Tämä ei ole päivitys

Tämä on itselleni tarpeellinen avautuminen aiheesta endometrioosi ja alkanut vuosi.

Pyörittelin asioita päässäni, kunnes muistin, että voin myös kirjoittaa ne tänne. Ensin vähän taustaa, jotta tekin, jotka eksytte tätä lukemaan pysytte kärryillä.
Olen koko viime syksyn ajan yrittänyt poistaa milloin minkäkin aineen ruokavaliostani helpottaakseni vatsakipujani. Aina se hetkeksi auttoi, kunnes lopulta tuli päivä, jolloin kipuun ei auttanut enää mikään.

Joulun vietin oksentaen ja ripuloiden. Kuten kaikki päivät siitä lähtien. Soittelin lääkäriin, kävinkin siellä, sain lähetteitä ja kutsuja kuukausien päähän. Soittelin lisää, menin päivystykseen, piinasin, jahtasin, rukoilin lääkäreiltä apua. Nyt vihdoin ja viimein minulla on tulossa leikkaus ensi viikolla. Ainakin toivottavasti. Neljäs endometrioosileikkaukseni.

Kipu ja oireet on täsmälleen samat kuin ensimmäisen endometrioosini aikana, jolloin koko alavatsa oli peittynyt siihen. Siltikään lääkäri ei uskonut, että oireet voisivat johtua siitä, vaan testattiin keliakia (noin 100. kerran, negatiivinen edelleen) ja määrättiin närästyslääkettä (no ei närästä). Kivunhoitoon lääkäreillä on tarjota vain ja ainoastaan opiaattipohjaisia lääkkeitä, joita minä en voi käyttää. Ilman niitä he ovat avuttomia. Lisäksi minun on nyt aloitettava e-pillerit, jotta endon kasvu pysyy tulevaisuudessa kurissa. Vaikka olemme totutelleet ajatukseen kahdestaan elämisestä, loppuelämän e-pillereiden syönti tekee siitä erityisen todellista tässä ja nyt. Se ei tunnu helpolta.

Kaikesta paskasta huolimatta päähäni pulpahtelee positiivisia puolia tästä kaikesta. Ja niistä halusin tulla tänne kirjoittamaan.

Koska vatsaa särkee koko ajan ja se on joka tapauksessa sekaisin, voin syödä ihan mitä haluan. Vatsaa sekoittavat ruoka-aineallergiat ja syksyllä koitetut ruoka-ainerajoitukset joutavat kaikki roskiin. Olen vapaa!

Syömismäärä on pidettävä pienenä, koska "normaaliannoksen" syöminen aiheuttaa holtitonta oksentamista. Se tarkoittaa, etten ole joulun jälkeen tuntenut kylläisyyttä vielä kertaakaan. Siispä saan syödä mitä tahansa ilman omantunnontuskia, pienet määrät kun ei lihota!

Samasta syystä ravintolassa käynti on muuttunut erityisen hauskaksi. En voi syödä kokonaista annosta, joten otan puolet annoksesta mukaan kotiin ja saan samalla rahalla kaksi herkullista ateriaa! Kävin yhtenä päivänä lounaalla ystävän kanssa ja ruokani oli erityisen maukasta. Vein annoksesta 3/4 kotiin ja jaoin sen iltaruuaksi mieheni kanssa. Näin pääsin jakamaan herkullisen ruokanautinnon kahden ihmisen kanssa.

Pienten annosten syöminen on myös lisännyt ruuan mausta nauttimista. Siitä vähästä pitää ottaa kaikki irti. Melkein tekisi mieleni suositella muillekin tätä taktiikkaa.

Ensi viikolla saan luvan kanssa pitää vapaata. Minun pitäisi tehdä töitä, hoitaa markkinointia, järjestellä ties mitä koko ajan, mutta kivun ja vessakäyntien väliin ei jää kovin montaa tehokasta työtuntia päivässä. Tekemättömät työt ahdistavat olemassa olollaan. Ei enää ensi viikolla! Leikkauksen jälkeen olen niin kipeä, että en millään voi tehdä töitä ja saan pitää aidosti lomaa.

