Väännän tässä parhaillaan viimeistä esseetä tältä vuodelta. Sen palautus on tänään ja mietin kovasti onko minulla varaa ottaa arvosanan alennus ja palauttaa essee päivän myöhässä huomenna vai pinnistelenkö vielä tänään 14 000 merkkiä kasaan. Kirjoittaminen ei ole ongelma, väsymystä aiheuttaa pakollisten lähteiden lukeminen tarpeeksi tarkkaan jotta niitä saisi tehokkaasti lainattua esseessä. Olisin niin parempi kirjoittaja kun saisin vain vetäistä otsikon mukaista soopaa ilman liian runsasta lähdepohjaa. On meinaan jäänyt muutama artikkeli lukematta.
Procren-piikkikin alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa. Vatsakipuja ei ole enää taukoamatta, mutta edelleen päivittäin. Kivut ovat myös koventuneet ja pahimmillaan ne jumittavat selän eikä vasen jalka tahdo pysyä alla kovan kivun aikaan. Vain makuuasento auttaa silloin, jos sekään. Huomaan ottavani huonot asiat rankemmin kuin normaalisti tekisin, mutta vielä en ole tyhjänpäiväisten itkunpurskahtelujen vaiheessa. Ehkä vaikutukset ei tällä kertaa olekaan niin vahvoja kuin viime kerralla? Vielä on toki aikaista sanoa, mutta aina voi toivoa.
Minua vaivaa valtavasti yksi pikku asia. Ehkä se ei ole pikku asia, ehkä se on jättikokoinen, kaiken ratkaiseva asia. Mieheni on alkanut polttaa tupakkaa. Hän tupakoi säännöllisesti tavatessamme, mutta jätti tupakan seurustelun alettua ja nikotiinipurkkakin jäi käytöstä jokunen vuosi sitten. Huomasin purkan käytön loputtua satunnaisesti mieheni haisevan tupakalta, mutta se oli niin harvinaista etten välittänyt. Nyttemmin hajua on ollut yhä useammin ja kyselin siitä mieheltäni mutta aina oli joku epäuskottava selitys. Lopulta otin asian puheeksi ihan kunnolla. Mieheni ei tietääkseni ole koskaan ennen valehdellut minulle, joten suhteelle tämä on iso juttu. En kirjoittanut siitä sen kummempia tänne, koska ajattelin sen olevan vain suhteen sisäinen juttu eikä muuta.
Mutta. Liian myöhään tajusin, että tupakanpoltto vaikuttaa lastenhankintaan. Se tuli mieleeni vasta, kun jostakin blogista viikkoja sitten luin tupakanpolton lopettamisesta. Periaatteessa mieheni sperma todettiin hyväksi testeissä ennen vakituisen tupakanpolton uudelleenaloittamista. Spermassa kuitenkin oli suuri määrä huonosti liikkuvia ja epämuodostuneita siittiöitä, sen vain korvasi 12-kertainen määrä spermaa keskivertoon verrattuna. Luin erilaisista tutkimuksista, että tupakointi nimenomaan lisää siittiöiden epämuodostumia, joskin osa vaikutuksesta voi korjaantua 2-3 kuukaudessa tupakoinnin lopettamisesta.
Viime IVF:ssä minulta saatiin yli 20 munasolua, joista 13 oli hedelmöityskuntoisia. Näistä viisi hedelmöittyi ja lopulta vain kaksi oli siirtokuntoisia. Mielestäni aika pieni prosenttiluku ollakseen periaatteessa hyväkuntoisella spermalla ja munasoluilla tehtyä. Mitä jos luku pienenee, kun spermassa onkin enemmän epämuodostuneita siittiöitä tupakoinnin takia? Onko rahojen tuhlaaminen vähiin hoitomahdollisuuksiin typerää kun itse pilaa omia mahdollisuuksiaan omalla toiminnallaan? Olen hirveän vihainen miehelleni enkä tiedä miten pääsisin tästä vihasta yli. Hän ei halua lopettaa tupakointiaan. Ei vaikka järkeilen, esitän faktoja, anon, pyydän ja vetoan. Onko tupakointi siis tärkeämpää kuin minä, parisuhteemme ja mahdollinen lapsensaanti? Haluaisin ymmärtää, mutta mieheni ei osaa perustella toimintaansa.
Onko liikaa vaadittu selkeät perustelut miksi hän haluaa sabotoida vähiä mahdollisuuksiamme saada lasta? Ylireagoinko asiaan hormonittomassa olotilassani, ehkä en näe asioita tarpeeksi selkeästi juuri nyt? En pysty itse tietämään mikä on ylireagointia ja mikä asiallista huolestumista tässä aiheessa. Pyydän, kertokaa mielipiteenne. (Mieheni, jos kommentoit laita nimesi perään eikä anonyymina please.)
tiistai 20. joulukuuta 2011
perjantai 16. joulukuuta 2011
Tulossa uusi vuosi, uudet suunnitelmat
Muistatteko kun kirjoitin miten toivoisin eilisen lääkärikäynnin menevän? No se meni niin! Mieheni otti suuremman roolin asioista puhuttaessa, lääkäri selitti tarkemmin vaihtoehtojamme ja saimme kertoa mikä edellisissä hoidoissa oli ollut hyvää ja huonoa lääkärin loukkaantumatta. Hän jopa pyysi anteeksi, mikä oli täysin odottamatonta, mutta teki olon hyväksi.
Keskustelimme lääkärin kanssa endometrioosin kehittymisestä. Syksyn PASin aikaan oli kirjattu papereihin, että tulisin ultraan, mikäli hedelmöitys ei onnistu. He vain unohtivat kertoa minulle asiasta, joten en mennyt ultraan. Nyt lääkäri ultrasi ja mittaili endon kokoa eikä se näyttänyt kovin lupaavalta. En ole sen tarkemmin perehtynyt ultran ruudun näkymän todelliseen kokoluokkaan, mutta jos endometrioosikasvusto peittää koko ruudun se ei voi olla hyvä asia.
