Punktiosta selvitty

On sellainen tunne, että aloitan usein blogikirjoitukset sanalla ”selvitty”. Tuntuu olevan yhtä selviytymistaistelua nämä hoidot sekä laihdutus. Vaaditaan paljon kärsivällisyyttä ja fyysisiä sekä henkisiä voimia voittaa erilaiset esteet ja hidasteet. Selviytymistaistelun lisäksi suosittu termi blogissani on ”matka”. Olen matkalla kohti äitiyttä ja laihempaa olemusta. Jollen pääse vähintään toiseen tavoitteista olen epäonnistunut luovuttaja, liian heikko, eikö?

Aamun pohdinnan teille tarjosi 12 tunnin yöunet.

Sain siis vihdoinkin nukuttua. Pää tuntuu melkein uudestisyntyneeltä. Ei nuo unet tosin ihan tauottomat olleet, piti käydä välissä vessassa ja ottamassa särkylääkettä kovaan vatsakipuun sekä kääntyillä ahkerasti hakien vatsalle parempaa asentoa, mutta se on ihan normaalia minulle. Eli ihanan pitkät yöunet.

Niin se punktio. Se meni aivan eri tavalla kuin edellisellä kerralla. Kipua oli paljon vähemmän itse punktiossa. Oikea puoli oli todella helppo kestää, vasemmalla kipua oli jonkun verran, koska sinne oli vaikeampi päästä neulan kanssa. Punktio oli ohi noin vartissa. Inhosin rauhoittavien lääkkeiden sumuista tunnetta ja pelkäsin pinnan alla tuntemani paniikkikohtauksen pääsevän esiin. Onneksi vasemman puolen punktio sattui sen verran, että se selvitti päätäni pahimmasta sumusta. Noustessani ylös huimasi ja oksetti, mutta ei liikaa kun vaan en katsonut alas päin.

Heräämössä sumu hälveni melko nopeasti torkkumalla. Harmi vain, että samaa tahtia tulin tietoiseksi alavatsan kivusta. Oikeaa puolta alkoi jäytää oikein kunnolla. Lämpöpussi helpotti vähäsen, samaten Parasetamol. Pääsin parissa tunnissa liikkeelle ja sain syötyä vähän aamupalaa ja kuvittelin pääseväni kotiin. En toki pystynyt kävelemään ihan suorassa kivun kanssa, mutta pää oli selvänä sumusta ja muuten vointi oli hyvä. Mutta ei. Kipua haluttiin lääkitä ennen kotiinlähtöä.

Joku tuntematon hoitaja tuli tutun kätilöopiskelijan kanssa tarjoamaan lääkkeitä. En saanut ottaa enää Parasetamolia, vaan hoitaja tarjosi sitä lääkettä, jonka käytön olin ehdottomasti kieltänyt sen ikävien sivuvaikutusten takia. Kieltäydyin jälleen kerran (onneksi pää oli selvä!). Hoitaja keskusteli anestesialääkärin kanssa tapauksestani erittäin kovaäänisesti puhelimessa (kuulin puhelun toiseen huoneeseen eli kaikki muutkin noissa kahdessa huoneessa kuulivat) ja tuli jonkun eri lääkkeen kanssa luokseni. En muistanut lääkettä nimeltä ja hoitaja vakuutti, että siitä ei tule niin pahaa oloa kuin kieltämästäni lääkkeestä. Olisipa oma hoitajani ollut paikalla.. Lääkkeestä tuli hirveä olo, oksensin kaiken mitä olin syönyt hetkeä aiemmin enkä millään päässyt vessan lattialta ylös huimauksen takia. Harmi, että vessaa tarvitsivat muutkin potilaat. Pää oli jälleen siinä inhoamassani sumussa ja pelkäsin, että avaamalla suuni päästäisin sisällä tuntemani paniikin vapaaksi. Näin silmissäni paniikin epämääräisenä, ruskeana kummitushahmona tunkemassa suustani ulos. Siksi vastailin hoitajille ja miehelleni pääasiassa äännähdyksin avaamatta suutani.

