Pitkä hiljaisuus on ohi. Vihdoinkin.
Tapahtunut kesän aikana: kesäkuussa ei mitään, heinäkuussa ei mitään, elokuun alussa ei mitään. Laitoin sosiaalityöntekijälle viestiä 11.8., kun mitään ei ollut kuulunut. Sain vastauksen parin päivän päästä:
”Sain lausunnon takaisin lääkäriltämme ja hän toivoi psykiatrimme ottavan vielä uudelleen kantaa asiaan luettuaan lausunnon. Otan asian uudelleen esille psykiatrin tapaamisessa 18.8.2014, eli ensi viikon maanantaina. Otan yhteyttä teihin tämän jälkeen.”
Voi kiitos, kuinka mahtavaa! (kyllä, tämä oli sarkasmia.) Lääkärillä meni vain kolme ja puoli kuukautta tuon ”päätöksensä” väkertämiseen!
Maanantaina odottelimme sitten yhteydenottoa siitä mitä psykiatri oli sanonut. Odotimme vielä tiistain ja keskiviikon, kunnes laitoin illalla taas viestiä sosiaalityöntekijälle. Tänä aamuna sain vastaukseksi kaksi tapaamisaikaehdotusta. Tapaamiseen on tulossa sosiaalityöntekijän pomo mukaan, jolloin saamme sanoa muutaman tarkkaan valitun sanan saamastamme kohtelusta heidän taholtaan. Koska tämä ei ole enää inhimillistä eikä edistä kenenkään etua. Puoli vuotta täysin hukkaan, koska heidän lääkärinsä ei välitä tehdä työtään.
Tapaaminen on kuukauden päästä, siis vielä kuukausi odottelua. Olen epävarma siitä onko tapaamisen aiheena vain pomon tapaaminen vai myös seuraava neuvontakertamme. Kysyin sitä paluupostissa, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vastannut siihen. Hän yleensä käsittääkseni lukee sähköpostit vain aamuisin, joten en odottanutkaan vastausta viestiini näin keskellä päivää. En myöskään ole luottavainen aikataulun pitävyydestä enkä siitä, että todella saisimme puhua pomon kanssa suumme puhtaaksi. Eiköhän jotain esteitä taas ilmaannu. Viimekerralla saadut tehtävät ja artikkelit vanhemmuudesta olivat todella kiehtovia ja olisin mielelläni keskustellut niistä hyvässä hengessä sosiaalityöntekijämme kanssa. Näinköhän se on mahdollista…
Positiivisena puolena näen tässä suhteemme sosiaalityöntekijään. Hän on mielestäni ymmärtänyt minua hyvin tapaamisissamme ja lasken hänen edukseen sen, että meille ylipäänsä on järjestynyt uusi tapaaminen. Meistä ei ole luovutettu, vaan ainakin yritetään edistää prosessia myös siellä päässä tietyistä byrokraattiänkyröistä huolimatta.
Blogia alan taas päivittää kun uutta tietoa sataa. Mieli on kyllä pitkin kesää kirjoitellut monenlaisia juttuja tänne, mutta ensin pidin tietoista taukoa koko adoptioasiasta ja sitten olin liian kiireinen töissä. Olen kesän mittaan tehnyt päässäni töitä hyväksyäkseni etten kelpaa adoptiovanhemmaksi, ihan vain varmuuden vuoksi ettei kolaus olisi niin suuri, jos sellainen ilmoitus tulee. Hitaasti hyväksyminen sopii minulle paremmin kuin yllättävä uutinen. Tästä lisää myöhemmin kun ehdin kirjoittamaan.
torstai 21. elokuuta 2014
tiistai 3. kesäkuuta 2014
Uutta tietoa prosessistamme
Laitoin sosiaalityöntekijälle viestiä adoptioprosessimme etenemisestä. Silloin kun toukokuun tapaamisemme peruttiin oli vielä puhe, että lääkäri katsoisi terapeutin lausunnon toukokuussa ja ennen sosiaalityöntekijän kesälomaa voisimme varata uuden tapaamisen elokuulle – mikäli lääkäri hyväksyy lausunnon.