Lääkäri pelotteli meitä mitä voi tapahtua, jos endo leikataan kolmannen kerran tässä vaiheessa. Näin itsekin ultrassa, kuinka kasvusto on ympäröinyt vasemman munasarjani lähes kokonaan. Ei ole takeita, että endo voitaisiin poistaa poistamatta munasarjaa myös. Tunnen myös ongelmat virtsarakossani ja lääkäri meinasi, että kasvusto olisi laajentunut sinnekin. Mahdollinen suolenpätkän poistaminenkaan ei houkuttele. Varsinkin kun leikkaus ei tässä vaiheessa IVF:n hoitoennustetta paranna tippaakaan, jos nyt ei huononnakaan paitsi jos munasarja poistetaan.
Koska vasen munasarjani on tähän asti ollut se tuotteliaampi puoli – vaikka putki onkin katki ja estää luonnollisen hedelmöittymisen – en edes harkitse leikkausta ennen kuin on ihan pakko. Onhan näitä kipuja kestetty ennenkin, kestetään vielä vähän aikaa. Eilen sattui olemaan sopiva aika kuukaudesta, joten sain heti tökätä Procrenia massuun ja alkaa toivoa sen vaikutusta endoon. Eli endon hoitona käytetään taas kahta piikkiä Procrenia ennen hormonipistoksia joskus tammikuun puolen välin jälkeen.
Paremmin ei olisi voinut lääkärikäynti mennä. Saimme reseptit kouraan ja luvan heti piikittää. Toisin sanoen lääkkeet maksoivat meille 4,5 euroa yhteensä ja meillä on taas toivoa tulevasta. Toivoa tulevasta on myös siinä, että jos (JOS, ei kun) tämä hoito ei onnistuisi enää ei viivytellä kuten tänä vuonna vaan hoidot jatkuvat sujuvasti.
Keskustelimme lääkärin kanssa endometrioosin kehittymisestä. Syksyn PASin aikaan oli kirjattu papereihin, että tulisin ultraan, mikäli hedelmöitys ei onnistu. He vain unohtivat kertoa minulle asiasta, joten en mennyt ultraan. Nyt lääkäri ultrasi ja mittaili endon kokoa eikä se näyttänyt kovin lupaavalta. En ole sen tarkemmin perehtynyt ultran ruudun näkymän todelliseen kokoluokkaan, mutta jos endometrioosikasvusto peittää koko ruudun se ei voi olla hyvä asia.
Lääkäri pelotteli meitä mitä voi tapahtua, jos endo leikataan kolmannen kerran tässä vaiheessa. Näin itsekin ultrassa, kuinka kasvusto on ympäröinyt vasemman munasarjani lähes kokonaan. Ei ole takeita, että endo voitaisiin poistaa poistamatta munasarjaa myös. Tunnen myös ongelmat virtsarakossani ja lääkäri meinasi, että kasvusto olisi laajentunut sinnekin. Mahdollinen suolenpätkän poistaminenkaan ei houkuttele. Varsinkin kun leikkaus ei tässä vaiheessa IVF:n hoitoennustetta paranna tippaakaan, jos nyt ei huononnakaan paitsi jos munasarja poistetaan.
Koska vasen munasarjani on tähän asti ollut se tuotteliaampi puoli – vaikka putki onkin katki ja estää luonnollisen hedelmöittymisen – en edes harkitse leikkausta ennen kuin on ihan pakko. Onhan näitä kipuja kestetty ennenkin, kestetään vielä vähän aikaa. Eilen sattui olemaan sopiva aika kuukaudesta, joten sain heti tökätä Procrenia massuun ja alkaa toivoa sen vaikutusta endoon. Eli endon hoitona käytetään taas kahta piikkiä Procrenia ennen hormonipistoksia joskus tammikuun puolen välin jälkeen.
Paremmin ei olisi voinut lääkärikäynti mennä. Saimme reseptit kouraan ja luvan heti piikittää. Toisin sanoen lääkkeet maksoivat meille 4,5 euroa yhteensä ja meillä on taas toivoa tulevasta. Toivoa tulevasta on myös siinä, että jos (JOS, ei kun) tämä hoito ei onnistuisi enää ei viivytellä kuten tänä vuonna vaan hoidot jatkuvat sujuvasti.
torstai 15. joulukuuta 2011
Laihdutus, osa 39
Kiirettä on pitänyt. Viime viikolla ihan kokonaan unohdin punnita itseni ja kirjoittaa siitä. Tällä viikolla olen vaihteeksi väärässä kaupungissa, joten punnitus ei onnistu tänäänkään. Ajattelin silti tehdä vähän tiliä herkutteluistani, jos se vaikka auttaisi pitämään kuria paremmin seuraavalla viikolla.
Pikkujoulukausi on päällä ja sen huomaa. Torttuja, pipareita, piparitaikinaa, joulusuklaata, glögiä, punaviiniä... Yhtenä pahimmista päivistä söin kolme joulutorttua illan aikana. Eikä liikuntaa nimeksikään, pyöräilykausi loppui jäisiin teihin ja olen nyt kävellyt lyhyet matkat tai ajanut autolla pidemmät. En tiedä uskaltaisinko edes mennä vaa’alle.
Tämän viikon alkupäivät olen juossut viimeisillä luennoilla ja kirjoittanut viimeisiä esseitä, joten olen muutaman aterian onnistunut korvaamaan ateriankorvikkeilla. Olen myös juonut paljon teetä naposteluvälipalojen syönnin sijaan. Toivon, että nämä vähän kompensoivat pikkujouluherkuttelua enkä olisi niin pelottavan paljon lihonut kun joskus ensi viikolla ennen joulua uskaltaudun punnitsemaan itseni.