Hyvä puoli tässä oli, että koska jouduin lääkkeen takia makaamaan heräämössä pidempään, mieheni pääsi vierelleni kaikkien muiden potilaiden lähdettyä kotiin. Kieltäydyin yöstä osastolla ja halusin vain kotiin. Reilun kolmen tunnin päästä lääkkeen ottamisesta oli jo helpompi pitää silmiä auki ja puhua joitakin lauseita kerrallaan. Miehen avustuksella sain vaatteet vaihdettua ja pääsimme lähtemään kotiin. Ensi kerralla olen taas hiukan viisaampi: ei mitään muuta särkylääkettä kuin Parasetamolia ja kotiin vaikka kuinka särkee kunhan pystyn liikkumaan kivun kanssa.

Nyt olo on hyvien yöunien jälkeen pirteämpi kuin viikkokausiin. Tekisi mieleni tehdä kaikkea aktiivista pitkästä aikaa. Harmi, ettei alavatsakipu ole ihan samaa mieltä. Silti, mieluummin kärsin kovaakin vatsakipua kuin siedän sitä sumua ja oksettavaa oloa. Minusta ei selvästikään ole narkkariksi. Munasoluja kerättiin 11, joista 10 oli oikeita soluja. Enemmän kuin oletettiin ultran perusteella viime viikolla. Iltapäivällä kuulemme moniko noista soluista on hedelmöittynyt ja huomenna tiedetään moniko hedelmöittyneistä on lähtenyt jakautumaan oikein.

Pallomaha sählää

Ei nyt mennyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaan eilinen. Pregnyl piti pistää klo 22.30, ja aloin vasta noin klo 20 illalla miettiä miten se pistos tehtiinkään. Jotenkin kuvittelin saaneeni hoitajalta kirjalliset ohjeet asiasta, mutta en ollutkaan saanut. Vuoden takaiset ohjeet oli kadoksissa, vaikka molemmat etsittiin niitä. Hermoilin myös muistanko oikein puhelimessa saamani ohjeet kellonajasta ja pistoksen annosmäärästä. Pakkohan ne oli olla oikein kirjoitettuna lapulle, mutta itsekirjoitetussa on aina mahdollisuus epäillä virhettä.

Googlettelin epätoivoisena Pregnyl-ohjeita ja löysin vain yhden muutaman vuoden takaisen blogin, jossa asiaa oli sivuttu yhdellä lauseella. Tässä siis itselleni muistiin vastaisuuden varalta mitä me teimme eilen: isolla neulalla neste ruiskuun ja sen ruiskutus jauheeseen. Jauhetta voi sekoittaa neulalla. Samalla isolla neulalla sekoitettu aine takaisin ruiskuun ja neulan vaihto pienempään pistosta varten. Pistos navan alle vatsaan kuten kaikki muutkin mömmöt. Meniköhän oikein?

Hermostutti ihan valtavasti. Ohjeiden puutteessa myös ampullien avaamistekniikka oli taiteilua. Emme kumpikaan muistaneet miten tulisi toimia oikeaoppisesti. Jauheputelia avatessa sen pää murtui ja jauheeseen tippui pieniä lasinsiruja. Kyttäsin suurennuslasilla ettei vaan siruja imeydy ruiskuun, vaikka mieheni vakuutti etteivät ne mahdu neulasta läpi. En vakuuttunut täysin etteikö pari pienempää sirua olisi kadonnut putelista viimeisessä vaiheessa ja se hermostuttaa minua vieläkin. Ehkä sisälläni on nyt pari mikroskooppista lasinsirua ja ne aiheuttavat jotain repeämiä tai muuta sisäistä verenvuotoa liikkuessaan vapaasti mahassa? En kyllä tuntenut mitään erityistä pistosvaiheessa.

Ruiskun pohjalle oli jäänyt myös yksi pienenpieni ilmakupla. Mieheni väitti, ettei kupla ja mahdolliset lasinsirut pääsisi minuun asti, koska ruiskun suojamekanismi estää lääkeaineenkin pääsyn kokonaan ihon alle. Nestettä siis jäi ruiskun päähän, mistä sain aiheen jännittää onko sisälläni tarpeeksi lääkettä.

Tämä välipäivä on ihan hirveä kestettäväksi. En voi enää tehdä mitään, on vain odotettava. Jos kuvittelin leikkauksen jälkeen, että maha oli turvoksissa, en selvästikään muistanut millainen se on tähän aikaan hoidoista. Vatsaa nipistelee ja kuumottaa ikävästi. Kuvittelen koko ajan tuntevani munasolujen irtoamisen liian aikaisin. Kuvittelen itselleni vuotoa enkä uskalla olla missään sellaisessa asennossa, jossa mahaan tulisi vähänkään painetta ulkopuolelta. Miten voin olla näin hermoheikko? Mikään järjen sana ei tunnu ylettävän tajuntaani.

