on positiivisia puolia paljon. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua edellisessä postissa käytyyn keskusteluun Etelä-Afrikan FAS-lapsista. Luulisi, että tuollainen asia on helppo tilastoida ja ojentaa faktaa käteen, mutta sen sijaan löydän itseni päinvastaisten mielipiteiden viidakosta. Kommenteissa saamani linkit tutkin huolella, mutta ne eivät valitettavasti kerro tarkemmin tämän päivän tilannetta. Tutkimus, jossa on tutkittu vuonna 1993 syntyneitä lapsia ei ole oikein ajankohtainen, mutta tukee toki ARA:n pari vuotta sitten kirjoittamaa tekstiä alkoholiongelmista Etelä-Afrikassa. ARA itse kertoo kuinka monta prosenttia heidän työnsä on vähentänyt alkoholinkäyttöä, mutta koska he eivät kerro mistä luvuista lähdettiin liikkeelle on ongelman kokonaiskuva hankala hahmottaa. Voidaan kuitenkin olettaa, että ei olla enää vuoden 1993 luvuissa 20 vuotta myöhemmin.

Olennainen kysymys lieneekin tarkkojen tilastojen sijaan se, että onko valmis FAS-lapseen. Jos rastii ei, saattaa jonotus Etelä-Afrikasta pidentyä. Tästäkin meillä on keskustelut kesken miehen kanssa.

Kävimme Interpedian tiedotustilaisuudessa eilen (neljä tuntia junassa tunnin ja 20 minuutin luennon vuoksi, voi mitä onnea). Sen jälkeen alkoi Intiakin tuntua vaihtoehdolta. En suhtaudu Interpediaan palveluntarjoajana kovin positiivisesti, kuten tiedätte. Opin eilen, että heillä on selkeä resurssien väärinjako, kun työntekijöitä on liian vähän suhteessa työmäärään ja hallintoa lukuisine pomoineen liikaa. Laitan erillisen postauksen myöhemmin palveluhintavertailusta. Tämä epätasapaino on varmasti yhtenä syynä Interpedian huonoon asiakaspalveluun – ylistressatut työntekijät eivät tee työtään täydellä teholla eikä se ole työntekijöiden vika, vaan pomojen. Pysyttelisin mieluusti kaukana heistä ihan varmuuden vuoksi, mutta palveluntarjoajan valinnan ratkaisee lukuisien kysymysten vastaukset eikä pelkkä työntekijäluku. Ylimielinen asenne heidän puoleltaan olisi karkottanut minut saman tien, mutta sellaista ei näkynyt eilisessä tilaisuudessa.

Palveluntarjoajan ja maan valinta

Niin paljon valintoja tehtävänä! Mistä maasta, mitä sairauksia, montako lasta, minkä ikäisiä, kenen kautta, mitä maksaa...

Sairauksista on kohtuullisen helppo löytää lisätietoa, tunnen olevani kohtuullisen varmalla pohjalla täyttäessäni rasti ruutuun-lomaketta. Mutta siihen se helppous sitten jääkin. Eri maiden adoptioita on hankala vertailla, infotilaisuuksia ei järjestetä - tai jos järjestetään niin vasta kun on valinnut jonkun maan ja ainoastaan keskellä päivää Helsingissä. Tarvitaanko tähän kalliiseen projektiin vielä ylimääräisiä kuluja loputtomasta matkustamisesta ja palkattomien vapaapäivien ottamisesta, jotta pääsee kuuntelemaan kahdeksi tunniksi jotain ehkä sopivaa-ehkä ei - luentoa! Kirjallisuus on tässä asiassa yhtä tyhjän kanssa, tieteelliset tutkimukset eivät puhu maavaihtoehdoista, romaanit on pääasiassa julkaistu 10-20 vuotta sitten. Onhan niitä kiva lukea, mutta ei se tämän päivän tilanteeseen hirveästi auta. Otan vastaan kirjavinkkejä uudemmasta (kauno)adoptiokirjallisuudesta! Erityisen kiinnostunut olisin muiden adoptoivien maavaihtoehtopohdinnasta. Miten se tuntuukin olevan monille niin helppoa ja minusta se kaikkein vaikein valinta.