Tietenkin se oli liian optimistista. Lääkäri ei ole vielä vilkaissutkaan papereitamme. Nyt ajatuksena on, että lääkäri ehtisi kesäkuussa päättää kelpaako lausunto vai ei. Sosiaalityöntekijä jää pian lomalle eikä palaa ennen elokuuta töihin. Siispä nopeinkin aikataulu tarkoittaa, että uusi tapaaminen voidaan vasta sopia elokuussa. Tai uudet vaatimukset seuraaville lausunnoille saapuvat meille elokuussa. Tai tieto, että adoptioprosessimme on päättynyt. Hyvää kesää vaan teillekin, te ihanat, myötätuntoiset ja toisia niin hellästi ajattelevat lääkärit. Kuka nyt kuukaudessa ehtisikään yhtä puolikasta A4:sta lukemaan, kun ei aihekaan ole yhtään tärkeä.
Kumman puolesta lyötte vetoa: saammeko lisätietoa elokuussa vai onko tieto sama ”lääkäri käy lausunnon läpi elokuun aikana ja syyskuussa ehkä tiedetään jatkosta” ? Vai voisiko jostain ilmestyä kolmas odottamaton vaihtoehto? Mikä se voisi olla? Vetoja otetaan vastaan kommenteissa ja voittajien kesken arvotaan joku kiva palkinto (anonyymit laittakaa joku nimimerkki ehdotuksenne perään). Jotta tässä katastrofissa olisi jotain positiivistakin odotettavaa.
Tietenkin se oli liian optimistista. Lääkäri ei ole vielä vilkaissutkaan papereitamme. Nyt ajatuksena on, että lääkäri ehtisi kesäkuussa päättää kelpaako lausunto vai ei. Sosiaalityöntekijä jää pian lomalle eikä palaa ennen elokuuta töihin. Siispä nopeinkin aikataulu tarkoittaa, että uusi tapaaminen voidaan vasta sopia elokuussa. Tai uudet vaatimukset seuraaville lausunnoille saapuvat meille elokuussa. Tai tieto, että adoptioprosessimme on päättynyt. Hyvää kesää vaan teillekin, te ihanat, myötätuntoiset ja toisia niin hellästi ajattelevat lääkärit. Kuka nyt kuukaudessa ehtisikään yhtä puolikasta A4:sta lukemaan, kun ei aihekaan ole yhtään tärkeä.
Kumman puolesta lyötte vetoa: saammeko lisätietoa elokuussa vai onko tieto sama ”lääkäri käy lausunnon läpi elokuun aikana ja syyskuussa ehkä tiedetään jatkosta” ? Vai voisiko jostain ilmestyä kolmas odottamaton vaihtoehto? Mikä se voisi olla? Vetoja otetaan vastaan kommenteissa ja voittajien kesken arvotaan joku kiva palkinto (anonyymit laittakaa joku nimimerkki ehdotuksenne perään). Jotta tässä katastrofissa olisi jotain positiivistakin odotettavaa.
lauantai 31. toukokuuta 2014
Loputonta pohdintaa iästä ja palveluntarjoajista
Olen pitänyt tarkoituksellista lomaa adoptioajatuksien kehästä samalla kun viimeiset työkiireet painoivat päälle. Sosiaalityöntekijästä ei ole kuulunut mitään enkä usko kuulevani hänestä ennen elokuuta. Mieheni iän vuoksi tällainen puolen vuoden-vuoden viivästyminen adoptioneuvonnassa voi olla kohtalokasta; naurettava Suomen laki on määrää lapsen ja vanhemman väliseksi ikäeroksi enintään 45 vuotta. Monet maat hyväksyisivät vanhempiakin hakijoita, mutta täysin tarpeettomasti Suomi haluaa määräillä.
Ikäero tarkoittaa käytännössä sitä, että esim. Etelä-Afrikasta ei voida edes toivoa lasta. Sieltä kun tulee vain alle 3-vuotiaita. Yli 45-vuotiaat (luovutushetkellä!) saavat toivoa vain yli 4-vuotiaita. Todellisuudessa siis vanhemman ja lapsen ikäeroksi ei lasketa 45 vuotta vaan 42 vuotta, koska kaikki palveluntarjoajat sanovat, että toivotaan joko alle 3-vuotiasta tai alle 5-vuotiasta, millä tarkoitetaan 1-3-vuotiaita sekä 4-5-vuotiaita lapsia. Kun jonot ovat melkein maassa kuin maassa minimissään sen kolme vuotta meille todellakin tulee kiire, mikäli haluamme alle 3-vuotiaan lapsen.
