Arrggh, ovulaatio!

Kuukautiskivut alkavat tuntua piknikiltä leppoisana kesäpäivänä verrattuna ovulaatiokipuun nykyisin. Munasolun tullessa vasemmalta puolelta viiltävä kipu saa hetkessä kaksin kerroin ja erityisesti vessakäyminen on suurta tuskaa. Toisin sanoen siellä jo pitkään olleet ongelmat munanjohtimissa lienevät pahentuneet viime aikoina.

Jos vertailua jatkaa, niin onhan ovulaatiokipu toki siinä mielessä helpompaa, että se ei ole kokoaikaista. Parina-kolmena päivänä vihloo satunnaisesti ja ainoastaan joka toinen kuukausi. Kun taas kuukautiskipu on kolme päivää lamaannuttavaa tuskaa ilman taukoja. Tuntuu jotenkin tyhmältä ajatus naukkailla särkylääkkeitä sekä kuukautisiin että ovulaatioon. Ensimmäisenä ei kyllä tule mieleen, että jee ovulaatio, seksiä. Ei tässä kivussa. Onpa hyvä, että minut on jo todettu kyvyttömäksi biologisen lapsen saamiseen niin ei tule stressiä yrittämisestä.

Kolmas adoptiotapaaminen

Aiheena oli menetykset. Katsoimme puolen tunnin videon lapsenhakumatkasta Thaimaassa 1990-luvulla. Mielenkiintoista nähdä millaista hakumatkalla saattaa olla. Häiritsi vain hirveästi adoptioäidin yksi lause: ”on käyty jo kaksi vuotta tätä prosessia ja odotettu lasta”. Kaksi vuotta! Pariskunnalla oli jo yksi biologinen lapsi ja he saivat toisen biologisen lapsen adoptiolapsen jälkeen. En tuntenut mitään erityistä sympatiaa pariskuntaa kohtaan heidän ah-niin-pitkästä-odotusajasta-voi-voi.

Sosiaalityöntekijän kanssa keskusteleminen menetyksistä sen sijaan oli todellakin hyödyllistä. Ensimmäistä kertaa käynti ei tuntunut pintaraapaisulta, vaan todella päästiin johonkin. Keskustelimme menetyksistä ylipäänsä ihmisen elämässä, kotitehtävistä, adoptiolapsen menetyksistä ja niiden käsittelystä adoptioperheessä, luetuista artikkeleista, aiheeseen liittyvästä kirjallisuudesta ja suruprosessin etenemisestä. Keskustelimme siitä, onko lapsettomuus käsitettävä menetyksenä vai ei. Sosiaalityöntekijä vaikuttaa mukavan fiksulta tyypiltä.

Kuvailin omaa tilaani parhaani mukaan käyttäen suruprosessin kaaviota apuna. Olin taas yltiörehellinen, vaikka olin sopinut itseni kanssa ennen tapaamista, että yritän kaunistella totuutta edes hiukan. En näköjään osaa. Kuinka en ole menettänyt äitiyttä, vaan osan naiseutta. Totta kai alkoi itkettääkin kesken puhumisen. Eihän se enää tunnu niin pahalta ja siedän raskaana olevia naisia ihan hyvin nykyään, mutta tahattomat tai tahalliset provokaatiot saavat edelleen suuttumaan. Netti tuntuu olevan niitä täynnä ja jostain syystä fb-seinälleni ilmestyy säännöllisen epäsäännöllisesti linkkauksia provokatiivisiin blogikirjoituksiin. Yritin myös parhaani mukaan selittää masennusdiagnoosiani oikein. Etten ole koskaan varsinaisesti inhonnut itseäni vajavaisena naisena, vaan enemmänkin ollut hukassa ja ylikuormitettu tietämättä tulevaa suuntaa. Samaan kasaan kertyi niin paljon asioita – monet hautajaiset lyhyen ajan sisällä, raskas ylipitkä hormoniton kausi ja epäonnistuneet hoidot, väliaikaisasuminen ja epätietoisuus ammatillisesta tulevaisuudesta ja niin edelleen. Kaikki se aika löytyy täältä blogista.

Sosiaalityöntekijä oli saanut lääkärinlausunnon vihdoin. Selvitykset somaattisesta terveydestä hyväksytty (JES!), vielä tarvitaan psykiatrinen lausunto mielenterveydestä. Laitoin lapsettomuuspsykologille viestiä asiasta, koska hän on ainoana seurannut koko hoitoprosessin ajan mielenterveyttäni. Sosiaalityöntekijä sanoi tapaamisemme lopuksi, että hän aikoo heidän neuvottelussaan suosittaa adoptiota meille. Hän ei näe mielenterveydessäni esteitä adoptiolle tapaamistemme perusteella. Se oli todella rohkaisevaa. Hänen mielestään ei tarvitse odottaa psykiatrin selvitystä jatkaaksemme prosessissa, vaan seuraava tapaamisaika sovittiin jo.