Leikkauksen jälkeinen aika on myös hemmotteluaikaa. Yhtäkkiä kavereita alkaa käydä kylässä piristämässä minua (ainakin näin on käynyt aiempien leikkauksien jälkeen). Pidän vieraista, mutta harvoin ihmisillä on arjessaan aikaa kyläillä tai kutsua kylään enkä viitsi tuppautua. Mutta sairasloman aikaan moni kaveri aktivoituu ja ilmestyy kylään. Ihanaa!

Mieskin hemmottelee. Tekee erityisen hyviä ruokia (hyviähän ne aina on, mutta arjessa on paljon eineksiäkin) ja toteuttaa mielitekojani herkemmin. Ruokaa voi myös tilata kotiin paremmalla omalla tunnolla.

Kivun ja kasvavan vatsan kanssa on ollut luvallista unohtaa pakolliset juoksulenkit kunnon ylläpitämiseksi juuri sopivasti pahimpien pakkasten aikaan. Olen melko varma, etten joka tapauksessa olisi lenkkeillyt pakkasilla ainakaan korttelinympärystä pidemmälle, mutta nyt siitä ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa.

Esittäminen on jäänyt kokonaan pois. Usein käydessäni kaupassa tai muualla ihmisten ilmoilla vedän vatsaa sisään tai yritän muulla tavoin olla mahdollisimman pieni. Seurassa yritän pääasiassa istua asiallisesti, jotta näyttäisin pienemmältä kuin olen. Vatsan kasvaessa melko äkillisesti joulun aikaan näytän siltä kuin olisin raskaana. Vyötärö ei siis ole levinnyt sivusuunnassa, ainoastaan eteen päin. Ja sitä on täysin mahdoton piilottaa vaatteilla tai vetää sisään kivun vuoksi. Siispä kuljen maha pystyssä ja reteästi. Koko asenteeni on muuttunut - minullehan ei vittuilla, täältä tullaan! Se on hauskaa!

Olen myös antanut itselleni luvan kulkea paikkoihin autolla ja parkkeerata vähän lähemmäs. Aiemmin oli aina pakko säässä kuin säässä ja kaikessa kiireessä kulkea pyörällä/jalan/bussilla, kun eihän nyt autoa voi käyttää koska miljoona syytä. Ja jos autolla lähtee liikkeelle, se pitää parkkeerata hiukan kauemmas, jotta saa edes vähän liikuntaa ja/tai säästää parkkimaksuissa. Viime viikolla tein jopa niin rohkeasti, että parkkeerasin seurakuntatalon pihaan, jossa on muutama parkkipaikka varattu invalideille. Lähin "oikea" parkki olisi ollut usean korttelin ja yhden ylämäen takana. Tunsin itseni hirveäksi huijariksi, mutta myös helpottuneeksi, kun näin säästin inhottavan kävelymatkan. (Tiesin myös, että sinä iltana ei paikalla olisi paikkaa tarvitsevia, koska salissa ei ollut muita kuin meidän porukka paikalla.)

Kipujani voitaisiin helpottaa opiaattipohjaisilla lääkkeillä, mutta ne aiheuttavat suurta tuskaa (ks. niiden käytöstä IVF-hoidoista kertovissa teksteissä tässä blogissa). Ainoa kipulääke, jota voin käyttää on Panadol. Viimeistään tämä siis todistaa, että minulla ei ole koskaan vaaraa jäädä huumeisiin koukkuun. Koska en saa niistä sitä hyvää tunnetta, mitä on tarkoitus vaan ainoastaan järkyttävän pahoinvoinnin ja päänsäryn. Olen joskus ajatellut, että ajatusten laajentaminen, tietoisuuden ohittaminen ja euforian löytäminen olisi mielenkiintoista kokea. Mutta minulla se kokemus ei voi tulla myrkyllisten huumeiden kautta, mistä olen kiitollinen.