Kävimme Pelan Filippiini-infossa tällä viikolla. Sieltä saa taas lapsia. Mieheni on kovasti innoissaan tästä vaihtoehdosta. Minä olen edelleen pohtimassa Etelä-Afrikan mahdollisuutta, siinä olisi paljon hyvää. Mutta yllämainitusta ikäsyystä joutunen luopumaan tästä haaveesta, kuten myös haaveesta pienestä lapsesta. Filippiineille pitää todistaa oma uskonnollisuutensa, mikä tuntuu hankalalta, mutta ei ylitsepääsemättömältä. Olen tainnut täällä joskus jo kirjoittaakin, että on hitusen vaikeaa löytää joku todistamaan viimeisen viiden vuoden säännöllisestä uskonnollisesta elämästä, kun on vaihtanut seurakuntaa ja kaupunkia lukuisia kertoja eikä kuulu mihinkään seurakunnan järjestöön.
Pela kontaktina ei kyllä tuntunut erityisen positiiviselta. Yhteyshenkilön vakiovastaus kysymyksiin oli "en tiedä". Olisi edes ollut "en tiedä, mutta otan selvää". Palveluntarjoajan näkökulmasta Helsingin kaupunki tuntuu ainoalta, joka osaa hoitaa hommansa hyvin. Jolla ei ole "en tiedä"-vastauksia tai joka ei katoa kiiredeinsä taakse ylityöllistettynä. Hänelle saa kuulemma varata oikein yksityistapaamisia, jos on jotain kysyttävää. Kysymys kuuluukin mikä painoarvo palveluntarjoajan toiminnalla on maapäätöstä tehdessä. Sitä on hirveän vaikea tietää etukäteen.
Ikäero tarkoittaa käytännössä sitä, että esim. Etelä-Afrikasta ei voida edes toivoa lasta. Sieltä kun tulee vain alle 3-vuotiaita. Yli 45-vuotiaat (luovutushetkellä!) saavat toivoa vain yli 4-vuotiaita. Todellisuudessa siis vanhemman ja lapsen ikäeroksi ei lasketa 45 vuotta vaan 42 vuotta, koska kaikki palveluntarjoajat sanovat, että toivotaan joko alle 3-vuotiasta tai alle 5-vuotiasta, millä tarkoitetaan 1-3-vuotiaita sekä 4-5-vuotiaita lapsia. Kun jonot ovat melkein maassa kuin maassa minimissään sen kolme vuotta meille todellakin tulee kiire, mikäli haluamme alle 3-vuotiaan lapsen.
Kävimme Pelan Filippiini-infossa tällä viikolla. Sieltä saa taas lapsia. Mieheni on kovasti innoissaan tästä vaihtoehdosta. Minä olen edelleen pohtimassa Etelä-Afrikan mahdollisuutta, siinä olisi paljon hyvää. Mutta yllämainitusta ikäsyystä joutunen luopumaan tästä haaveesta, kuten myös haaveesta pienestä lapsesta. Filippiineille pitää todistaa oma uskonnollisuutensa, mikä tuntuu hankalalta, mutta ei ylitsepääsemättömältä. Olen tainnut täällä joskus jo kirjoittaakin, että on hitusen vaikeaa löytää joku todistamaan viimeisen viiden vuoden säännöllisestä uskonnollisesta elämästä, kun on vaihtanut seurakuntaa ja kaupunkia lukuisia kertoja eikä kuulu mihinkään seurakunnan järjestöön.
Pela kontaktina ei kyllä tuntunut erityisen positiiviselta. Yhteyshenkilön vakiovastaus kysymyksiin oli "en tiedä". Olisi edes ollut "en tiedä, mutta otan selvää". Palveluntarjoajan näkökulmasta Helsingin kaupunki tuntuu ainoalta, joka osaa hoitaa hommansa hyvin. Jolla ei ole "en tiedä"-vastauksia tai joka ei katoa kiiredeinsä taakse ylityöllistettynä. Hänelle saa kuulemma varata oikein yksityistapaamisia, jos on jotain kysyttävää. Kysymys kuuluukin mikä painoarvo palveluntarjoajan toiminnalla on maapäätöstä tehdessä. Sitä on hirveän vaikea tietää etukäteen.
maanantai 28. huhtikuuta 2014
Linkkivinkki
Törmäsin ihan muita asioita etsiessäni Väestöliiton perheaikaa.fi-sivustolle. Etusivulta ei uskoisi, mutta sieltä löytyi myös adoptioon liittyvää materiaalia.