Seuraavaksi on vuorossa kotikäynti maaliskuussa. Silloin tarkastetaan kotiolot läpikotaisin ja keskustellaan parisuhteesta. En ole vielä aloittanut lukemaan uusia artikkeleja, selailin vain otsikot läpi. Vaikuttavat jälleen mielenkiintoisilta. Kysymykset parisuhteesta tuntuvat näin ensisilmäyksellä aika hankalilta vastata – ei siksi etteikö vastauksia sinänsä olisi helppo keksiä, mutta mitä kaikkea haluaa sosiaalityöntekijälle paljastaa. Parisuhde tuntuu niin intiimiltä, kahden väliseltä asialta, ettei siitä tekisi mieli kertoa varsinkaan meitä arvioivalle taholle.

Kolmas adoptiotapaaminen tulossa

Kolmas adoptiotapaaminen häämöttää lähitulevaisuudessa. Pitää tiistaina laittaa taas vastaukset uudesta aiheesta sosiaalityöntekijälle. Vähän jännittää, nyt pitäisi olla Pelan lääkäriltä tullut lausunto terveydentilastani – tarvitaanko lisää papereita erikoislääkäreiltä, jotka eivät ole koskaan minua tavanneet tai evätäänkö oikeuteni äitiyteen saman tien. Jos kaikki on hyvin lääkärinlausunnossa, seuraavaksi jännitän miten sosiaalityöntekijä tulkitsee vastauksiani tapaamisen aiheesta, menetyksistä. Minä kun aion vastustaa kysymyksenasetteluja enkä niinkään vastata kaikkiin kysymyksiin.

Tästä lisää sitten ensi viikonloppuna, tapaaminen on perjantaina mutten todennäköisesti ehdi silloin kirjoittamaan blogiin vielä.

Pärjääminen ja heikkous

 http://vaestoliitonblogi.com/2014/01/01/lakkaa-parjaamasta-ja-ala-elaa/

Hieno teksti pärjäämisestä. Ikävä vain, että kommentteja kirjoittaneet olivat ymmärtäneet asian aivan väärin. Eihän ei-pärjääminen (kuten kommenteissa oli kirjoitettu) eli pärjäämättömyys tarkoita passivoitumista. Se tarkoittaa aktivoitumista avun hakuun, tarpeen huomaamista ja toimimista sen täyttämiseksi. Jotta saisi itselleen ja perheelleen paremman elämän. Kaikesta luovuttaminen ja passivoituminen on aivan eri asia. Luovuttamalla naamiosta saa itselleen uutta voimaa hakea apua ja ehkä aktivoituu toimintaan ”unettomasta unestaan” eli pärjäämiselämästä ja alkaa taas haaveilla paremmasta. Elämä saa lisää sisältöä jo naamion riisuessa ja antaessa itselleen oikeuden olla väsynyt ja heikko.

Pohdin samaa kuin Mirkku kirjoituksen kommenteissa:
Mirkku on 02/01/2014 10:22 am said:
Entä kun itse tajuaa tuon, mutta saa vastaukseksi “kyllä sinä pärjäät”, “aina on pärjätty”, “yritä nyt vain pärjätä” jne. Miten toimia silloin, jos avunpyytäjä jätetään yksin ja saatetaan jopa kehottaa pärjäämään yksin ja sinut määritellään heikoksi, koska pyydät apua? Miten voi näitä ymmärtämättömiä valistaa siinä tilanteessa? Onko ainoa auttaja jokin instituutio, jonne muutama muukin jonottaa?

Siinä saattaa menettää joitakin ihmisiä ympäriltään, jos uskaltautuu pyytämään apua. Kaikki kun eivät itsekään jaksa ja pärjäävät juuri ja juuri eikä heistä ole avuksi. Itsekin vetäydyin pahimman masennuksen aikana joistakin kavereista, koska en yksinkertaisesti voinut antaa heille mitään. Toisaalta on taas eri asia ne ihmiset, jotka koko ajan ottavat eivätkä koskaan anna takaisin – heitä jaksaa kun on itse kunnossa muttei silloin kun oma pärjääminen on heikoilla.

Minulla olisi niin paljon sanottavaa tästä aiheesta, mutta ajatus menee sekaisin yrittäessäni keskittyä täällä hälyn keskellä. Tunnen, että aihe on hyvin terapeuttinen minulle ja varmaan palaan siihen ainakin terapeuttini kanssa, ehkä tähän blogitekstiinkin kommentoiden.