Tähän positiivisten puolien keksimiseen jää koukkuun. Melkein jopa unohtaa kuolemanpelkonsa.

Lyhyt päivitys

Luovuimme adoptioprosessista kokonaan.




Tässä pääpiirteissään avun hakeminen ongelmaamme ja saamamme vastaukset:
Adoptioperheet ry ilmoitti, ettei voi ottaa asiaan kantaa, koska he ovat vain perheiden yhdistys eikä varat riitä hakijoiden ongelmiin.
Kaupunki, joka tilaa adoptiopalvelun Pelalta, ei voi puuttua asiaan, jollei lomakkeessa ole selkeitä asiavirheitä. Niitähän on, mutta koska päätös on muotoiltu "meidän mielestämme sitä ja tätä" niin kaupunki ei voi sanoa siihen edes mielipidettään. Koska toisen mielipide on pyhä, perustui se mihin tahansa ja käytettiin sitä miten vain - vaikkapa päätöksen perusteluna. Minusta olisi ollut loogisempaa, että kaupungilla olisi oikeus puuttua tilaamansa palvelun laatuun vaatimalla perusteluita päätökseen. Ei pelkästään asiavirheiden korjaamiseen. Mutta ei.
Adoptiolautakunta on täysin hyödytön elin, jonka ainoa rooli on olla kulissina lainkiertämiselle.

Siispä me luovuimme koko adoptioprosessista. Jäimme yksin ilman mitään tukea ja mitään mahdollisuutta päästä eteen päin. Jos olisimme rikkaita, voisimme haastaa Pelan tyypit oikeuteen. Meillä siis olisi ihan lainsuoma mahdollisuus tähän. Mutta emme ole rikkaita.

Me köyhät vain hakkaamme päätä pöydänkulmaan ja narsisti porskuttaa tyytyväisenä työnsä tulokseen. Jotenkin tekisi mieli puuttua tähän epäoikeudenmukaisuuteen ja pelastaa meidän jälkeemme tulevat hakijat samalta tuskalta, mutta en tiedä miten. Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan. Meidän kohdallamme on liian myöhäistä, mutta jos voin auttaa muita niin mielelläni niin tekisin.

Tapaaminen Pelassa

Kävimme Pelan toimistolla tapaamassa palvelunantajaamme. Paikalla oli kaksi henkeä, uusi työntekijä ja joku vanhempi pomotyyppi.

Tulimme siihen tulokseen, että tämä pidempään Pelalla työskennellyt on aluejohtajan hyvä kaveri. Sen näki käytöksestä kirkkaasti kuin hehkulamppu. Sen sijaan emme tässä vaiheessa tiedä, mikä painoarvo hänellä olisi prosessimme kulussa. Nuorempi työntekijä olisi se varsinainen vastaava, mutta uutena työntekijänä hän ihan varmasti on altis ympäristönsä vaikutuksille - erityisesti ohjaavan pomonsa mielipiteille. Ja nämä mielipiteet eivät ole meidän puolellamme.

He lupasivat selvittää, ottaako heidän kohdemaansa kielteisiä kotiselvityksiä vastaan. Ennen sitä mitään ei tapahdu meidän prosessissamme. Vanhempi työntekijä oli hyvin kielteinen meitä ja papereitamme kohtaan. Hänen mielestään meidän pitäisi vielä kuluttaa vuosia - ilmeisesti tyhjään koska toimenpide-ehdotuksia hän ei antanut - jotta kotiselvitys muuttuisi positiiviseksi. Me sanoimme suoraan, että tämä ei ole meistä kiinni, olemme yrittäneet kaikkemme ja hakeneet todistuksia todistusten perään, eikä mikään muuta narsistialuejohtajan mieltä. Käytimme kauniimpia sanoja kylläkin. En ymmärrä, mitä ajankuluttaminen auttaisi asiassa.