Välitiedotus

Hoidot jatkuu edelleen. Munasolut on olleet erittäin yhteistyökykyisiä ja kasvaneet kiltisti. Ei niitä kyllä mitään suurta määrää ole – kahdeksan tarpeeksi isoa oikealla ja yksi vasemmalla. Kuitenkin punktioon ollaan matkalla tuollakin määrällä.

Kävin tänään siis ultrassa, verikokeessa ja hoitajan prepattavana. Hitusen masensi, kun hoitaja totesi lakonisesti: ”muista juoda kunnolla, vaikka ei tässä kyllä mitään hypertension vaaraa ole tuolla munasolumäärällä”. Jos kävisi niin hyvin, että punktiossa saataisiin kaikki yhdeksän munasolua ulos, todennäköisesti niistä noin puolet hedelmöittyy ja hedelmöittyneistä noin puolet kelpaa siirtoon asti. Tällä laskelmalla saadaan kaksi hyvää munasolua tästä punktiokerrasta. Vähän masentaa, että ”tuhlataan” 1/3 yrityskerroista tähän, mutta toisaalta pitää yrittää muistaa se valoisampi puolikin. Juuri nyt heti leikkauksen päälle on paras aika yrittää sitä lasta ennen kuin endo tulee taas sotkemaan kuvioita. Tämä on taistelua aikaa vastaan. Ja kohdun limakalvokin on nätit 9,7 senttiä.

Siis ei muuta kuin jatketaan Synarelaa kahdesti päivässä, 300 IU Puregonia joka ilta ja kohti keskiviikon punktiota vatsa jo nyt pullottaen ja nipistellen.

Hoito jatkuu

Kävin eilen aamulla labrassa ja ultrassa. Munasolut eivät ole kasvaneet toivotulla tavalla, vaan oikealla on yksi kasvanut muita huomattavasti isommaksi. Vasemmalla puolellakin on muutama munasolu intoutunut kasvamaan, mutta ovat vielä pieniä. Kohdun limakalvo sentään näytti hyvältä: 7,8 senttiä.

Hormoniannosta nostettiin ja jatkan Synarelan sumutteluja kolmesti päivässä. Näillä keinoin toivotaan pienempien kasvavan vauhdilla ja sen yhden isomman hidastavan kasvuaan. Pitää hakea tänään lisää Puregonia, kaksi ”ysisatasta” ei ollut tarpeeksi. Taitaa tämän hoidon lääkkeet maksaa juuri vähän alle Kelan korvausrajan eli tappiolla mennään toistaiseksi. Olin siis ostanut kaksi ampullia Puregonia, yhden Procrenin ja Pregnylin jo viime vuoden puolella kuvitellessani hoitojen jatkuvan tammikuussa. Joka tapauksessa tällä kertaa siis saa piikittää enemmän hormoneja kroppaan kuin viimeksi.

Vielä en ole huomannut erityisiä oireita hormonipiikityksestä. Hirvittävä väsymys vaivaa, kun koko ajan vahtaan kelloa onko jo aika piikittää tai sumuttaa. Myös yöllä. Vainoharhaisesti pelkään unohtavani sumuttelun (no olenkin unohtanut pariin kertaan päivällä, muistanut tunnin myöhässä). Eikä kahdeksan tuntia sumuttelujen välissä ole ollenkaan tarpeeksi unta, kun siihen lisää pahoinvoinnin sumutuksen jälkeen ja kyvyttömyyden nukahtaa heti kun siihen olisi mahdollisuus. Käytännössä nukun 5-7 tuntia yössä katkonaista unta eikä se riitä minulle jatkuvana olotilana. Kun saisi edes kerran viikossa pidemmät unet voisi väsymys hetkeksi siirtyä.