Erityisesti kiinnitin huomiota Jutut-sivuston (tällä hetkellä ylimpään) tekstiin. Se vaikuttaa bloginaloitukselta adoptioasioista, mutta koska sivusto on varsin sekava, en keksinyt miten sen linkkaisi linkkiluetteloon tai miten blogia pystyisi alkaa seuraamaan järkevästi joutumatta lukemaan jokaista Jutut-sivun tekstiä erikseen.
Kiinnostavia aiheita - en ehtinyt adoptiosta vielä tutustua mitä kaikkea sivulta löytyy, mutta videoiden otsikot kiinnostivat - muuten ihan kamala sivusto. Hyvä esimerkki siitä, miten tehdään epäselvä ja käyttäjävihamielinen nettisivu.
Erityisesti kiinnitin huomiota Jutut-sivuston (tällä hetkellä ylimpään) tekstiin. Se vaikuttaa bloginaloitukselta adoptioasioista, mutta koska sivusto on varsin sekava, en keksinyt miten sen linkkaisi linkkiluetteloon tai miten blogia pystyisi alkaa seuraamaan järkevästi joutumatta lukemaan jokaista Jutut-sivun tekstiä erikseen.
Kiinnostavia aiheita - en ehtinyt adoptiosta vielä tutustua mitä kaikkea sivulta löytyy, mutta videoiden otsikot kiinnostivat - muuten ihan kamala sivusto. Hyvä esimerkki siitä, miten tehdään epäselvä ja käyttäjävihamielinen nettisivu.
keskiviikko 16. huhtikuuta 2014
Jotain ihan muuta
Eilinen kiukunpurkaus auttoi, enää ei tunnu yhtään niin vihaiselta. Enemmänkin kaduttaa, että kirjoitin sanoiksi turhautuneen kiukkuni.
Iloisempiin asioihin.
Tässä kaiken ohella olen päässyt eroon osasta masennuksen aikaisista kiloistani. Lihoin silloin paljon, runsaasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En ole erityisemmin laihduttanut nyt, varsinainen laihdutus tuntuu liian työläältä kaiken muun kiireen päälle. Mutta olen kiinnittänyt huomiota ruokani laatuun ja määrään sekä punninnut itseäni melkein säännöllisesti. Ajattelin, että olisi viisasta alkaa taas kirjaamaan tänne ylös tuloksia, jotta seurannasta tulisi säännöllisempää.
Verrattuna tammikuuhun olen pudottanut painostani viisi kiloa. Luulen, että kehoni ei ole tottunut tähän ylipainoon ja siksi ensimmäiset kilot lähtevät helpommalla. Kunhan pääsen lukuun, jossa olin ennen lapsettomuushoitoja veikkaan painon jämähtävän siihen ilman kovaa työtä. Sen aika ei vielä ole, ehdin kerätä voimia löysemmällä laihduttamisella ensin.
Juuri nyt suurin ongelma on, että viime kevään takit eivät mahdu päälle. Pitäisikö jatkaa talvitakilla, ostaa uusi takki vai kulkea pieni kevättakki auki hihoista vähän puristaen? Takit kun ei ole erityisen edullisia, mutta erittäin hyödyllisiä pyöräillessä kaupungin viimassa.
Iloisempiin asioihin.
Tässä kaiken ohella olen päässyt eroon osasta masennuksen aikaisista kiloistani. Lihoin silloin paljon, runsaasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. En ole erityisemmin laihduttanut nyt, varsinainen laihdutus tuntuu liian työläältä kaiken muun kiireen päälle. Mutta olen kiinnittänyt huomiota ruokani laatuun ja määrään sekä punninnut itseäni melkein säännöllisesti. Ajattelin, että olisi viisasta alkaa taas kirjaamaan tänne ylös tuloksia, jotta seurannasta tulisi säännöllisempää.
