maanantai 7. huhtikuuta 2014

Kirja: Iljan äidiksi

Suvi Ahola: Iljan äidiksi, 1999

Aholan kirja on kirjoitettu jo toistakymmentä vuotta sitten, eikä siitä siten voi vetää suoria vetoja nykyiseen adoptioprosessiin. Se on kuitenkin mielenkiintoinen henkilökuvaus Suvi Aholasta. Ahola on ammatiltaan toimittaja ja asuu Helsingissä kirjan kuvaamana aikana. Perheessä on kaksi biologista lasta ja kolmannen lapsensa he adoptoivat Venäjältä. Ilja on vammainen nelivuotias. Kirja kuvaa otsikon mukaisesti Suvin kasvua Iljan äidiksi.

Ahola ei ole erityisen empaattinen saati sympaattinen ihminen. Hänellä on suuria vaikeuksia asettua muiden ihmisten asemaan eikä hän myöskään kovin usein viitsi edes yrittää. Perhe matkaa Venäjälle useita kertoja muiden pariskuntien kanssa ja Ahola huomaa eroja heidän ja biologisesti lapsettomien pariskuntien välillä. Hän ei kuitenkaan ole kiinnostunut selvittämään miksi lapsettomat pariskunnat ajattelevat niin eri lailla kuin hän. Kirjasta käy selkeästi ilmi, että Aholan mielestä nämä pariskunnat eivät ole aikuisia, vaan vasta lapsia, koska he eivät ole vanhempia. Vasta kun on äiti yhtäkkiä mielipiteet muuttuvat järkevän aikuisiksi. Ja kuulemma on ”normaalia”, että ”perustaessaan oman perheen” (perhe= äiti, isä ja lapset, ei muita vaihtoehtoja) välit omiin vanhempiin viilenevät (jolleivat peräti katkea). Normaalius on Aholalle äärettömän tärkeää ja tiukasti määriteltyä. Siitä ei sovi poiketa.

”…kun ajattelen tuntemiani ihmisiä, joita pidän aikuisina – siis ympäristöstään ja itsestään vastuullisina, vakavasti otettavina, epäfanaattisina ja suhteellisuudentajuisina – heillä on poikkeuksetta lapsia.”
(ja tämähän ei johdu lainkaan siitä, että lapsiperheenä satut tuntemaan paljon muita lapsiperheitä sinkkujen tai lapsettomien parien sijaan. Saati siitä, että olet melko huono ihmistuntija koska et katsele ympärillesi vaan omaan napaasi – se käy hyvin ilmi kirjastasi.)

”Eräänä iltana hyvin myöhään hyvä amerikkalainen ystäväni soittaa ja kertoo saaneensa kaksoset. Olen riemuissani, sillä näitä lapsia on odotettu pitkään. Nyt saavat mielialalääkkeet, adoptioviritykset ja hormonihoidon suunnittelu viimein jäädä. JOS YSTÄVÄNI NYT MASENTUU, HÄNELLÄ ON SEKÄ KONKREETTINEN SYY että paljon työtä masennusta hälventämässä.”
(Korostus minun, ei kirjoittajan. Milloin helposti biologisia lapsia saava Ahola on saanut oikeuden maailmalta päättää, mikä on oikea syy masentua ja mikä ei?)

Läpi kirjan Ahola kirjoittaa Iljasta eri tavalla kuin muista lapsistaan. Koko ajan hän miettii pitäisikö lapsi ”lähettää takaisin”. Minun oli pakko pitää tauko kesken kirjan ja lukea välillä muuta, niin vihaiseksi tulin Aholan ajatustavasta. Hän oikein viljelee sanoja ”omat lapset ja Ilja”, ”olimme NORMAALI perhe ennen Iljan tuloa” ja niin edelleen erottaen Iljan omasta perheestään ja suomalaisuudesta jatkuvasti.