Tein mellejä kavereille joululahjaksi ja tietenkin niitä tuli muutama itsekin syötyä siinä samalla ja mieli tekisi tehdä niitä lisääkin, tuli niin hyviä. Resepti on mummini reseptikirjasta, jonka sain perinnönjaossa yli kymmenen vuotta sitten. En tiedä miltä vuodelta ja mistä alkuperäinen resepti on peräisin, minulle se periytyi mummin itsensä kirjoittamana. Jos veikata pitäisi sanoisin reseptin olevan 1970-80-luvulta jostakin tomusokerimainoksesta tai keittokirjasta. Olin ihan unohtanut koko reseptin, en ole koskaan itse tehnyt noita, mutta muistan syöneeni niitä mummilla lapsena. Laitan tähän alkuperäisen reseptin ja itse tekemäni version, joka on sovellettu koska käytössä oli vain pienen lähikaupan valikoimat.
Minttumellit n.50 kpl
1pkt (225g) tomusokeria
1 valkuainen
5-6 tippaa piparminttuöljyä
75g taloussuklaata
Sekoita valkuainen tomusokerin joukkoon, mausta seos mintulla. Tiputa seoksesta lusikalla pyöryköitä öljyllä voidellulle voipaperille. Kun seos on jähmettynyt, koristele jokainen karamelli nokareella sulatettua suklaata.
Lähikaupasta ei löytynyt pipariminttuöljyä eikä taloussuklaata, joten korvasin öljyn mantelirouheella ja suklaana käytin Fazerin sinistä. Pienin paketti tomusokeria oli 500g, josta melleihin kului noin 250g eli enemmän kuin reseptissä sanotaan. Tein ensin kokeeksi muutaman löysemmän namun ennen kuin lisäsin tomusokeria ja mantelirouheen ja massasta tuli tosi tahmeaa ja kiinteää. Maun puolesta tykkäsin kyllä molemmista versioista, joskin löysempi olisi ollut parempaa sen mintun kanssa. Kaikki mellit kuivuivat tiiviiksi parissa tunnissa huoneenlämmössä ja pystyin lisäämään sulan suklaan päälle. Helppo ja edullinen karamelli, suosittelen konvehtien tilalle jouluksi.
ps. Tänään iltapäivällä vihdoin ja viimein uuteen hoidon suunnitteluun. Pitäkää peukkuja pystyssä, että kaikki menee hyvin! Kerron sitten huomenna mitä tapahtui.
Pikkujoulukausi on päällä ja sen huomaa. Torttuja, pipareita, piparitaikinaa, joulusuklaata, glögiä, punaviiniä... Yhtenä pahimmista päivistä söin kolme joulutorttua illan aikana. Eikä liikuntaa nimeksikään, pyöräilykausi loppui jäisiin teihin ja olen nyt kävellyt lyhyet matkat tai ajanut autolla pidemmät. En tiedä uskaltaisinko edes mennä vaa’alle.
Tämän viikon alkupäivät olen juossut viimeisillä luennoilla ja kirjoittanut viimeisiä esseitä, joten olen muutaman aterian onnistunut korvaamaan ateriankorvikkeilla. Olen myös juonut paljon teetä naposteluvälipalojen syönnin sijaan. Toivon, että nämä vähän kompensoivat pikkujouluherkuttelua enkä olisi niin pelottavan paljon lihonut kun joskus ensi viikolla ennen joulua uskaltaudun punnitsemaan itseni.
Tein mellejä kavereille joululahjaksi ja tietenkin niitä tuli muutama itsekin syötyä siinä samalla ja mieli tekisi tehdä niitä lisääkin, tuli niin hyviä. Resepti on mummini reseptikirjasta, jonka sain perinnönjaossa yli kymmenen vuotta sitten. En tiedä miltä vuodelta ja mistä alkuperäinen resepti on peräisin, minulle se periytyi mummin itsensä kirjoittamana. Jos veikata pitäisi sanoisin reseptin olevan 1970-80-luvulta jostakin tomusokerimainoksesta tai keittokirjasta. Olin ihan unohtanut koko reseptin, en ole koskaan itse tehnyt noita, mutta muistan syöneeni niitä mummilla lapsena. Laitan tähän alkuperäisen reseptin ja itse tekemäni version, joka on sovellettu koska käytössä oli vain pienen lähikaupan valikoimat.
Minttumellit n.50 kpl
1pkt (225g) tomusokeria
1 valkuainen
5-6 tippaa piparminttuöljyä
75g taloussuklaata
Sekoita valkuainen tomusokerin joukkoon, mausta seos mintulla. Tiputa seoksesta lusikalla pyöryköitä öljyllä voidellulle voipaperille. Kun seos on jähmettynyt, koristele jokainen karamelli nokareella sulatettua suklaata.
Lähikaupasta ei löytynyt pipariminttuöljyä eikä taloussuklaata, joten korvasin öljyn mantelirouheella ja suklaana käytin Fazerin sinistä. Pienin paketti tomusokeria oli 500g, josta melleihin kului noin 250g eli enemmän kuin reseptissä sanotaan. Tein ensin kokeeksi muutaman löysemmän namun ennen kuin lisäsin tomusokeria ja mantelirouheen ja massasta tuli tosi tahmeaa ja kiinteää. Maun puolesta tykkäsin kyllä molemmista versioista, joskin löysempi olisi ollut parempaa sen mintun kanssa. Kaikki mellit kuivuivat tiiviiksi parissa tunnissa huoneenlämmössä ja pystyin lisäämään sulan suklaan päälle. Helppo ja edullinen karamelli, suosittelen konvehtien tilalle jouluksi.
ps. Tänään iltapäivällä vihdoin ja viimein uuteen hoidon suunnitteluun. Pitäkää peukkuja pystyssä, että kaikki menee hyvin! Kerron sitten huomenna mitä tapahtui.
lauantai 10. joulukuuta 2011
Surkeaa spermaa
Pistipä silmään uutinen sperman laadusta. Joku on tutkinut eri lajien spermoja ja löytänyt huonolaatuisimman sperman. Uutinen ei kerro tutkimuksen tieteellisistä kriteereistä sen enempää, mutta tutkimuksen luotettavuus ei ole tässä nyt olennaista.