Verrattuna tammikuuhun olen pudottanut painostani viisi kiloa. Luulen, että kehoni ei ole tottunut tähän ylipainoon ja siksi ensimmäiset kilot lähtevät helpommalla. Kunhan pääsen lukuun, jossa olin ennen lapsettomuushoitoja veikkaan painon jämähtävän siihen ilman kovaa työtä. Sen aika ei vielä ole, ehdin kerätä voimia löysemmällä laihduttamisella ensin.
Juuri nyt suurin ongelma on, että viime kevään takit eivät mahdu päälle. Pitäisikö jatkaa talvitakilla, ostaa uusi takki vai kulkea pieni kevättakki auki hihoista vähän puristaen? Takit kun ei ole erityisen edullisia, mutta erittäin hyödyllisiä pyöräillessä kaupungin viimassa.
tiistai 15. huhtikuuta 2014
Lisää kohtuutonta byrokratiaa
Koska sitähän ei tässä prosessissa ole vielä tarpeeksi...
Alun perin haaveilin, että saisimme lähettää paperimme kohdemaahan vuoden 2015 alussa. Nyt pelkään, että emme edes vuoden 2016 alussa saa lähettää papereitamme. "Vuoden kestävä neuvonta" kestää ainakin puolitoista vuotta, jonka jälkeen adoptiolautakunta ottaa aikansa ja sitten paperit seisovat jossain laatikossa unohtuneena ennen kuin ne lähetetään kohdemaahan seisomaan laatikkoon.
Neuvontamme alkoi elokuussa 2013, mutta nyt kaikkien ylimääräisten vaatimusten vuoksi (mitkä johtuvat vain ja ainoastaan epäreiluudesta Pelan lääkärin taholta, tarkemmin lukuisissa aikaisemmissa postauksissani) vasta viides tapaamisemme mahdollisesti järjestyy elokuulle. Yhteensä tapaamisia tulee olemaan minimissään kuusi, mutta koska haluamme adoptoida kaksi lasta tullee tapaamisia olemaan 7-8. Mikä tarkoittaa, että neuvontamme päättyy aikaisintaan lokakuussa 2014, viimeistään maaliskuussa 2015, mikäli uusia hidasteita ei ilmesty. Todennäköisintä on, että 7. tapaaminen järjestyy tammikuulle joululoman jälkeen ja se tulee olemaan viimeinen tapaaminen. Mutta todennäköisyydet ovat tässä prosessissa muuttuneet lukuisia kertoja uusien vaatimusten myötä.
Saimme tietää seuraavan tapaamisen peruuntumisesta perjantai-iltapäivänä, mutta vietimme viikonlopun muiden ihmisten seurassa mökillä, joten ei ollut aikaa käsitellä asiaa kahden kesken. Nyt olemme päässeet puhumaan jonkin verran vihdoinkin. Koko lapsettomuutemmehan on minun syyni, fyysinen vika on pelkästään minussa ja adoptioprosessin mahdollinen loppuminen johtuu minusta (lapsettomuushoitojen aiheuttamasta kemikaalisesta viasta aivoissa sekä henkisestä kuormituksesta muutenkin). Periaatteessa olisi mahdollista, että mieheni voisi saada lapsia vaihtamalla puolisoa. Koko tämä rumba on kuitenkin enemmän lähentänyt meitä toisiimme kuin loitontanut.
Olemme myös jo lapsettomuushoitojen aikana miettineet mahdollisuutta jäädä kokonaan lapsettomaksi. Emme pidä sitä mahdottomana tulevaisuudenkuvana. Joiltakin osin pidän sitä ihan hyvänä visiona, joskin siihen liittyy paljon aiheita, jotka pitäisi käsitellä, jotta selviää esimerkiksi ärsyttävän serkun vaimon tapaamisesta.
Episodin opetus: älä kerro adoptioneuvonnassa menneistä mielialaongelmistasi, parempi valehdella, piilottaa ja kaunistella kuin joutua tällaiseen kohtuuttomaan rääkkiin. Jollaista ei vaadita muilta adoptio-odottajilta lainkaan! Nykyiset, edelleen aktiiviset ja hoitamattomat mielialaongelmat asia erikseen, niistä pitää kertoa ettei tule ongelmia sitten lapsen kanssa.