Suosituskirjesoppa

Jännä miten joka vuosi loppuvuoteen kertyy valtavasti tekemistä. Vuoden vaihtumista pitää jonkinlaisena välietappina elämässä, johon mennessä pitää tehdä sitä sun tätä valmiiksi. Monet opiskelukurssit päättyvät jouluun ja kurssien lopussa on yleensä tentti. Joululahjat sekä -kortit pitää saada valmiiksi, jouluruuat kokattua ja piparit leivottua. Lukuisia pikkujoulukutsuja satelee. Puhumattakaan marraskuun pimeydestä, miten se imee viimeisetkin voimat. Eipä siihen tarvitsisi kerätä vielä vapaaehtoisia "haluan saada tämän jouluun mennessä jotta voin levätä joululomalla"-aikatauluja.

Ystäväni ehdotti äkkilähtöä etelän lämpöön. Harmittaa etten voi lähteä. Muuten olisin jättänyt kaikki velvollisuudet viikoksi mielelläni, mutta yksi kurssi pidättelee minua kotona. Sellainen, jota olen yrittänyt suorittaa jo useamman vuoden, mutta kun siellä on läsnäolopakko ja edellisillä yrityksillä on aina päälle tullut lapsettomuushoito. Siispä nyt en anna minkään häiritä läsnäoloani tunneilla, jotta saan pakollisen kurssin pois päiväjärjestyksestä. Olisi se äkkilähtö silti houkutteleva.. 

Yksi ystävämme lähtee vuoden alussa vuodeksi pois Suomesta. Hän on auttanut hoitojemme aikana paljon; kuskannut autolla, kestänyt mielialaheilahtelut, lohduttanut kun on ollut tarvetta. Kukaan muu ystävistämme ei ole seurannut niin läheltä viime vuosien tapahtumia. Siksi halusimme juuri tältä ystävältä suosituskirjeen adoptiota varten. Muut suosituskirjeemme tulevat olemaan hieman kauempaa elämäämme seuranneilta.

Ongelman tässä muodosti se, että mikäli kaikki sujuu aikataulussa tarvitsemme suosituskirjeet ensi kesänä. Ja ystävä on toisella puolella maapalloa. Ohjeiden mukaan kirjeet pitää allekirjoittaa notaarin läsnäollessa. Ohjeemme kuitenkin olivat vuosien takaa, tuoreita emme ole saaneet koska emme ole vielä niin pitkällä adoptioprosessissa. Siispä laitoin viestiä sosiaalityöntekijällemme ja pyörittelimme asiaa ystävän, sosiaalityöntekijän ja minun kesken. Lopulta päädyimme siihen, että vielä on liian aikaista pyytää suosituskirjeitä, koska tuoreempi päiväys lähellä luvan saantia on parempi ja kirjeen sisältö riippuu kohdemaasta.

Minusta on aika omituista, että kohdemailla olisi erilaisia vaatimuksia kirjeen sisällöstä. Eikö sen ideana ole kehua ihmisiä hyviksi vanhemmiksi ja siinä se. Joka tapauksessa emme saa ystävän kirjettä notaarille, mutta sen pitäisi kelvata postitettuna. Kunhan ilmoitamme ystävälle viikkoja etukäteen, jotta hän ehtii suureen kaupunkiin postittamaan kirjeen. Inhottavaa vaivata häntä kesken matkan ja vaatia tekemään erikseen matka kaupunkiin vuoksemme. Olisi ollut mukavampi hoitaa asia pois ennen lähtöä. Mutta sosiaalityöntekijää on paras totella näissä asioissa.

Toinen adoptiotapaaminen

Viime perjantaiaamuna kävimme toisessa tapaamisessa sosiaalityöntekijän kanssa. Lääkärinpaperini olivat vasta lähteneet heidän lääkärilleen – niitä kuulemma toimitetaan vain kerran kuussa tai jotain sellaista – joten en vieläkään viisastunut sen asian suhteen. Pelkoni hylkäämisestä helpotti sosiaalityöntekijän kanssa keskustellessa. Ei kadonnut, mutta helpotti.

Tässä tapaamisessa piirrettiin sukupuuta ja keskusteltiin lapsuudesta. Odotan mielenkiinnolla milloin tulevat ne kuuluisat vaikeat kysymykset. Toistaiseksi adoptioneuvonta on ollut pientä pintaraapaisua. Yhtään kotiläksyartikkelia tai niiden merkitystä saati niistä heränneitä kysymyksiä ei käsitelty tapaamisessa. Sukupuita ei ehditty piirtää kokonaan eikä keskustella perusteellisesti. Miten voisikaan kahdessa tunnissa puhua käytännössä neljästä suvusta ja kuudesta vuosikymmenestä elämää.

Ensi kerralla aiheena on menetykset. Lueskelin saamiamme artikkeleita; onhan niissä uusia näkökulmia ja tilastot kiinnostavat aina, mutta ei niissä mitään erityisen vaikeaa ole. Samoja asioita olemme jo puhuneet läpi ja pohtineet omalta kannaltamme pitkään ennen adoptioprosessia.