Laitoin viestiä Interpedialle yli kaksi viikkoa sitten eikä siihen ole vieläkään vastattu. Laitoin uutta viestiä perään jo lähes viikko sitten, ei mitään hyötyä. Puhelimessa eivät osanneet vastata kysymyksiin, henkilö toisessa päässä kuulosti hyvin epävarmalta ja lupasi vastaukset viestin sekä puhelun kysymyksiin sähköpostiini. Ei ole tullut. Vaikea kuvitella meidän valitsevan heitä palveluntarjoajaksi kun kohtelu on tällaista. Minä ainakin oletan saavani tuhansille euroilleni edes peruspalvelua, mikä tarkoittaa osaavaa henkilökuntaa ja alle viikon vastausaikaa kysymyksiini. Kuulen jo jonkun lukijan ajatuksen: tässä käytetään pyöreästi se 12 000 euroa (plus matkat) lapseen eikä palveluun ja lapsen saatuaan kaikki ikävä unohtuu plaa plaa plaa. Ei pidä paikkaansa. Tässä maksetaan pääasiassa palvelusta. Ihmisten työstä. Mikäli palveluntarjoajalla on huono asiakaspalvelu odotusajasta tulee tuskaa. Mitään ei voi kysyä vaan pitää elää epätietoisuudessa ja kaiken pienenkin asian takia on juostava Helsinkiin keskellä arkipäivää. 

Toisaalta tuntuisi tyhmältä valita Helsingin kaupunki palveluntarjoajaksi, heillä nyt ei ainakaan ole toimintaa oman kaupunkinsa ulkopuolella. En ole vielä selvittänyt miten hyvin heillä toimii sähköposteihin vastaaminen, puheluiden yhtäkkiset kysymykset tai etäyhteys. Nettisivujen päivitys on heillä hidasta - osa tiedoista on vuodelta 2012 - enkä löydä sieltä tietoja järjestävätkö he tapahtumia vuonna 2014 vai eivät. Kaikkein paras olisi Pela, heidän adoptiovastaavansa tuntuvat olevan hyvin tavoitettavissa kysymyksiä varten. Mutta se taas rajaa maavaihtoehdot vähiin.

Liian vaikeaa!

Arrggh, ovulaatio!

Kuukautiskivut alkavat tuntua piknikiltä leppoisana kesäpäivänä verrattuna ovulaatiokipuun nykyisin. Munasolun tullessa vasemmalta puolelta viiltävä kipu saa hetkessä kaksin kerroin ja erityisesti vessakäyminen on suurta tuskaa. Toisin sanoen siellä jo pitkään olleet ongelmat munanjohtimissa lienevät pahentuneet viime aikoina.

Jos vertailua jatkaa, niin onhan ovulaatiokipu toki siinä mielessä helpompaa, että se ei ole kokoaikaista. Parina-kolmena päivänä vihloo satunnaisesti ja ainoastaan joka toinen kuukausi. Kun taas kuukautiskipu on kolme päivää lamaannuttavaa tuskaa ilman taukoja. Tuntuu jotenkin tyhmältä ajatus naukkailla särkylääkkeitä sekä kuukautisiin että ovulaatioon. Ensimmäisenä ei kyllä tule mieleen, että jee ovulaatio, seksiä. Ei tässä kivussa. Onpa hyvä, että minut on jo todettu kyvyttömäksi biologisen lapsen saamiseen niin ei tule stressiä yrittämisestä.

