torstai 18. heinäkuuta 2013

Matkailu avartaa monella tavalla

Kävimme lyhyellä reissulla ulkomailla 13-vuotiaan kummipojan kanssa kolmestaan. Laivalla minulta kysyttiin ketä odotan odottaessani miestä ja poikaa kahvilassa. Kysymys häkellytti minut hetkeksi – alanko kertoa tuntemattomalle kahvilatyöntekijälle asioita tarkemmin vai miten saisin kuvattua ketä odotan. Sanoin sitten, että odotan miestä ja poikaa. Kysyjä luonnollisesti tulkitsi tämän aviomieheksi ja omaksi lapseksi ja kohtelu muuttui heti. Silmänräpäys, ja sain kahvilassa aivan eri palvelua kuin olen koskaan ennen saanut. Olin muuttunut keski-ikäiseksi, todennäköisesti hitusen varakkaammaksi asiakkaaksi. Jäin miettimään muuttiko kohtelun se, että olin ”äiti” vai se, että hän arvioi ikäni ylemmäs teini-ikäisen pojan takia.

Sama tapahtui kulkiessamme turistikohteissa, meitä pidettiin perheenä. En korjannut erhettä, mikä saattoi olla virhe, koska aloin itsekin loppua kohden käyttäytyä ”perhemäisemmin”. Oma käytökseni alkoi ärsyttää itseäni enkä tiedä mitä kummipoika mahtoi ajatella. Uskaltaakohan enää lähteä meidän matkaan tämän jälkeen...

Jollakin tavalla laivalla olleet ylettömät lapsimäärät (olen aikaisemmin varmaan kulkenut eri laivoilla koska en muista ikinä nähneeni laivalla niin suurta määrää lapsiperheitä!) eivät häirinneet niin paljon kun itselläkin oli mukana lapsi, vaikkakin jo vanhempi. Kummipoika toimi hyvänä puskurina monessa lapsettomalle tiukassa paikassa. Löysin laivalta myös uusia paikkoja, joissa en ole koskaan käynyt, kuten pelihuoneen ja pallomeren. Minulle laivamatkustaminen on tähän asti ollut pubeja, yökerho, alkoholi ja hyttibileet. Tämä oli täysin uusi kokemus. Oikeastaan oli ihan mukavaa päästä edes pienesti kiinni tähän uuteen maailmaan, toisaalta se oli hirveän haikeaa nähdä vilahdus jostain, jota ei ehkä koskaan tule kokemaan kokonaisuudessaan.

4 kommenttia:

  1. Hei! Kiva ja kiinnostava havainto tuo "perhemäinen" käyttäytyminen. Millä tavalla se ilmenee? Omalla miehelläni on myös kaksi teini-ikäistä (itselläni ei vielä yhtään ketään, mutta yritys on kova). Mulla on joskus niiden kanssa sellaiset paineet, että osaanko nyt olla tarpeeksi perhemäisesti... :)

    VastaaPoista
  2. Enpä tiedä onko näistä pohdinnoista apua sun tilanteeseen kun itse ainakin koen olleeni "vääränlaisesti perhemäinen" enkä luonnollisesti oma itseni..
    Aloin jossain vaiheessa reissua seistä lähempänä kummipoikaa - menin hänen henkilökohtaiselle alueelleen ihan huomaamattani. Se aluehan on pienempi omien vanhempien kanssa kuin muiden ihmisten, tai no ainakin kunnes pahin teini-ikä koittaa. Aloin huolehtia enemmän kummipojan pesuista ja syömisistä. Ehkä aloin käyttäytyä äitimäisemmin, mikä ei ollut sopivaa kun kyseessä oli kuitenkin vain lyhyt matka ja iso poika.
    Mun mielestäni perhemäisyys ei tule käskemällä eikä hermoilemalla vaan pelkästään viettämällä aikaa kyseisten ihmisten kanssa. Kun on viettänyt tarpeeksi pitkiä aikoja kerralla tarpeeksi usein toisten kanssa se tulee luonnostaan. Tää mun sekoiluni oli vaan hetkellinen mielenhäiriö. :)

    VastaaPoista
  3. Totta viserrät. Mä usein oon huolissani siitä, etten vaan vaikuta kylmältä, koska erikseen varon tunkeilemasta ja paapomasta, kun tuntuu ettei meidän suhde vaan vielä yli neljän vuoden jälkeenkään ole sillä tasolla. Tavataan tosi harvoin, koska asutaan eri maissa. Poikien kotimaassa juurikin tuo mainitsemasi henk koht alue on jonkin verran kapeampi kuin Suomessa ja tieto kulttuurierosta ehkä vähän lisää epävarmuuttani.

    VastaaPoista
  4. Oho, oi hitsi, jälkimmäinen kommentti tuli väärällä profiililla. Sama tyyppi täällä kuin ekassa kommentissa :)

    VastaaPoista