Olennaista on, että tutkimuksen mukaan kaljurottien siittiöistä suurin osa oli epämuodostuneita. ”Siittiöiden päät saattoivat olla kutistuneita, kartiomaisia, venyneitä tai kaksipäisiä ja niissä saattoi olla outoja liuskoja. Kolmas poikkeava piirre oli siittiöiden liikkumatapa. Ainoastaan 1–15 prosenttia siittiöistä kykeni uimaan ollenkaan, ja vain yksi prosentti kykeni uimaan nopeasti.”
”Tutkimusta johtaneen Gerhard van der Horstin mukaan siittiöiden heikkous johtuu spermakilpailun puuttumisesta. Koska kuningatar valitsee parittelukumppanin itsevaltaisesti, koiraiden välillä ei vallitse mitään kilpailua, ja huonoillakin siittiöillä pärjää. Siittiöiden laadulla ei näyttänyt kuitenkaan olevan vaikutusta kaljurottien lisääntymiskykyyn. Kaikki koiraat kykenivät siittämään naaraan ja ne saivat terveitä jälkeläisiä.”
Kysymys kuuluukin: koska ihmisillä ei ole yleisesti kilpailua kenen siittiöt ehtivät hedelmöittämään ensin, eikö huonolaatuiseksi luokitellullakin spermalla pitäisi siis pärjätä ihmismaailmassakin?
Olennaista on, että tutkimuksen mukaan kaljurottien siittiöistä suurin osa oli epämuodostuneita. ”Siittiöiden päät saattoivat olla kutistuneita, kartiomaisia, venyneitä tai kaksipäisiä ja niissä saattoi olla outoja liuskoja. Kolmas poikkeava piirre oli siittiöiden liikkumatapa. Ainoastaan 1–15 prosenttia siittiöistä kykeni uimaan ollenkaan, ja vain yksi prosentti kykeni uimaan nopeasti.”
”Tutkimusta johtaneen Gerhard van der Horstin mukaan siittiöiden heikkous johtuu spermakilpailun puuttumisesta. Koska kuningatar valitsee parittelukumppanin itsevaltaisesti, koiraiden välillä ei vallitse mitään kilpailua, ja huonoillakin siittiöillä pärjää. Siittiöiden laadulla ei näyttänyt kuitenkaan olevan vaikutusta kaljurottien lisääntymiskykyyn. Kaikki koiraat kykenivät siittämään naaraan ja ne saivat terveitä jälkeläisiä.”
Kysymys kuuluukin: koska ihmisillä ei ole yleisesti kilpailua kenen siittiöt ehtivät hedelmöittämään ensin, eikö huonolaatuiseksi luokitellullakin spermalla pitäisi siis pärjätä ihmismaailmassakin?
torstai 8. joulukuuta 2011
Endometrioosi temppuilee taas
En osaa sanoin kuvailla miten ihanaa oli viime PASin aikaan, kun Lugeja syödessä kivut olivat poissa kokonaiset kaksi viikkoa. Eikä ne palanneet kertarysäyksellä, vaan hitaasti muistutellen itsestään silloin tällöin. Nautinto! Olisi kiinnostavaa kuulla onko kenelläkään teistä tällaisia ongelmia endon kanssa?
”Normaalin” ihmisen on vaikea kuvitella mitä on, kun joka päivä särkee eikä asialle voi itse juuri mitään. Teidän täytyy vain uskoa sanaani, kun kerron, että en tiedä mitään ihanampaa maailmassa kuin herätä kivuttomaan päivään. Sellaista ei ole sattunut elämässäni kovin montaa kertaa sitten lapsuuden ja pystyn muistamaan vuosien päähän mitä kaikkea olen saanut noina päivinä tehdyksi kun kipu ei ole rajoittanut liikkumistani.
Tuon kivuttoman kahden viikon jälkeen kivut ovat palanneet ja saavuttaneet jonkinlaisen kynnyksen eilen. Selvästi ovulaatio olisi tulossa vasemmalta, mutta endokin on vahvimmillaan siellä. Yhdistelmä ei ole mukava. Tänään olisi pikkujoulut ja huomenna koko päivän ekskursio opintoihin liittyen, mutta en tiedä pystynkö liikkumaan niin paljon. En osaa päättää duppaanko pään täyteen kipulääkettä ja lähden liikkeelle, vai jäänkö kotiin voivottelemaan. Molemmat menot olisivat varmasti hauskoja, mutta lähteminen on aina vaikeaa ja kivun kanssa on erityisen hankalaa suostutella itsensä liikkeelle. Viime yö meni unettomana tätä ongelmaa pohtiessani.
Pelkään, että koko- ja jokapäiväinen kipu on tehnyt taas paluun. Se alkoi olla jo sietämätöntä ennen PASia. Lääkärit ovat nähneet endon kehityksen, mutta yksikään heistä ei ole ehdottanut leikkausta. En tiedä miksi, vaikka olen yrittänyt kysyä. Siinä jälleen yksi epäselvä asia hoidoissamme. Voin tietysti heitellä arvauksia, kuten että leikkaus siirtää hoitoja, mutta sehän ei ole ollut lääkäreille ongelma aiemminkaan, päin vastoin. Heidän ehdottamansa hoito eli alkuvuodesta toteutettu kahden kuukauden hormoniestopiikitys korkeintaan vähän pienensi endoa hetkeksi, ei estänyt sen kasvua heti hormonilääkityksen alettua eikä vähentänyt kipuja merkittävästi.
Ensi viikolla pitää muistaa kysyä tuostakin asiasta ja kieltäytyä lähtemästä ennen kuin on vastaus kaikkiin kysymyksiin.
”Normaalin” ihmisen on vaikea kuvitella mitä on, kun joka päivä särkee eikä asialle voi itse juuri mitään. Teidän täytyy vain uskoa sanaani, kun kerron, että en tiedä mitään ihanampaa maailmassa kuin herätä kivuttomaan päivään. Sellaista ei ole sattunut elämässäni kovin montaa kertaa sitten lapsuuden ja pystyn muistamaan vuosien päähän mitä kaikkea olen saanut noina päivinä tehdyksi kun kipu ei ole rajoittanut liikkumistani.