”Ilja ei todellakaan ole samanlainen kuin SUOMALAINEN neljä ja puoli-vuotias pikkupoika – he rupeavat Pohjois-Helsingissä yleensä jo pelaamaan sählyä tai jalkapalloa.”
(korostukset minun, ei kirjoittajan. Kun adoptoi vammaisen lapsen, syy vammaan on selkeästi siinä, että on syntynyt muualla kuin Suomessa. Eikä Ilja ole siis edelleenkään suomalainen, kuulu Aholan perheeseen. Suomalainen Ahola ei voi olla vammainen.)

Iljalla todetaan C-hepatiitti, hänestä tulee ÄITINSÄ MIELESTÄ ”saastunut lapsi” (suora lainaus). Adoptiotyöntekijät, lääkärit sun muut terapeutit Iljan elämässä sanovat, että ei ole lapselle hyväksi kertoa koko ajan ympäristöön, että hän on adoptoitu ja hänellä on C-hepatiitti. Ja mitä tekee äiti, lapsen ”suojelija”? Julistaa kaikille ventovieraille, etten minä tätä hirvitystä ole synnyttänyt, sillähän on hepatiittikin.

Kirjan lopussa perhe lähtee ilman Iljaa Iljan suosikkibändin konserttiin. Ei siinä mitään, valinta se on sekin ja ihan perusteltavissa. Silmiin pistää vain kohta, jossa Ahola opettaa vanhemmille lapsilleen, että valehtelu on ok. Iljalle kerrotaan, että muu perhe menee teatteriin kun Ilja jää hoitoon. Eikä tätä valehtelua tarvitse edes puolustella kirjassa, kuten monia muita ratkaisuja perustellaan pitkällisesti. Se on vain elämän faktoja, että välillä vähän valehdellaan omille lapsilleen yhdessä toisten lasten kanssa.

Jos olisin tiennyt minkälainen kirja on, olisin todennäköisesti jättänyt sen lukematta. Kirjassa pohditaan paljon muodonmuutosta Iljan äidiksi ja kehitystä tapahtuu. Minua lähinnä ihmetyttää miten ihminen tuollaisilla asenteilla on ylipäänsä päästetty adoptiojonoon. Henkistä kasvua löytyy muttei tarpeeksi. Edelleen kirjan lopussa kirjoittaja on minun silmissäni vastenmielinen ihminen. En lue Helsingin Sanomia, joten en tiedä mitään kirjoittajan toimittajanurasta enkä muusta kirjallisuudesta. En viitsinyt googlettaa lisätietoja. Ahola on rohkea uskaltaessaan kirjoittaa näin avoimesti omista ajatuksistaan ja hän kirjoittaa sujuvasti. Hänen puutteensa ihmisten ymmärtämisessä ja suuri tarve tuomita kaikki hänen normaaliudestaan poikkeavat ihmiset ja asiat tekee lukemisesta raivostuttavaa. Kirjan jälkeen oli sääli Iljaa ja inho Aholaa kohtaan päällimmäiset tunteet. Seuraavaksi tuli mieleen millaisiksi ovat Aholan vanhemmat lapset kasvaneet – hehän ovat jo aikuisia. Mahtavatko he siirtää seuraavalle sukupolvelle oppimiaan taitoja valehtelussa ja muiden ihmisten tunteiden huomiotta jättämisessä.

8 kommenttia:

  1. Kirja herätti minussa samankaltaisia tunteita kuin sinussakin. Lisäksi mielestäni oli äärimmäisen vastenmielistä se, että Ahola kertoi (joko tässä kirjassa, sen jatko-osassa tai jossain lehtihaastattelussa, en enää muista) myös lyöneensä Iljaa. Surullista kaiken kaikkiaan. Toivon todella, että poika on saanut myös rakkautta osakseen ja kirja kaikkine hämmentävine puolineen on vain yksi osa Aholan kasvamisprosessia...