On sekä lainvastaista, adoptio-odottajien oikeuksien vastaista että kohtuutonta, että kotiselvityksellä on suurempi merkitys kuin adoptiolautakunnan päätöksellä. Kaikkiin merkittäviin asioihin pitäisi olla valitusoikeus, mutta kotiselvitys ei virallisesti ole päätös, joten siitä ei saa valittaa. Silti se on lähestulkoon ainoa asia, jolla on mitään merkitystä koko adoptioprosessissa.

Olen kysellyt tästä asiasta Adoptioperheet ry:stä. Kukaan ei ole vastannut. Olen tämän blogin yksityisviestien kautta saanut kuulla, että en ole ainoa asiasta yhdistykseltä apua pyytänyt ja ilman sitä jäänyt. Ja kun katsoo yhdistyksen toimintaa ja julkaisuja, onhan se selvää, että yhdistyksellä riittää energiaa vain valmiille perheille eikä meille hakijoille. Edes adoptiolakiuudistusehdotuksessa ei puhuta mitään hakijoiden aseman parantamisesta - miksi puhuttaisiinkaan, Pela vahvimpana äänenä menettäisi käytännössä ilmaiset tulonsa, jos kaikkien hakijoiden rahojen puolesta joutuisi oikeasti tekemäänkin jotain.

Kyllä, olen vihainen enkä viitsi sensuroida sitä tästä blogista ollakseni poliittisesti korrekti. Tuulettamista varten tämä blogi on olemassa.
Maailmassa on iso epäoikeudenmukaisuus, eikä kukaan tee sille mitään.

Lisää yllätyksiä

Saimme juuri tietää, että saimme adoptioluvan tai emme, joudumme maksamaan 4500 euroa Pelalle. Jos saamme kielteisen päätöksen, rahasta mahdollisesti palautetaan noin puolet, jos ollenkaan.

Palveluntarjoaja lähettää paperit lautakunnalle, siinä menee noin kaksi sekuntia. Kaikki paperit kun on jo kerätty valmiiksi. Ja tästä työstä me maksamme yli 2000 euroa, ehkä 4500 euroa? Aika kova tuntipalkka.

Kotiselvitys

Kotiselvityksen lukutilaisuus viime maanantaina oli hieman yllättävä. Päätöksen ja valheiden osalta se ei tietenkään yllättänyt, mutta monta muuta asiaa jäi mietityttämään enkä siksi voinut heti kirjoittaa tapaamisesta tänne. Oli pakko käyttää useita päiviä tapaamisen analysointiin, enkä vieläkään tunne olevani ihan valmis.

Päätös oli tietenkin kielteinen, perustuen HOITAMATTOMAAN masennukseen. Joopa joo. Terveystietokappaleessa mainittiin, että keskeytin terapiani kesken masennuksen hoitamisen vastoin Pelan pyyntöä, mikä on myös ihan suora valhe. He vaativat, että terapia lopetetaan heti, kun masennus ja siihen johtaneet syyt on siellä käsitelty. Ja koska ne oli käsitelty jo yli vuosi ennen kuin kyseinen pyyntö Pelalta tuli, lopetin terapiani YHTEISYMMÄRRYKSESSÄ terapeutin kanssa. En lopettanut hoitoa kesken enkä äkillisesti, vaan olimme terapeutin kanssa yhtä mieltä asioista.

Kuulemma se, että jotkin maat hyväksyvät psyykelääkkeitä käyttäviä hakijoita ei vaikuta mitenkään suomalaiseen systeemiin. Sosiaalityöntekijät, varsinkin aluejohtaja, vetosi koko ajan lautakunnalta tulleisiin kiristyneisiin vaatimuksiin. Luin nämä vaatimukset netistä jo aikaisemmin, kuten olen lukenut myös adoptiolain moneen kertaan. Missään ei mainita, että suomalaisten tulisi olla tarkempia psykologisisssa ongelmissa kuin kansainväliset vaatimukset ovat. Pelkkää itsekeksittyä valhetta jälleen.