Tuon kivuttoman kahden viikon jälkeen kivut ovat palanneet ja saavuttaneet jonkinlaisen kynnyksen eilen. Selvästi ovulaatio olisi tulossa vasemmalta, mutta endokin on vahvimmillaan siellä. Yhdistelmä ei ole mukava. Tänään olisi pikkujoulut ja huomenna koko päivän ekskursio opintoihin liittyen, mutta en tiedä pystynkö liikkumaan niin paljon. En osaa päättää duppaanko pään täyteen kipulääkettä ja lähden liikkeelle, vai jäänkö kotiin voivottelemaan. Molemmat menot olisivat varmasti hauskoja, mutta lähteminen on aina vaikeaa ja kivun kanssa on erityisen hankalaa suostutella itsensä liikkeelle. Viime yö meni unettomana tätä ongelmaa pohtiessani.
Pelkään, että koko- ja jokapäiväinen kipu on tehnyt taas paluun. Se alkoi olla jo sietämätöntä ennen PASia. Lääkärit ovat nähneet endon kehityksen, mutta yksikään heistä ei ole ehdottanut leikkausta. En tiedä miksi, vaikka olen yrittänyt kysyä. Siinä jälleen yksi epäselvä asia hoidoissamme. Voin tietysti heitellä arvauksia, kuten että leikkaus siirtää hoitoja, mutta sehän ei ole ollut lääkäreille ongelma aiemminkaan, päin vastoin. Heidän ehdottamansa hoito eli alkuvuodesta toteutettu kahden kuukauden hormoniestopiikitys korkeintaan vähän pienensi endoa hetkeksi, ei estänyt sen kasvua heti hormonilääkityksen alettua eikä vähentänyt kipuja merkittävästi.
Ensi viikolla pitää muistaa kysyä tuostakin asiasta ja kieltäytyä lähtemästä ennen kuin on vastaus kaikkiin kysymyksiin.
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Ovulaatiota pukkaa
Mieheni on saanut minut taas uskomaan, että ovulaatiolla on jotain väliä. Muutenkin mieliala on kohonnut näin joulun lähestyessä ja synkimmän syksyn väistyessä jouluvalojen tieltä. Siispä yritämme taas.
Juuri nyt vatsaa nipistelee ihan ovulaatiomaisesti. Laskin, että osuu tarkalleen oikeaan kierron aikaan (totta kai, kun ei ole PASia tai muutakaan hoitoa tässä kierrossa). En ole tehnyt ovulaatiotestiä, niitä olisi vielä laatikossa, jos tänään iskee kiinnostus. En kyllä keksi mitä hyötyä siitä olisi: yritämme joka tapauksessa tänään kunhan mies tulee töistä kotiin ja huomenna olemme taas eri paikkakunnilla, joten yritykset jäävät siihen tältä viikolta sanoi testi mitä tahansa.
Tässä yrittämisessä on jotain hauskaakin. Enkä nyt tarkoita seksin hauskuutta, vaan yrittämisen hauskuutta. Teemme jotain jälleen yhdessä lapsen saamiseksi. Ehkä se yhdessä tekeminen on vähän unohtunut minun juostessani lääkäreissä yksikseni. Miestähän ”tarvittiin” viimeksi maaliskuussa, jonka jälkeen myös lopetimme luomulapsen yrittämisen ja ovulaatiokyttäämisen. Tai minä lopetin ja kävin läpi suruni.
Ainakin minusta tuntuu, että olemme tässä kierrossa taas parantaneet parisuhdettamme ottamalla vauvan saannin yhteiseksi projektiksi uudestaan. En ole tätä oivallusta vielä jakanut mieheni kanssa enkä tiedä hänen tunteitaan, vasta tänä aamuna aloin miettiä asiaa. Onhan se koko ajan ollut yhteinen projekti, mutta käytännössä kaikki työ on ollut vain minun harteillani ja miehen rooli on olla pelkästään taustatukena. Luomulapsessa miehelläkin on aktiivinen rooli, varsinkin kun hän tietää ovulaatioajat ja noudattaa niitä.
Miehen mieleen tunkeutumista
Alan ymmärtää logiikkaa hoitojen vastustuksessa. En nyt puhu kenestäkään henkilöstä, vaan yleisesti naisten ja miesten eroista. Oma mieheni ei hoitoja vastusta sinänsä, mutta hänkään ei osaa oikein toimia hoitojen aikana. Miehet ovat yleisesti se aktiivinen osapuoli monessa mielessä. He toimivat ja osoittavat sen kautta tunteensa, tarpeensa ja tietonsa. Vastapainona naisten tapana on puhua ja osoittaa sitä kautta samat asiat. Lapsettomuushoitojen aikana miehille annetaan kovin pieni rooli siementen jakajana; johon moni ei edes koe pystyvänsä ilman naisen apua kotioloissa – onhan se koppi sairaalassa aika ankea.
Toisin sanoen miehellä on hoidoissa yksi käytännön tehtävä ja sitäkään hän ei välttämättä pysty suorittamaan ilman naista. Vähemmästäkin turhautuu! Toinen miehen tehtävä on olla naisen tukena, mutta siinä ei varsinaisesti ole mitään käytännön tekemistä. Ei ole selkeitä ohjeita, että kun nainen kärsii, hakkaa viisimiljoonaa halkoa niin kaikki on paremmin, tai pidä varastossa suklaalevyjä ja anna yksi naisen käteen niin itku loppuu. Varsinkin ensimmäisellä hoitokerralla mies lienee neuvoton, kun nainenkaan ei osaa varautua siihen mitä tuleman pitää.