    VastaaPoista
  2. Minä luin kirjan aikoinaan kun se ilmestyi. Itse työskentelin tälläin kehitysvammaisten parissa ja tästä syystä kirja herätti mielenkiinnon. Itselläni tuolloin äitys ja lapsiasiat olivat todella taka-alalla. Kirja ei saanut itsessäni aikaan kovinkaan voimakkaita tunteita, vaan enemminkin tuli tunne että kirja ei antanut mitään. Nyt lapsettomuus uran ja äidiksi tulemisen jälkeen kirja voisi herättää itsessäkin erilaisia tunteita. Tarvii katso onko kirja vielä tallessa ja lukaista se uudeelleen. Me päätimme viikko sitten uskaltautua uudelleen hoitoihin. Itsellämme on 8/11 syntynyt ICSI poika.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, että kerroit kirjasta. Taidanpa jättää väliin, vaikka yritän tietysti kovasti näitä adoptioaiheisia lukea.

    VastaaPoista
  4. Se lyönti oli tässä kirjassa. En sitäkään voi hyväksyä, mutta en kirjoittanut siitä koska sentään sen jälkeen Ahola tunsi häpeää ja huomasi tehneensä väärin toisin kuin muiden toimiensa tai puheidensa jälkeen.

    Onnea matkaan Tulppaani!
    Illusia, yritän kirjoittaa lukemistani kirjoista tänne (joskin hitaalla tahdilla), ja mielelläni otan kirjavinkkejä hyvästä kirjallisuudesta vastaan. Nyt on menossa Marianne Peltomaan romaanit, fiktiota mutta silti kiinnostavaa.

    VastaaPoista
  5. Minä luen juuri Peltomaan OIkea perhe -kirjaa. Sitä ennen luin Matkan. Molemmat ovat mielestäni oikein hyviä.

    VastaaPoista
  6. Samassa kohtaa siis, juuri sain Oikean perheen loppuun. Ajattelin pitää pienen tauon ennen kolmatta kirjaa kun pitää kaikenlaista muutakin saada luettua kuin adoptiokirjallisuutta tässä huhti-toukokuussa.

    VastaaPoista
  7. Kirjoitin tänne eilen, mutta se ehkä jotenkin katosi. Piti kysyä huomasitko Hesarissa Aholan tekstin perheen yhteisestä lomasta? Minua otti päähän siinä se elämän ihanimman matkan muistelu, mihin kuuluivat hänen KAKSI lastaan. Suututti lukea sitä, kun oli mielessä tämä arvio tuosta kirjasta. Mutta kiitos, tosi hyvä arvostelu!

    http://www.hs.fi/elama/Perhematka+on+perhematka+vaikka+lapset+olisivat+aikuisia/a1397023995090

    VastaaPoista
  8. Kiitos linkistä! Surullista, että Aholalla ei ollut kirjoittaa onnellisia muistoja kolmesta lapsesta. Kyseinen reissu tapahtui näemmä ennen kuin Ilja tuli perheeseen. Toivottavasti he ovat perheenä käyneet läpi näitä asioita nyt lasten ollessa aikuisia eikä Iljalle ole jäänyt liikaa käsittelemättömiä asioita (tekstistä päätellen jotain traumoja on aina selvitettävänä).

    "Mutta aina, kun perhe on koossa, pintaan pulpahtavat myös lapsuudesta tutut luonteenpiirteet ja kiistat. Se on minusta itsestään selvää."
    Lause jatkuu, että hän itse muuttuu takaisin pikkutytöksi vanhempiensa luona. Tämähän tuli selväksi jo kirjassa. Ja olen täysin päinvastaista mieltä. Taas näitä Aholan itsestään selvyyksiä, jotka on muka maailman totuuksia. Ainakaan tässä asiassa hän ei näytä kasvaneen ihmisenä 15 vuodessa. Surullista sekin.

    VastaaPoista