Toisaalta selvitys oli joitakin erikoisia sanavalintoja lukuun ottamatta varsin positiivinen meitä kohtaan. Korjautimme muutamia sanavalintoja (mieheni nykyisyys on hyvällä pohjalla, minulla taas tulevaisuus näyttää valoisalta jne). Jotenkin myös aluejohtaja ei ollut yhtä kuoreensa vetäytyvän kakaramainen kuin aiemmissa tapaamisissa, vaan ehkä pari kommenttiamme pääsi jopa läpi ymmärrykseen saakka. Ainakin tuli hyvin selväksi, että hän ei todellakaan tiedä, mitä terapia tarkoittaa ja mitä siellä tehdään. Hän toisti aiemman kommenttinsa (samalla pyytäen anteeksi edellisen kerran käyttämäänsä äänensävyä) siitä, että jos ei selviä adoption odotuksesta ilman terapiaa, ei voi selvitä äitiydestä. Tähän minä olisin voinut muotoilla paremmankin vastauksen, mutta toivottavasti jotain vastauksestani jäi itämään hänen mieleensä. Sanoin jotenkin niin, että ei ole kyse selviämisestä sinänsä, vaan minun mielestäni aivan kaikkien pitäisi käydä terapiassa lähes koko ajan, se tekisi hyvää ja auttaisi ihan tavallisessa arjessa. Järkevämpää olisi ollut sanoa, että ei ole kyse selviämisestä terapian kanssa tai ilman, vaan että miksi tehdä asiat vaikeasti, jos kerran helpompiakin tapoja on olemassa ja sitten vasta huomauttaa kaikkien terapiaan menosta. Jälkiviisautta.

Lukiessamme selvitystä olimme paikoitellen raivostumisen partaalla, paikoitellen nauroimme käsittämättömille sanavalinnoille. Tapaamisesta poistuimme erikoisen neutraalilla mielialalla. Sosiaalityöntekijämme painotti moneen kertaan, että lautakunta lukee kotiselvityksen kanssa rinnakkain terapeutin lausuntoja sekä meidän vastinettamme kotiselvitykselle. Ja vastineen me todellakin kirjoitamme. Saamme korjatun version kotiselvityksestä näillä näkymin alkuviikosta, jolloin viimeistelemme oman vastineemme ja paperit lähtevät lautakuntaan. 

Lautakunnassa päätöksenteko kestää 2-3 kuukautta, mikäli sieltä ei tule lisäselvityspyyntöjä. Sinänsä meidän asiaamme saattaisi auttaa, jos lautakunta pyytää lisäselvityksiä, joten tässä kohtaa asian viivästyminen ei haittaisi. Kysyimme mikä todennäköisyys on, että lautakunta päättää kotiselvityksen vastaisesti, mutta kuulemma sellaista tilastoa ei voi tehdä. Mikä on tietysti jälleen täyttä kukkua, sellainen tilasto olisi todella helppo tehdä, ehkä sellainen on olemassakin.

Yksi etappi on nyt täytetty, ehkä siksi on nyt lievän tyhjä olo. Vastineen kirjoitettuamme asia on poissa meidän käsistämme.

Sisäinen rauha

Se iski yhtäkkiä kesken aivan tavallisen arkipäivän. Sisäinen rauha.

Jos nyt tarkkoja ollaan, niin onhan tässä jo vuosia tehty töitä pään sisällä oman elämäntilanteen hyväksymiseksi, eli ihan tyhjästä rauhallinen olo ei tullut. Mutta juuri sillä hetkellä eilen oivalluksen tullessa en ollut ajatellut aktiivisesti mitään muuta kuin juuri edessäni olevaa työtä. Siksi yhtäkkinen rentous tulevasta yllätti.