Kolmas adoptiotapaaminen

Aiheena oli menetykset. Katsoimme puolen tunnin videon lapsenhakumatkasta Thaimaassa 1990-luvulla. Mielenkiintoista nähdä millaista hakumatkalla saattaa olla. Häiritsi vain hirveästi adoptioäidin yksi lause: ”on käyty jo kaksi vuotta tätä prosessia ja odotettu lasta”. Kaksi vuotta! Pariskunnalla oli jo yksi biologinen lapsi ja he saivat toisen biologisen lapsen adoptiolapsen jälkeen. En tuntenut mitään erityistä sympatiaa pariskuntaa kohtaan heidän ah-niin-pitkästä-odotusajasta-voi-voi.

Sosiaalityöntekijän kanssa keskusteleminen menetyksistä sen sijaan oli todellakin hyödyllistä. Ensimmäistä kertaa käynti ei tuntunut pintaraapaisulta, vaan todella päästiin johonkin. Keskustelimme menetyksistä ylipäänsä ihmisen elämässä, kotitehtävistä, adoptiolapsen menetyksistä ja niiden käsittelystä adoptioperheessä, luetuista artikkeleista, aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta ja suruprosessin etenemisestä. Keskustelimme siitä, onko lapsettomuus käsitettävä menetyksenä vai ei. Sosiaalityöntekijä vaikuttaa mukavan fiksulta tyypiltä.

Kuvailin omaa tilaani parhaani mukaan käyttäen suruprosessin kaaviota apuna. Olin taas yltiörehellinen, vaikka olin sopinut itseni kanssa ennen tapaamista, että yritän kaunistella totuutta edes hiukan. En näköjään osaa. Kuinka en ole menettänyt äitiyttä, vaan osan naiseutta. Totta kai alkoi itkettääkin kesken puhumisen. Eihän se enää tunnu niin pahalta ja siedän raskaana olevia naisia ihan hyvin nykyään, mutta tahattomat tai tahalliset provokaatiot saavat edelleen suuttumaan. Netti tuntuu olevan niitä täynnä ja jostain syystä fb-seinälleni ilmestyy säännöllisen epäsäännöllisesti linkkauksia provokatiivisiin blogikirjoituksiin. Yritin myös parhaani mukaan selittää masennusdiagnoosiani oikein. Etten ole koskaan varsinaisesti inhonnut itseäni vajavaisena naisena, vaan enemmänkin ollut hukassa ja ylikuormitettu tietämättä tulevaa suuntaa. Samaan kasaan kertyi niin paljon asioita – monet hautajaiset lyhyen ajan sisällä, raskas ylipitkä hormoniton kausi ja epäonnistuneet hoidot, väliaikaisasuminen ja epätietoisuus ammatillisesta tulevaisuudesta ja niin edelleen. Kaikki se aika löytyy täältä blogista.

Sosiaalityöntekijä oli saanut lääkärinlausunnon vihdoin. Selvitykset somaattisesta terveydestä hyväksytty (JES!), vielä tarvitaan psykiatrinen lausunto mielenterveydestä. Laitoin lapsettomuuspsykologille viestiä asiasta, koska hän on ainoana seurannut koko hoitoprosessin ajan mielenterveyttäni. Sosiaalityöntekijä sanoi tapaamisemme lopuksi, että hän aikoo heidän neuvottelussaan suosittaa adoptiota meille. Hän ei näe mielenterveydessäni esteitä adoptiolle tapaamistemme perusteella. Se oli todella rohkaisevaa. Hänen mielestään ei tarvitse odottaa psykiatrin selvitystä jatkaaksemme prosessissa, vaan seuraava tapaamisaika sovittiin jo.

Seuraavaksi on vuorossa kotikäynti maaliskuussa. Silloin tarkastetaan kotiolot läpikotaisin ja keskustellaan parisuhteesta. En ole vielä aloittanut lukemaan uusia artikkeleja, selailin vain otsikot läpi. Vaikuttavat jälleen mielenkiintoisilta. Kysymykset parisuhteesta tuntuvat näin ensisilmäyksellä aika hankalilta vastata – ei siksi etteikö vastauksia sinänsä olisi helppo keksiä, mutta mitä kaikkea haluaa sosiaalityöntekijälle paljastaa. Parisuhde tuntuu niin intiimiltä, kahden väliseltä asialta, ettei siitä tekisi mieli kertoa varsinkaan meitä arvioivalle taholle.