Alun perin haaveilin, että saisimme lähettää paperimme kohdemaahan vuoden 2015 alussa. Nyt pelkään, että emme edes vuoden 2016 alussa saa lähettää papereitamme. "Vuoden kestävä neuvonta" kestää ainakin puolitoista vuotta, jonka jälkeen adoptiolautakunta ottaa aikansa ja sitten paperit seisovat jossain laatikossa unohtuneena ennen kuin ne lähetetään kohdemaahan seisomaan laatikkoon.
Neuvontamme alkoi elokuussa 2013, mutta nyt kaikkien ylimääräisten vaatimusten vuoksi (mitkä johtuvat vain ja ainoastaan epäreiluudesta Pelan lääkärin taholta, tarkemmin lukuisissa aikaisemmissa postauksissani) vasta viides tapaamisemme mahdollisesti järjestyy elokuulle. Yhteensä tapaamisia tulee olemaan minimissään kuusi, mutta koska haluamme adoptoida kaksi lasta tullee tapaamisia olemaan 7-8. Mikä tarkoittaa, että neuvontamme päättyy aikaisintaan lokakuussa 2014, viimeistään maaliskuussa 2015, mikäli uusia hidasteita ei ilmesty. Todennäköisintä on, että 7. tapaaminen järjestyy tammikuulle joululoman jälkeen ja se tulee olemaan viimeinen tapaaminen. Mutta todennäköisyydet ovat tässä prosessissa muuttuneet lukuisia kertoja uusien vaatimusten myötä.
Saimme tietää seuraavan tapaamisen peruuntumisesta perjantai-iltapäivänä, mutta vietimme viikonlopun muiden ihmisten seurassa mökillä, joten ei ollut aikaa käsitellä asiaa kahden kesken. Nyt olemme päässeet puhumaan jonkin verran vihdoinkin. Koko lapsettomuutemmehan on minun syyni, fyysinen vika on pelkästään minussa ja adoptioprosessin mahdollinen loppuminen johtuu minusta (lapsettomuushoitojen aiheuttamasta kemikaalisesta viasta aivoissa sekä henkisestä kuormituksesta muutenkin). Periaatteessa olisi mahdollista, että mieheni voisi saada lapsia vaihtamalla puolisoa. Koko tämä rumba on kuitenkin enemmän lähentänyt meitä toisiimme kuin loitontanut.
Olemme myös jo lapsettomuushoitojen aikana miettineet mahdollisuutta jäädä kokonaan lapsettomaksi. Emme pidä sitä mahdottomana tulevaisuudenkuvana. Joiltakin osin pidän sitä ihan hyvänä visiona, joskin siihen liittyy paljon aiheita, jotka pitäisi käsitellä, jotta selviää esimerkiksi ärsyttävän serkun vaimon tapaamisesta.
Episodin opetus: älä kerro adoptioneuvonnassa menneistä mielialaongelmistasi, parempi valehdella, piilottaa ja kaunistella kuin joutua tällaiseen kohtuuttomaan rääkkiin. Jollaista ei vaadita muilta adoptio-odottajilta lainkaan! Nykyiset, edelleen aktiiviset ja hoitamattomat mielialaongelmat asia erikseen, niistä pitää kertoa ettei tule ongelmia sitten lapsen kanssa.
lauantai 12. huhtikuuta 2014
Kirja: Adoptiomatka
Anna Pihlajaniemi, Adoptiomatka, 2011
Anna Pihlajaniemi on ammatiltaan toimittaja. Hän on tehnyt Meidän perhe-lehteen kaksi artikkeliakin lapsettomuudesta, toisen naisten näkökulmasta toisen miesten. Mieheni harkitsi osallistumista miesten lapsettomuudesta kertovaan juttuun, mutta päätyi kuitenkin pysymään hiljaisuudessa.
Pihlajaniemen kirja kertoo vuosista 2005–2009 päiväkirjamaisesti. Lapsettomuustaustan omaava kirjoittaja on helpompi samaistumisen kohde kuin Iljan äidiksi-kirjan Suvi Ahola. Toisaalta Adoptiomatka ei ole yhtä henkilökohtainen kuin Aholan teos. Toki Pihlajaniemikin kirjoittaa tunteista, myös niistä negatiivisista, mutta hän ei päästä lukijaa täysin päänsä sisään. Ymmärrän tämän hyvin, niin minäkin varmaan kirjoittaisin, mikäli tekisin kirjan omalla nimelläni.