Erityisesti langat käsissään pitävät miestyypit ovat varmasti kauhuissaan jo ennen hoitoja. Kontrollin menettäminen toisille on raskasta. Hoitohenkilökunta ottaa vastuun ja oikeuden päättää tapahtumien kulusta (mikä on ollut itselleni todella tiukka paikka) ja nainen hoitaa suurimman osan työstä. Mies ei välttämättä edes tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Joten miksi hän olisi kiinnostunut ja kiinni hoidoissa kuten nainen on?
Ja koska mies ei kanna lasta yhdeksää kuukautta, saattaa mies pelätä ettei kiinny lapseen ollenkaan, kun ei ole sitä ollut oikeastaan tekemässä eikä saamassa. Kaikki on tapahtunut ilman häntä. Aivan kuin lapsi olisi jonkun toisen. Voin vain kuvitella miten nuo tunteet korostuu, jos käytetään luovuttajan siementä.
Itse koen, että tärkeintä on olla läsnä sekä hoidoissa että raskauden aikana. Ja tietysti syntymässä ja lapsen varhaisissa elinkuukausissa. Siitä se side syntyy, ei hedelmöityksestä. Kun on jakanut nämä kokemukset partnerinsa kanssa. Eihän kukaan isistä voi muuta raskauden aikana huolimatta siitä miten lapsi on saanut alkunsa. Päinvastoin, hoitojen läpikäyminen yhdessä voi olla yhdistävämpi ja mielekkäämpi kokemus kuin pelkkä satunnainen luomuhedelmöitys, jos ne niin haluaa ottaa vastaan.
Toimettomuuteen hoitojen aikana tarjoan ratkaisuksi itsetuntemuksen ja partnerin tuntemuksen kehittämistä molemmin puolin. Kun nainen osaa kertoa, mitä hän haluaa ja tarvitsee tarpeeksi konkreettisesti, mies osaa toimia. Mutta miehen on osattava kuunnella. Miehen on myös osattava tunnistaa omat tunteensa ja mahdollisen pahoinvointinsa syyt, jotta ne voi korjata. Nainen ei voi auttaa, jos mies ei itse tiedä miksi hän vastustaa hoitoja tai tuntee vastenmielisyyttä niitä kohtaan.
Nainen, auta miestäsi ja anna konkreettisia ohjeita eri tilanteisiin, miten miehen tulisi toimia. Älä hätistä häntä pois, vaan pyydä halia, läheisyyttä, kun siltä tuntuu. Pyydä sanallisesti, jotta miehesi ymmärtää mistä on kyse. Monet miehet arvostavat toimintaa, koita siis keksiä käytännön tekemistäkin. Itsetuntemus on tehokas työkalu parisuhteessa. Kun tiedät mitä haluat, osaat pyytää sitä niin konkreettisesti, että toinenkin osapuoli ymmärtää. Unohda vihjailut ja vinkit, ne voidaan tulkita väärin, josta nainen loukkaantuu ja mies ei ymmärrä miksi ja soppa on valmis.
Nyt pitäisi vielä itse osata noudattaa näitä oivalluksia jokaisessa tilanteessa oli oma olotila kuinka huono tahansa.
(tämä teksti perustuu yleisen kokemukseni lisäksi runsaaseen tutkimusmateriaaliin miehistä ja naisista antiikin Kreikasta tähän päivään, joita luen graduuni liittyen.)
Juuri nyt vatsaa nipistelee ihan ovulaatiomaisesti. Laskin, että osuu tarkalleen oikeaan kierron aikaan (totta kai, kun ei ole PASia tai muutakaan hoitoa tässä kierrossa). En ole tehnyt ovulaatiotestiä, niitä olisi vielä laatikossa, jos tänään iskee kiinnostus. En kyllä keksi mitä hyötyä siitä olisi: yritämme joka tapauksessa tänään kunhan mies tulee töistä kotiin ja huomenna olemme taas eri paikkakunnilla, joten yritykset jäävät siihen tältä viikolta sanoi testi mitä tahansa.
Tässä yrittämisessä on jotain hauskaakin. Enkä nyt tarkoita seksin hauskuutta, vaan yrittämisen hauskuutta. Teemme jotain jälleen yhdessä lapsen saamiseksi. Ehkä se yhdessä tekeminen on vähän unohtunut minun juostessani lääkäreissä yksikseni. Miestähän ”tarvittiin” viimeksi maaliskuussa, jonka jälkeen myös lopetimme luomulapsen yrittämisen ja ovulaatiokyttäämisen. Tai minä lopetin ja kävin läpi suruni.
Ainakin minusta tuntuu, että olemme tässä kierrossa taas parantaneet parisuhdettamme ottamalla vauvan saannin yhteiseksi projektiksi uudestaan. En ole tätä oivallusta vielä jakanut mieheni kanssa enkä tiedä hänen tunteitaan, vasta tänä aamuna aloin miettiä asiaa. Onhan se koko ajan ollut yhteinen projekti, mutta käytännössä kaikki työ on ollut vain minun harteillani ja miehen rooli on olla pelkästään taustatukena. Luomulapsessa miehelläkin on aktiivinen rooli, varsinkin kun hän tietää ovulaatioajat ja noudattaa niitä.
Miehen mieleen tunkeutumista
Alan ymmärtää logiikkaa hoitojen vastustuksessa. En nyt puhu kenestäkään henkilöstä, vaan yleisesti naisten ja miesten eroista. Oma mieheni ei hoitoja vastusta sinänsä, mutta hänkään ei osaa oikein toimia hoitojen aikana. Miehet ovat yleisesti se aktiivinen osapuoli monessa mielessä. He toimivat ja osoittavat sen kautta tunteensa, tarpeensa ja tietonsa. Vastapainona naisten tapana on puhua ja osoittaa sitä kautta samat asiat. Lapsettomuushoitojen aikana miehille annetaan kovin pieni rooli siementen jakajana; johon moni ei edes koe pystyvänsä ilman naisen apua kotioloissa – onhan se koppi sairaalassa aika ankea.
Toisin sanoen miehellä on hoidoissa yksi käytännön tehtävä ja sitäkään hän ei välttämättä pysty suorittamaan ilman naista. Vähemmästäkin turhautuu! Toinen miehen tehtävä on olla naisen tukena, mutta siinä ei varsinaisesti ole mitään käytännön tekemistä. Ei ole selkeitä ohjeita, että kun nainen kärsii, hakkaa viisimiljoonaa halkoa niin kaikki on paremmin, tai pidä varastossa suklaalevyjä ja anna yksi naisen käteen niin itku loppuu. Varsinkin ensimmäisellä hoitokerralla mies lienee neuvoton, kun nainenkaan ei osaa varautua siihen mitä tuleman pitää.
Erityisesti langat käsissään pitävät miestyypit ovat varmasti kauhuissaan jo ennen hoitoja. Kontrollin menettäminen toisille on raskasta. Hoitohenkilökunta ottaa vastuun ja oikeuden päättää tapahtumien kulusta (mikä on ollut itselleni todella tiukka paikka) ja nainen hoitaa suurimman osan työstä. Mies ei välttämättä edes tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Joten miksi hän olisi kiinnostunut ja kiinni hoidoissa kuten nainen on?
Ja koska mies ei kanna lasta yhdeksää kuukautta, saattaa mies pelätä ettei kiinny lapseen ollenkaan, kun ei ole sitä ollut oikeastaan tekemässä eikä saamassa. Kaikki on tapahtunut ilman häntä. Aivan kuin lapsi olisi jonkun toisen. Voin vain kuvitella miten nuo tunteet korostuu, jos käytetään luovuttajan siementä.
Itse koen, että tärkeintä on olla läsnä sekä hoidoissa että raskauden aikana. Ja tietysti syntymässä ja lapsen varhaisissa elinkuukausissa. Siitä se side syntyy, ei hedelmöityksestä. Kun on jakanut nämä kokemukset partnerinsa kanssa. Eihän kukaan isistä voi muuta raskauden aikana huolimatta siitä miten lapsi on saanut alkunsa. Päinvastoin, hoitojen läpikäyminen yhdessä voi olla yhdistävämpi ja mielekkäämpi kokemus kuin pelkkä satunnainen luomuhedelmöitys, jos ne niin haluaa ottaa vastaan.
Toimettomuuteen hoitojen aikana tarjoan ratkaisuksi itsetuntemuksen ja partnerin tuntemuksen kehittämistä molemmin puolin. Kun nainen osaa kertoa, mitä hän haluaa ja tarvitsee tarpeeksi konkreettisesti, mies osaa toimia. Mutta miehen on osattava kuunnella. Miehen on myös osattava tunnistaa omat tunteensa ja mahdollisen pahoinvointinsa syyt, jotta ne voi korjata. Nainen ei voi auttaa, jos mies ei itse tiedä miksi hän vastustaa hoitoja tai tuntee vastenmielisyyttä niitä kohtaan.
Nainen, auta miestäsi ja anna konkreettisia ohjeita eri tilanteisiin, miten miehen tulisi toimia. Älä hätistä häntä pois, vaan pyydä halia, läheisyyttä, kun siltä tuntuu. Pyydä sanallisesti, jotta miehesi ymmärtää mistä on kyse. Monet miehet arvostavat toimintaa, koita siis keksiä käytännön tekemistäkin. Itsetuntemus on tehokas työkalu parisuhteessa. Kun tiedät mitä haluat, osaat pyytää sitä niin konkreettisesti, että toinenkin osapuoli ymmärtää. Unohda vihjailut ja vinkit, ne voidaan tulkita väärin, josta nainen loukkaantuu ja mies ei ymmärrä miksi ja soppa on valmis.
Nyt pitäisi vielä itse osata noudattaa näitä oivalluksia jokaisessa tilanteessa oli oma olotila kuinka huono tahansa.
(tämä teksti perustuu yleisen kokemukseni lisäksi runsaaseen tutkimusmateriaaliin miehistä ja naisista antiikin Kreikasta tähän päivään, joita luen graduuni liittyen.)
perjantai 2. joulukuuta 2011
Laihdutus, osa 38
Unohdinpa sitten käydä punnitsemassa itseni kun vielä olin vaakani kanssa samassa kaupungissa. Muutenkin viime aikoina stressattu pääni on unen puutteesta johtuen lakannut toimimasta sitäkään vähää mitä se vielä viikko sitten toimi. En kestä näitä tuulisia ja sateisia säitä, nukkuminen on ihan mahdotonta!
Viikonloppuna tuli ostettua toffeeta Lidlistä, niitä olen sitten pitkin viikkoa ahminut. Lisäksi olen korvannut muutaman aterian viikon aikana sipseillä. En ole ostanut sipsejä, niitä jäi yli yksistä juhlista ja jotenkin ne päätyivät minulle.. Toisaalta olen vastapainoksi korvannut jokusen aterian ateriapatukoilla ja niiden avulla välttänyt suklaan ostamisen kaupasta. Syy näihin korvaaviin aterioihin on ollut kiire ja väsymys. En ole jaksanut lähteä keittiöön asti tekemään ruokaa tai olen ollut niin pitkiä päiviä menossa, etten ole ehtinyt syömään kunnolla. Ateriapatukan olen syönyt kun on ollut ruoka-aikaan makeanhimo, sipsiä kun olen kaivannut suolaista.
Ylimääräisiä välipaloja en ole syönyt toffeiden lisäksi. Paitsi eilen, kun mieheni himoitsi joulutorttuja ja joulukuun alun kunniaksi niitä tekikin – kolme per naama! Mitäpä minä siinä voin muuta kuin syödä kolme joulutorttua; tortuthan on parhaimmillaan vähän lämpiminä, ne menettävät makuaan seistessään yönkin yli. Kyllä nyt kaduttaa.
Urheilu on ollut vähissä tällä viikolla. Liikuin autolla ne pari päivää, jotka kävin opiskelemassa, koska pyöräni oli jäänyt kaverin pihaan edellisellä viikolla enkä ehtinyt sitä hakemaan. Sen jälkeen olen istunut kirjoittamassa esseitä. Miten tämä syksy onkin näin täynnä esseitä, joiden kirjoittamista syvästi inhoan.
Katsoin eilen dokumenttia Teemalta, jossa oli mielenkiintoinen ajatus kuntoilusta. Pelkästään arkiliikunnalla voisi laihtua eikä ole pakko mennä kuntosaleille rehkimään. Tietysti sitä voi tehdä molempiakin ja laihtua enemmän. Kyseinen jakso löytyy Yle areenalta vielä muutaman päivän, taidanpa käydä katsomassa koko ohjelman myöhemmin tänään. Näin siitä vain lyhyen pätkän eilen sattumalta. (Huom! Linkki dokumenttiin toimii vain itsenäisyyspäivään saakka.)
Joka tapauksessa se kiinnostava tutkimus koski siis arkiliikuntaa. Koehenkilö tiskasi astiat käsin pesukoneen käytön sijaan, kokkasi ruokaa joka päivä (sen sijaan, että vaimo olisi tehnyt sen), kulki bussilla töihin oman auton sijaan, seisoi bussissa istumisen sijaan, kulki portaita aina kun se oli vaihtoehtona ja niin edelleen. Tällä tavalla hän kulutti noin 300 kilokaloria päivässä enemmän kuin aiemmassa elämäntyylissään, ihan ilman varsinaista aktiiviurheilua.
Tuotahan voisi kokeilla, joskaan en usko, että jaksan joka päivä osallistua kokkaamiseen, kun mieheni tekee sen niin paljon paremmin ja tehokkaammin kuin minä. Sen ainakin aion muistaa, että puhelimeen puhuessani en istu vaan liikun koko puhelun ajan. Se on oma keksintöni; olen huomannut, että laihimmat ihmiset lähipiirissäni liikkuvat tuollaista turhaa ympäriinsäkävelyä kotona joka päivä. Itselleni se on vieras ajatus, kun olen tottunut optimoimaan liikkumiseni ja toimittamaan samalla kertaa useita asioita, jottei tule turhaa pyörimistä ja rasitusta. Siksi kai olenkin niin lihava.
Viikonloppuna tuli ostettua toffeeta Lidlistä, niitä olen sitten pitkin viikkoa ahminut. Lisäksi olen korvannut muutaman aterian viikon aikana sipseillä. En ole ostanut sipsejä, niitä jäi yli yksistä juhlista ja jotenkin ne päätyivät minulle.. Toisaalta olen vastapainoksi korvannut jokusen aterian ateriapatukoilla ja niiden avulla välttänyt suklaan ostamisen kaupasta. Syy näihin korvaaviin aterioihin on ollut kiire ja väsymys. En ole jaksanut lähteä keittiöön asti tekemään ruokaa tai olen ollut niin pitkiä päiviä menossa, etten ole ehtinyt syömään kunnolla. Ateriapatukan olen syönyt kun on ollut ruoka-aikaan makeanhimo, sipsiä kun olen kaivannut suolaista.
Ylimääräisiä välipaloja en ole syönyt toffeiden lisäksi. Paitsi eilen, kun mieheni himoitsi joulutorttuja ja joulukuun alun kunniaksi niitä tekikin – kolme per naama! Mitäpä minä siinä voin muuta kuin syödä kolme joulutorttua; tortuthan on parhaimmillaan vähän lämpiminä, ne menettävät makuaan seistessään yönkin yli. Kyllä nyt kaduttaa.
Urheilu on ollut vähissä tällä viikolla. Liikuin autolla ne pari päivää, jotka kävin opiskelemassa, koska pyöräni oli jäänyt kaverin pihaan edellisellä viikolla enkä ehtinyt sitä hakemaan. Sen jälkeen olen istunut kirjoittamassa esseitä. Miten tämä syksy onkin näin täynnä esseitä, joiden kirjoittamista syvästi inhoan.
Katsoin eilen dokumenttia Teemalta, jossa oli mielenkiintoinen ajatus kuntoilusta. Pelkästään arkiliikunnalla voisi laihtua eikä ole pakko mennä kuntosaleille rehkimään. Tietysti sitä voi tehdä molempiakin ja laihtua enemmän. Kyseinen jakso löytyy Yle areenalta vielä muutaman päivän, taidanpa käydä katsomassa koko ohjelman myöhemmin tänään. Näin siitä vain lyhyen pätkän eilen sattumalta. (Huom! Linkki dokumenttiin toimii vain itsenäisyyspäivään saakka.)
Joka tapauksessa se kiinnostava tutkimus koski siis arkiliikuntaa. Koehenkilö tiskasi astiat käsin pesukoneen käytön sijaan, kokkasi ruokaa joka päivä (sen sijaan, että vaimo olisi tehnyt sen), kulki bussilla töihin oman auton sijaan, seisoi bussissa istumisen sijaan, kulki portaita aina kun se oli vaihtoehtona ja niin edelleen. Tällä tavalla hän kulutti noin 300 kilokaloria päivässä enemmän kuin aiemmassa elämäntyylissään, ihan ilman varsinaista aktiiviurheilua.
Tuotahan voisi kokeilla, joskaan en usko, että jaksan joka päivä osallistua kokkaamiseen, kun mieheni tekee sen niin paljon paremmin ja tehokkaammin kuin minä. Sen ainakin aion muistaa, että puhelimeen puhuessani en istu vaan liikun koko puhelun ajan. Se on oma keksintöni; olen huomannut, että laihimmat ihmiset lähipiirissäni liikkuvat tuollaista turhaa ympäriinsäkävelyä kotona joka päivä. Itselleni se on vieras ajatus, kun olen tottunut optimoimaan liikkumiseni ja toimittamaan samalla kertaa useita asioita, jottei tule turhaa pyörimistä ja rasitusta. Siksi kai olenkin niin lihava.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)