Olen jo aikaisemmin ollut varsin hyväksyvä sen suhteen, että en koskaan tule synnyttämään lasta. Lapseton loppuelämä ei myöskään tunnu erityisen pahalta, vaan ihan siedettävältä. Minua on suututtanut noin vuoden ajan se, että jäämme lapsettomiksi ennakkoluulojen vuoksi, emmekä "oikeasta" syystä. Kuten, että emme oikeasti olisi hyviä vanhempia, tai että olisi lapsen paras, jos minä vielä toipuisin paremmin masennuksestani. Vaan kun olen jo toipunut enkä ole koskaan ollut mikään itsemurhahimoinen, kaukana siitä. Mutta Pelan henkilökunnan ennakkoluulot ja asiantuntijuuden puute paperiemme käsittelyssä on johtamassa tuomioon. Se on suututtanut todella paljon enkä ole löytänyt keinoja turhautuneen kiukun purkamiseen kuin väliaikaisesti; kiukku on aina palannut mitä epäsopivimmissa hetkissä.

Eilen se sitten tapahtui. Ehkä alitajunta on koko ajan työskennellyt. Löysin sisäisen rauhan. Ymmärsin, että syyllä, miksi jäisimme lapsettomiksi ei ole merkitystä, vaan se on kohtalo. Me olisimme kasvattaneet tähän maailmaan yhden tai kaksi suvaitsevaista ihmistä lisää, mutta ehkä maailmaan tarvitaan nyt enemmän rasisteja ja ennakkoluuloisia ihmisiä suvaitsevaisuuden sijaan. Ajatus ei enää suututa, vaan olen päätynyt analyyttiseen pohdintaan siitä, mihin maailma on menossa ja miksi. Paikkani on tuttu ja turvallinen ulkopuolinen tarkkailija, joka ei arvota eikä muodosta mielipiteitä. Pidän siitä paikasta, se sopii minulle. Uteliaisuus maailmaa kohtaan on mielestäni mahdollista vain, jos irrottaa itsensä siitä sen verran, että pystyy näkemään monia näkökulmia ilman arvosokeutta. Tunteet sotkevat tätä, joten on mukava tuntea olevansa ilman suuria tunteita.

En ehkä ilmaise itseäni kovin hyvin nyt. Tiedän, että yleisesti tunteettomuus yhdistetään tunnekylmyyteen. Sitä en tarkoita. Tarkoitan, että tunteet voi kokea ja nähdä muissa, mutta ne eivät hallitse tilannetta enää. Ne ovat osa analyysia. Miksi tämä tilanne saa minut tuntemaan näin, mutta tuon ihmisen päin vastoin, mitkä ovat vaikuttavia tekijöitä tässä tunteessa. Tunnen usein surua nähdessäni maapalloa tuhottavan vaikkapa ylettömällä auton tyhjäkäynnillä.  Iloa voin tuntea nähdessäni kauniin maiseman. Ja samalla voin pohtia, miksi tuo ihminen kadulla ei pysähdy ihmettelemään auringonnousua, vaan kiirehtii eteen päin, tai miksi tuo keski-ikäinen nainen on niin vihainen, että se pitää purkaa tuntemattomaan kaupan kassaan. Pohdin näitä tuomitsematta heidän valintojaan. Ehkä kiireinen ihminen kadulla on niin kiinni ajatuksissaan tulevasta työpäivästä, tai tyttöystävän kanssa käydystä riidasta, ettei hänelle ole mahdollista nähdä ympäristöä juuri sillä hetkellä. Tai ehkä hän oli pysähtynyt ihailemaan maisemaa juuri kaksi minuuttia aiemmin kuin hän ohitti minut ja oli nyt myöhässä lääkäristä. Ehkä vihainen nainen kaupassa on juuri saanut huonoja uutisia, tai ehkä hän ei näe olevansa vihainen, koska on ollut sitä vuosia huonossa avioliitossa ja viha vain pursuu yli.