Jos munasolut vaan tottelee, tällä hoitokerralla on hyvä onnistumisennuste. Olen periaatteessa luottavaisella mielellä. Nyt vain on elämässä niin paljon isoja asioita meneillään hoidon lisäksi – ensimmäisen oman kodin myyminen, uuden asunnon osto, erikoisen jännittävä seminaarimatka tulossa, ihan oikean oman alan työpaikan hakeminen eikä minkään harjoittelupaikan tai kesätyön, mahdollinen valmistuminen, työttömyyden pelko... Sitä loppuu vuorokaudesta tunnit, pitää ihan valita mitä missäkin kohtaa pelkää ja toivoo eniten.

Ai niin, opin uuden asian eilen. Puregon (900 IU)-ampullissa on vähän yli 130 IU ylimääräistä. Lääkäri kehotti käyttämään koko ampullin tyhjäksi. Tuon kun olisin tiennyt toissapäivänä. En muista kerrotiinko asiasta viime hoidon yhteydessä, ehkä olen vain unohtanut, mutta hyvä kuitenkin tietää nyt.

Yksi vuorokausi

Klo 8.00 Synarelan sumutus
Klo 8-9 pahoinvointia
Klo 9-10 aamupuuhat ja lähtö yliopistolle
Klo 10-16 luentoja ja seminaareja

Klo 16.00 Synarelan sumutus
Klo 16-17 pahoinvointia
Klo 17-19 päivän aktiiviaika tehdä gradua, luentopäiväkirjoja, maksaa laskuja ym.
Klo 19.00 Puregonin piikitys
Klo 19.30 päivän tärkein ateria
Klo 20-24 väsynyttä tuijottelua ja aivotonta olemista

Klo 24.00 Synarelan sumutus
Klo 24-01 pahoinvointia
Klo 01-08 Unta tai kieriskelyä sängyssä naapuria kuunnellen

Huomista ultraa ja uusia ohjeita odotellessa.
Ai miten niin elämä pyörii yhden asian ympärillä?

Kyllästyttää

15.12.2011 pistin itseeni Procrenia suurin odotuksin. Uusi hoito oli alkamassa ja olin valmis uhraamaan vuoden parhaat päivät eli joulun lääkityksen sivuoireille. Nyt tuosta päivästä on kulunut 84 päivää. 84 tuskallista päivää täynnä yhtäkkisiä itkukohtauksia, kiukunpuuskia, kuumia aaltoja, väsymystä, masennusta, finnejä, aivojen toimimattomuutta. Elämäni raskain ajanjakso.

Nyt on tuntunut jo muutaman päivän, etten ehkä selviä tästä. Aloitan hormonipiikitykset tänään ja toivon ja oletan niiden helpottavan oireita vihdoin ja viimein. Mutta pelkään avun tulevan liian myöhään. Mitä jos aivoni on kärsineet liian pitkään eikä ne enää palaa ennalleen? En pysty enää muistamaan yksinkertaisimpiakaan asioita ilman muistilappuja. Olen kuin dementikko, post-it-lappuja joka puolella: älä jätä hellaa päälle, muista avaimet, tämä mies on aviomiehesi ei murtovaras.

Synarelan aloituksen jälkeen päätöksentekokykyni on kadonnut. Osaan ajatella edelleen asioita monelta eri kannalta, mutta en osaa tehdä eri näkökulmista ja puolista päätöksiä. Esimerkiksi kaupassa on kaksi samaa tuotetta, sanotaan nyt vaikka limsapulloja. Minulla ei ole rutiinia ostaa tiettyä makua tai merkkiä vaan vertailen tuotteita kaupassa. Niissä eroaa hinta, maku, sokerimäärä, tuotannon luonnonmukaisuus. Näen nämä kaikki ja osaan sanoa mikä on kummassakin tuotteessa parempaa kuin toisessa. Mutta nyt yhtäkkiä en olekaan osannut tehdä päätöstä mikä eroista on tärkeämpi kuin toinen eli minkä perusteella tehdä ostopäätös. Painaako ostoksessa hinta vai sokerimäärä enemmän? En tiedä. Asiat, jotka vielä pari viikkoa sitten oli itsestään selvyyksiä, on kadonneet päästäni.