”Brodzinsky tutkijakollegoineen on korostanut, että adoptoidun lapsen kokemuksia voidaan parhaiten ymmärtää menetysten ja surukokemuksen viitekehyksestä käsin (1998).” 
 Lainaus Mirjam Kallandin artikkelista ”Menetysten läsnäolo vuorovaikutuksessa. Varhainen adoptio ja sen hoito”

Kohdassa puhutaan aikuisen, lapsena adoptoidun kokemuksista. Kuinka aikuiselle adoptoidulle ei ole merkitystä onko adoptoitu vauvana vai isompana lapsena, suru ja menetys ovat silti läsnä hänen elämässään. Onhan se totta, että adoptoitu lapsi on menettänyt elämän biologisten vanhempiensa kanssa ja mahdollisesti kärsinyt lastenkodissa, mutta minusta tuo yllä mainittu näkökulma on liian jyrkkä. Että aikuisen ihmisen koko elämä pitää edelleen käsitellä tutkimuksessa vain ja ainoastaan menetysten ja surukokemuksen kautta. Mihin jäi kaikki se hyvä mitä adoptiokoti lapselle tarjosi? Eikö ole mitään merkitystä sillä, että adoptoitu on elänyt sanotaan 20 vuotta adoptioperheessä kun pelkkä ensimmäisten kahden vuoden kokemus määrää koko asennoitumisen ihmiseen? Liian synkkää! Jos tutkimusta tehdään pelkästään surun lähtökohdasta saadaan vastaukseksi pelkkää surua eli ollaan itseään toteuttavassa kehässä.

Kotitehtäväkysymyksissä ärsytystä herättää kysymys ”Mitä lapsettomuus menetyksenä on sinulle merkinnyt?” Samaa käsitellään yllä lainatussa artikkelissa. ”Adoptiovanhemmaksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista unelmasta saada oma lapsi…”
En voi olla ainoa ihminen maailmassa, joka ei ajattele noin! Silti artikkeleissa tarjotaan vaihtoehdoksi vain lapsettomuutta menetyksenä tai altruistista ajatusta lapsen auttamisesta parempiin oloihin. Ja kotitehtävissä tuhlataan viidestä kysymyksestä yksi kokonainen asian käsittelyyn. Eli sitä pidetään tärkeänä. En jaksa ymmärtää tuollaista näköalattomuutta.

Ei minun ole tarvinnut käsitellä lapsettomuutta menetyksenä. En ole menettänyt äitiyden mahdollisuutta. Olen joutunut käsittelemään naiseuden menetystä kun en kykene synnyttämään lasta. Olen surenut raskauden kokemuksen menettämistä. Olen iloinnut siitä etten joudu kohtaamaan pelkäämääni synnytystä ja imetystä. Olen käsitellyt vihaani asioiden viivästymistä ja oman kontrollin menettämistä kohtaan. Mielessä on käväissyt vaihtoehto ilman lapsia jäämisestä, mutta se on ollut helppo siirtää pois. Miksi ajatella jotain, mikä on ehkä edessä vasta vuosien päästä? Jos se edes koskaan tulee eteen. Vielä on täysi mahdollisuus saada lapsia, adoptioprosessi on vasta aluillaan.
En millään jaksa uskoa olevani ainoa, jonka mielestä geenien siirtämistä eteenpäin liioitellaan ja äitiyden kokemusta vähätellään esittämällä tuollaisia kysymyksiä tässä vaiheessa adoptioprosessia. Pelan asenne vanhemmuutta kohtaan korostaa vääriä asioita ja luo huonoja mielikuvia adoptiovanhemmuudesta. Ihan kuin adoptiovanhempi olisi jotenkin "vähemmän" äiti tai isä Pelan mielestä.  Ja sitten ihmetellään miksi adoptiovanhempi ei itse usko itseensä.

Itkettää kuitenkin

Vaikka asiaa on käsitellyt jo pitkään ja viimeiseen PASiin pystyi suhtautumaan melko neutraalisti nyt itkettää silti. Me emme tule koskaan saamaan biologista lasta. Tuskallista tässä ei ole se, että geenit ei siirry eteen päin, vaan se, että en tule kokemaan raskautta, synnytystä, imetystä enkä pientä vauvaa. Jään paljosta paitsi.

Jos käy tuuri tulen kuitenkin kokemaan äitiyden adoption kautta. Sieltä vain tulee ehkä noin 2-3-vuotias lapsi, joten vauva-aika jää kokematta.

Eiköhän tämä suru ole vain hetkellinen isku. Suren pois kokematta jääneet asiat ja jatkan eteen päin. Ainakaan ei tunnu maailman lopulta nyt.