Ehkä aluejohtajalla Pelassa on itsellään ongelmia mielenterveyden kanssa, tai jollain hänen läheisellään, mikä saa hänet niin kovin ennakkoluuloiseksi ja kyvyttömäksi nähdä meidät yksilöinä edessään. Ehkä hän on niin kiireinen työssään, että hänellä menee sekaisin eri pariskunnat eikä hänellä ole kunnolla aikaa keskittyä yhden parin papereihin niin, että hän muistaisi lukemansa. Ei häntä pidä tuomita siitä. Tuskin hän on paha ihminen ja haluaa meille pahaa. Minä olen ollut "hyökkäystapaamisesta" asti puolustuskannalla enkä varmasti kovin positiivinen tapaamisissamme. Ja nyt on liian myöhäistä muuttaa omaa asennettaan. Jos Pelan työntekijät kykenisivät näkemään puolustavan käytökseni syyt itsessään ja omassa käytöksessään, minulla olisi vielä mahdollisuus, mutta en usko siihen. Ei heillä ole aikaa sellaiseen analyysiin, vaikka älyä olisikin. Heidän työnsä vaikuttaa liian täydeltä.

Meillä piti olla vielä yksi tapaaminen aiheesta terveyslomake, jonka jälkeen kotiselvitys piti lähettää meille sähköpostilla. Eli minulla olisi ollut vielä yhden tapaamisen verran aikaa muuttaa puolustavaa käytöstäni suvaitsevaisuuden, kärsivällisyyden ja positiivisuuden suuntaan. Mutta nyt saimme viestiä sosiaalityöntekijältä, että he ovat sählänneet aikataulujen kanssa ja tapaamisaikaa on muutettava. Ei se muutos vielä, vaan sosiaalityöntekijän toteamus, että tapaamisen aiheena on kotiselvityksestä puhuminen. Olemme jo oppineet, että Pela antaa huonot uutiset kasvokkain, eikä sähköpostilla. Laitoimme vielä varmistuksen, että onko todella terveyslomake-asia jätetty väliin, mutta sosiaalityöntekijä ei ole vielä ehtinyt vastaamaan. Me tulkitsimme viestistä, että heillä on kielteinen päätös valmiina, ja he haluavat käydä sen tekstin meidän kanssamme läpi tapaamisessa, jotta sinne ei jää muita asiavirheitä kuin heidän väärään perustuva mielipiteensä minun masennukseni sisällöstä.

Edes tämän kirjoittaminen ei saa minua tuntemaan vihaa, kiukkua tai muita suuria tunteita. Sisäinen rauha on ihmeellinen asia kun sen löytää. Antaa elämän mennä eteen päin tällaisenaan, ei tarvitse roikkua haaveissa, jotka on kiinni muiden ihmisten tekemisistä kuin itsensä. Minulla on paljon haaveita, jotka ovat kiinni omasta toiminnastani. Niistä yksi on juuri toteutumassa ja toinenkin on lähellä, kunhan teen työtä sen eteen. On aika edetä monien jähmettymisen vuosien jälkeen.

Odotellaan...

turhaan. Käsi ylös kenelle tämä tuli yllätyksenä: Pela liioitteli reilusti ja nyt odotellaan tyhjää.

Poliisilta tuli meidän molempien rekisteritiedot postissa (kakkospostina jopa!) kahdessa viikossa pyynnöstä. Vein paperit jo ennen joulua Pelaan, mutta tulevaan tapaamisaikaan se ei vaikuta, edelleen odotellaan helmikuun puoliväliin... Kolme kuukautta, haistakoon kukkasen! Taitaa olla taas yksi keksitty tekosyy venyttää prosessia.