Adoptiomatka kertoo nimensä mukaisesti adoption odotuksesta ja lopulta matkasta hakemaan tytärtä. Kirja päättyy perhe-elämän alkuun, joten lukija ei tiedä miten uusi äiti lopulta pärjää lapsensa kanssa. Näissä omaelämäkerrallisissa kirjoissa on se vika, että ne kertovat aina menneestä ajasta – vuoden 2005 tilanne ei ole enää ajankohtainen nykyadoptiota ajatellen. Jonot ja maat ovat jo ehtineet muuttua ennen kuin kirja meni painoon vuonna 2011. Siinä mielessä tätäkin kirjaa on luettava osittain historiateoksena sen kertoessa yksityiskohtia adoptioprosessista.
Pihlajaniemen kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita puoleen eikä toiseen. Se oli sujuvuudessaan ihan miellyttävää luettavaa. Olin kirjoittajan kanssa monissa asioissa eri mieltä eikä hän aina perustellut valintojaan, mikä oli hiukan häiritsevää. Aivan kuin valinnat olisivat niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse perustella. En pidä itsestään selvyyksistä. Mutta olin kirjoittajan kanssa myös samaa mieltä ja pystyin ymmärtämään hänen lähtökohtiaan ja tunteitaan. Kirja on hyvää vertaistukea samassa tilanteessa oleville, siitä saa hiukan perspektiiviä omaan odotukseen, ettei ihan hautaudu yksinäisyyteen ja ala kuvitella vikoja itseensä odotuksen kestäessä kauan.
Anna Pihlajaniemi on ammatiltaan toimittaja. Hän on tehnyt Meidän perhe-lehteen kaksi artikkeliakin lapsettomuudesta, toisen naisten näkökulmasta toisen miesten. Mieheni harkitsi osallistumista miesten lapsettomuudesta kertovaan juttuun, mutta päätyi kuitenkin pysymään hiljaisuudessa.
Pihlajaniemen kirja kertoo vuosista 2005–2009 päiväkirjamaisesti. Lapsettomuustaustan omaava kirjoittaja on helpompi samaistumisen kohde kuin Iljan äidiksi-kirjan Suvi Ahola. Toisaalta Adoptiomatka ei ole yhtä henkilökohtainen kuin Aholan teos. Toki Pihlajaniemikin kirjoittaa tunteista, myös niistä negatiivisista, mutta hän ei päästä lukijaa täysin päänsä sisään. Ymmärrän tämän hyvin, niin minäkin varmaan kirjoittaisin, mikäli tekisin kirjan omalla nimelläni.
Adoptiomatka kertoo nimensä mukaisesti adoption odotuksesta ja lopulta matkasta hakemaan tytärtä. Kirja päättyy perhe-elämän alkuun, joten lukija ei tiedä miten uusi äiti lopulta pärjää lapsensa kanssa. Näissä omaelämäkerrallisissa kirjoissa on se vika, että ne kertovat aina menneestä ajasta – vuoden 2005 tilanne ei ole enää ajankohtainen nykyadoptiota ajatellen. Jonot ja maat ovat jo ehtineet muuttua ennen kuin kirja meni painoon vuonna 2011. Siinä mielessä tätäkin kirjaa on luettava osittain historiateoksena sen kertoessa yksityiskohtia adoptioprosessista.
Pihlajaniemen kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita puoleen eikä toiseen. Se oli sujuvuudessaan ihan miellyttävää luettavaa. Olin kirjoittajan kanssa monissa asioissa eri mieltä eikä hän aina perustellut valintojaan, mikä oli hiukan häiritsevää. Aivan kuin valinnat olisivat niin itsestään selviä, ettei niitä tarvitse perustella. En pidä itsestään selvyyksistä. Mutta olin kirjoittajan kanssa myös samaa mieltä ja pystyin ymmärtämään hänen lähtökohtiaan ja tunteitaan. Kirja on hyvää vertaistukea samassa tilanteessa oleville, siitä saa hiukan perspektiiviä omaan odotukseen, ettei ihan hautaudu yksinäisyyteen ja ala kuvitella vikoja itseensä odotuksen kestäessä kauan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)