Kolmas adoptiotapaaminen tulossa

Kolmas adoptiotapaaminen häämöttää lähitulevaisuudessa. Pitää tiistaina laittaa taas vastaukset uudesta aiheesta sosiaalityöntekijälle. Vähän jännittää, nyt pitäisi olla Pelan lääkäriltä tullut lausunto terveydentilastani – tarvitaanko lisää papereita erikoislääkäreiltä, jotka eivät ole koskaan minua tavanneet tai evätäänkö oikeuteni äitiyteen saman tien. Jos kaikki on hyvin lääkärinlausunnossa, seuraavaksi jännitän miten sosiaalityöntekijä tulkitsee vastauksiani tapaamisen aiheesta, menetyksistä. Minä kun aion vastustaa kysymyksenasetteluja enkä niinkään vastata kaikkiin kysymyksiin.

Tästä lisää sitten ensi viikonloppuna, tapaaminen on perjantaina mutten todennäköisesti ehdi silloin kirjoittamaan blogiin vielä.

Pärjääminen ja heikkous

 http://vaestoliitonblogi.com/2014/01/01/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/

Hieno teksti pärjäämisestä. Ikävä vain, että kommentteja kirjoittaneet olivat ymmärtäneet asian aivan väärin. Eihän ei-pärjääminen (kuten kommenteissa oli kirjoitettu) eli pärjäämättömyys tarkoita passivoitumista. Se tarkoittaa aktivoitumista avun hakuun, tarpeen huomaamista ja toimimista sen täyttämiseksi. Jotta saisi itselleen ja perheelleen paremman elämän. Kaikesta luovuttaminen ja passivoituminen on aivan eri asia. Luovuttamalla naamiosta saa itselleen uutta voimaa hakea apua ja ehkä aktivoituu toimintaan ”unettomasta unestaan” eli pärjäämiselämästä ja alkaa taas haaveilla paremmasta. Elämä saa lisää sisältöä jo naamion riisuessa ja antaessa itselleen oikeuden olla väsynyt ja heikko.

Pohdin samaa kuin Mirkku kirjoituksen kommenteissa:
Mirkku on 02/01/2014 10:22 am said:
Entä kun itse tajuaa tuon, mutta saa vastaukseksi “kyllä sinä pärjäät”, “aina on pärjätty”, “yritä nyt vain pärjätä” jne. Miten toimia silloin, jos avunpyytäjä jätetään yksin ja saatetaan jopa kehottaa pärjäämään yksin ja sinut määritellään heikoksi, koska pyydät apua? Miten voi näitä ymmärtämättömiä valistaa siinä tilanteessa? Onko ainoa auttaja jokin instituutio, jonne muutama muukin jonottaa?

Siinä saattaa menettää joitakin ihmisiä ympäriltään, jos uskaltautuu pyytämään apua. Kaikki kun eivät itsekään jaksa ja pärjäävät juuri ja juuri eikä heistä ole avuksi. Itsekin vetäydyin pahimman masennuksen aikana joistakin kavereista, koska en yksinkertaisesti voinut antaa heille mitään. Toisaalta on taas eri asia ne ihmiset, jotka koko ajan ottavat eivätkä koskaan anna takaisin – heitä jaksaa kun on itse kunnossa muttei silloin kun oma pärjääminen on heikoilla.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta ajatus menee sekaisin yrittäessäni keskittyä täällä hälyn keskellä. Tunnen, että aihe on hyvin terapeuttinen minulle ja varmaan palaan siihen ainakin terapeuttini kanssa, ehkä tähän blogitekstiinkin kommentoiden.