Yritän ja ponnistelen. Käytän kaiken muistin ja ajattelukykyni opiskeluihin, muuten en saa tarpeeksi opintopisteitä kasaan ja joudun palauttamaan opintotukia. Kaikki muu on muistilappujen varassa tai unohduksissa. Asiaa ei auta, että mieheni on tottunut luottamaan minun muistiini eikä hänkään toimi (työnsä ulkopuolella) erityisen hyvin ilman muistuttelujani. Siispä opiskelujen ulkopuolinen elämä on pakosti rajoitettua. Jopa näin pitkän blogitekstin kirjoittaminen vaatii ylettömästi aikaa kun unohdan mitä olen tekemässä kesken kaiken.
Milloin tämä piina loppuu?

Edistystä

Vihdoinkin positiivisia uutisia!

Eilen aamulla oli ensimmäinen aamu pitkään aikaan kun pääsin ylös sängystä ilman kipulääkettä. Antibioottikuuri loppui sunnuntaina ja eilen pystyin jopa poimimaan lattialle pudonneen vaatteen. Sitä ihmettä ei ole tässä taloudessa nähty moneen viikkoon. Vielä lauantaina olin tuskissani ja tuntui ettei kipu lopu koskaan. Sunnuntaitakaan en olisi selvinnyt ilman lääkitystä. Sitten pufffh, ja kipu katosi!
Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei kipu nyt ihan kadonnut ole ja vasen munasarja turvottaa edelleen leikkauksesta, mutta onhan se huimaa vaihtaa säännöllisestä 600mg Buranan syönnistä lääkkeettömyyteen ja pystyä silti liikkumaan.

Onnistuneen aamulähdön jälkeen toinen positiivinen uutinen liittyy hoitoihin. Ne alkavat. Nyt. Ihan oikeasti, ne alkavat nyt. Ei enää neljättä Procrenia. Mitäköhän tekisi tuolle 100 euroa maksaneelle ylimääräiselle piikille.. Kenelläkään tarvetta? Tykkään meidän polin kyvystä vaihtaa suunnitelmia lennosta, ei ainakaan ole liian jyrkkää byrokratiaa vaivana tänä vuonna – toisin kuin viime vuonna. Nyt joka kerran lääkärin tavatessani mietin mihin katosi se viime vuoden jäykkis-ahdistus-nyrpeä poliklinikka, jota inhosin. On kuin kävisin eri paikassa kuin ennen. Ja hyvä niin.

Eilen siis aloitin Synarelan sumuttelun. Olin jo hetken kuvitellut, etten ”pääse” koskaan kokemaan sumuttelun iloa. Olen lukenut muiden kokemuksia siitä enkä ollut erityisen innoissani uudesta reseptistä. Toistaiseksi kaikki on ollut ok, sumuttelen kolmesti päivässä molempiin sieraimiin torstaihin asti. Karmea maku suussa. Torstaina aloitan hormonipiikit ja sumuttelu jatkuu yhteen sieraimeen kolmesti päivässä. Procrenin vaikutus on hiipunut jo viime viikosta lähtien ja eilen lääkäri näki oikealla yli 10 munasolun alkua. Vasen ei tuota tässä kierrossa mitään, lienee niin traumatisoitunut leikkausoperaatiosta. Nyt täytyy kuitenkin hidastaa munasolujen kehitystä ahkeralla sumuttelulla, etteivät poksahda liian aikaisin. Mutta hienoa, että oikea munasarja on aktivoitunut. Muuten olisin saattanut joutua piikittämään ja hoidot olisi siirtyneet huhtikuun puolenvälin jälkeiseen aikaan.

Pelkkää päivänpaistetta eilinen ei ollut. Apteekissa jonottaessani muistin, että eilen oli viimeinen hakupäivä siihen ainoaan kesätyöhön, joka olisi omaa alaani eikä vaadi yliopiston rahoitusta (jonka määrärahan olen käyttänyt jo aiemmin). Hakuaika päättyi siinä apteekissa seistessäni ja kotiin päästyäni lomake oli kiinni. Julmia nämä nettihaut, viisi minuuttia myöhässä ei enää pääse lomaketta täyttämään ja sillä hyvä. Eikä tästä voi syyttää kuin itseään, siirsin hakemuksen täyttämistä kun toivuin leikkauksesta ja olin kuumeessa eikä aivot toimineet. Sitten kun toimi, käytin aikani lääkärissä ja psykologilla enkä tajunnut täyttää hakemusta aamulla ennen polille lähtöä. Typerä minä. No, toivottavasti saan sitten tilalle jotain muuta työtä, jossa palkan suuruus korvaa menetetyn oman alan työkokemuksen.