perjantai 4. huhtikuuta 2014

Pieni ikäkriisinpoikanen

Täytin tuossa hiljattain 33 vuotta. Syntymäpäivä ei sinänsä aiheuttanut mitään erityisiä ajatuksia iästä, mutta sen läheisyys lienee vaikuttanut muihin ikään liittyviin kokemuksiin voimistavasti. (tämähän alkaa kuulostaa samalta kuin kymmenet adoptioaiheiset tutkimukset, joita olen viime aikoina lukenut)

Olen valmistumassa ja yrittänyt löytää töitä. Koska Suomen mahtavat päättäjät suuressa viisaudessaan ovat keksineet, että nuorisotyöttömyys on maamme suuri ongelma juuri nyt (mitä se ei tilastojen valossa ole, sen sijaan rahalle olisi käyttöä ihan muualla), he rahoittavat useita eri työpaikkoja ainakin minun alallani. Rahoituksen ehtona on, että palkattava on alle 30-vuotias. Tällaiset yli-ikäiset alanvaihtajat joutavat roskakoriin. Keskimäärin kymmenestä tarjolla olevasta paikasta olen pystynyt hakemaan yhtä tuon säännön vuoksi - ja siinäkin korostettiin, että mieluummin alle 30-vuotias mutta muidenkin hakemukset huomioidaan. Toinen vaihtoehto työpaikoissa on tietysti esimiestehtävät, joihin vaaditaan runsaasti alan työkokemusta, jota en ole ehtinyt kerryttää. Muuta työkokemusta edelliseltä alalta kyllä olisi, mutta sitä ei lasketa.

Toinen lähiaikojen ikään liittyvä asiani on sen sijaan positiivinen. Tavallaan. Kävin lääkärissä ja lääkäri aloitti puheensa näin: "olet siis 32-vuotias ja..." Koska olin täyttänyt 33 minun olisi tietysti pitänyt takertua asiaan ja korjata virhe, tosin ei sillä olisi ollut itse asian kanssa mitään tekemistä. Silti tunsin suurta iloa kun jätin korjaamatta ja hetken ajattelin olevani edelleen 32-vuotias. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta tekee hyvää ottaa ilo sieltä mistä sitä saa. Jostain syystä edelleen tätä kirjoittaessani asia saa minut hymyilemään. Ihan kuin olisin nuorentunut.

Adoptiota ajatellen olen myös huolestunut meidän molempien iästä. Mieheni lähenee uhkaavasti 40 ikävuotta. Mikäli saamme adoptioluvan tämän vuoden puolella ja pääsemme ensi vuoden alusta adoptiojonoon - mitä pidän melko realistisena nopeutena - mieheni ehtii täyttää 40 ennen kuin paperimme edes päätyvät kohdemaahan joskus ehkä vuonna 2016.

Omaa ikääni ajattelen lähinnä lapsen tulon jälkeen. Muut vanhemmat ovat taatusti nuorempia ja joudun taas jaksamaan samoja asioita, joiden kanssa olen kamppaillut yliopistossa ollessani. Olen aina liikkeellä väärään aikaan - ensin olin nuorin työpaikoilla, sitten vanhin yliopistossa, ja jälleen vanhin hiekkalaatikon reunalla. Kaipaan omanikäistäni seuraa! 10 vuotta on aikuisenakin iso ikäero, meillä on erilaiset lapsuuden kokemukset ja mielipiteet maailmasta. Totta kai viihdyn eri-ikäisten seurassa ja minulla on useitakin erittäin hyviä ystäviä 10 vuotta nuoremmissa sekä vanhemmissa, mutta ei juurikaan oman ikäisissäni. Kun en tapaa oman ikäisiäni oikein missään. Siksi tiheät "muistatteko sen ja sen"-keskustelut ovat osaltani aina pelkkää hymähtelyä tai nuorempien haaveet kuinka elämä tulee olemaan niin helppoa ja ennalta voi päättää vaikkapa lastenhankinta-ajan...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti