tiistai 15. huhtikuuta 2014

Lisää kohtuutonta byrokratiaa

Koska sitähän ei tässä prosessissa ole vielä tarpeeksi...

Alun perin haaveilin, että saisimme lähettää paperimme kohdemaahan vuoden 2015 alussa. Nyt pelkään, että emme edes vuoden 2016 alussa saa lähettää papereitamme. "Vuoden kestävä neuvonta" kestää ainakin puolitoista vuotta, jonka jälkeen adoptiolautakunta ottaa aikansa ja sitten paperit seisovat jossain laatikossa unohtuneena ennen kuin ne lähetetään kohdemaahan seisomaan laatikkoon.

Neuvontamme alkoi elokuussa 2013, mutta nyt kaikkien ylimääräisten vaatimusten vuoksi (mitkä johtuvat vain ja ainoastaan epäreiluudesta Pelan lääkärin taholta, tarkemmin lukuisissa aikaisemmissa postauksissani) vasta viides tapaamisemme mahdollisesti järjestyy elokuulle. Yhteensä tapaamisia tulee olemaan minimissään kuusi, mutta koska haluamme adoptoida kaksi lasta tullee tapaamisia olemaan 7-8. Mikä tarkoittaa, että neuvontamme päättyy aikaisintaan lokakuussa 2014, viimeistään maaliskuussa 2015, mikäli uusia hidasteita ei ilmesty. Todennäköisintä on, että 7. tapaaminen järjestyy tammikuulle joululoman jälkeen ja se tulee olemaan viimeinen tapaaminen. Mutta todennäköisyydet ovat tässä prosessissa muuttuneet lukuisia kertoja uusien vaatimusten myötä.

Saimme tietää seuraavan tapaamisen peruuntumisesta perjantai-iltapäivänä, mutta vietimme viikonlopun muiden ihmisten seurassa mökillä, joten ei ollut aikaa käsitellä asiaa kahden kesken. Nyt olemme päässeet puhumaan jonkin verran vihdoinkin. Koko lapsettomuutemmehan on minun syyni, fyysinen vika on pelkästään minussa ja adoptioprosessin mahdollinen loppuminen johtuu minusta (lapsettomuushoitojen aiheuttamasta kemikaalisesta viasta aivoissa sekä henkisestä kuormituksesta muutenkin). Periaatteessa olisi mahdollista, että mieheni voisi saada lapsia vaihtamalla puolisoa. Koko tämä rumba on kuitenkin enemmän lähentänyt meitä toisiimme kuin loitontanut.

Olemme myös jo lapsettomuushoitojen aikana miettineet mahdollisuutta jäädä kokonaan lapsettomaksi. Emme pidä sitä mahdottomana tulevaisuudenkuvana. Joiltakin osin pidän sitä ihan hyvänä visiona, joskin siihen liittyy paljon aiheita, jotka pitäisi käsitellä, jotta selviää esimerkiksi ärsyttävän serkun vaimon tapaamisesta.

Episodin opetus: älä kerro adoptioneuvonnassa menneistä  mielialaongelmistasi, parempi valehdella, piilottaa ja kaunistella kuin joutua tällaiseen kohtuuttomaan rääkkiin. Jollaista ei vaadita muilta adoptio-odottajilta lainkaan! Nykyiset, edelleen aktiiviset ja hoitamattomat mielialaongelmat asia erikseen, niistä pitää kertoa ettei tule ongelmia sitten lapsen kanssa.

4 kommenttia:

  1. Joo, olen samaa mieltä että ihan kaikkea ei kannata neuvonnassa mainita eikä niitä ihan sisimpiä tuntojaan paljastaa... :/
    Mutta sen halusin mainita että jos teillä on toiveissa adoptoida sisarukset niin varsinainen odotusaika voi jäädä melko lyhyeksikin. Esim Etelä-Afrikasta tulee aika vähän sisaruksia, mutta niita haluaviakin on niin vähän että lapsitieto voi tulla tosi nopeastikin, jopa ennen kun papereita on edes lähetetty maahan!

    VastaaPoista
  2. En edes olisi kertonut menneestä masennuksesta, mutta ensimmäisessä lääkärintodistuksessa (joka ei yksinään riittänyt vaan piti hakea tuntemattomalta lääkäriltä lisätodistus sanomaan tasan samat asiat mutta virallisessa kaavakemuodossa) omalääkäri mainitsi asian.

    Jos nyt koskaan päästään adoptioon asti en pidä todennäköisenä, että meillä kävisi tuuri nopeuden suhteen. Koko ajan todennäköisyydet ovat olleet puolellamme, olisi pitänyt hedelmöityshoitojen onnistua ja olla nopeita, olisi mahdollisuus moneen adoptioprosessissa, mutta sitten keksitään jokin uusi, asiaan täysin liittymätön uusi vaatimus, jota varten pitää saada lausuntoja, joiden kirjoittamisessa ja käsittelyssä kestää jne. Joten oletan, että kun haemme sisarusadoptiota yhtään sisarusta ei tule vuosikausiin (vaikka niitä on juuri saatu maahan lukuisia ennen kuin ehdimme mukaan) ja sitten kun pitkän odotuksemme päätteeksi saamme sisarukset niitä tulee kerralla useita Suomeen ja trendi jatkuu hamaan tulevaisuuteen. Ei tässä mitään kyynisiä olla!
    Olen myös varautunut siihen, että meillä tulee taistelua kaikille muille itsestään selvistä Kelan tuista, kun joku byrokratia tulee taas tielle. Mietin pitäisikö hakeutua Kelaan töihin ja luikerrella sitten adoptiorahoista päättävään osastoon (hajuakaan miten Kela toimii mutta äkkiäkös opettelen), ihan vain varmuuden vuoksi. Voisi myös riittää löytää sieltä joku ihminen ja ystävystyä lähivuosien aikana mahdollisimman läheisesti. Helpottaisi byrokratiaa. :)

    VastaaPoista
  3. Olisimme halunneet sisarusluvan, mutta (kokenut, ison kaupungin sos tt) lyttäsi toiveemme aika nopeasti - sisarusluvat kuulemma palautuneet lautakunnasta ja menneet tavallisina hakemuksina eteenpäin. Ei halunnut siksi suositella meitä, kun ei ollut erityisiä voimavaroja (esim.erityisopettaja, psykologi tms). Meille oli iso pettymys. Kysyisin siksi heti sos tt kantaa, koska tämä asia tuli meille esille vasta 9kk neuvonnan kohdalla, ehdimme pitkään asennoitua että tarvitsemme pian paljonkin lisätilaa - mielikuvia on vaikeata muuttaa...

    VastaaPoista
  4. Kiva kuulla jonkun todellinen tilanne, vaikkei kokemus ollutkaan positiivinen. Sisarusadoptiot tuntuu olevan harvinaisia - harva haluaa ja harvoin niitä tuleekaan. Joten en pääse tutustumaan todelliseen kokemukseen vaan kuvittelen asioita itse.
    Helsingin kaupungin kontakti sanoi, että Bulgariasta voisi saada sisaruksia, muita maita ei kuulemma kannata edes harkita heidän valikoimistaan. Muiden palveluntarjoajien kantaa en tiedä.

    Meille sosiaalityöntekijä ei ole sanonut mitään tollasista erityisvoimavaroista kun ollaan ohimennen puhuttu sisarusadoptiosta. Sanoi vain, että siihen liittyy lisälukemista ja -tehtäviä. Helsingin kaupungin mukaan hakemus kannattaa laittaa niin, että toivoo sisaruksia mutta on valmis myös yhteen lapseen niin silloin voi olla "kahdessa jonossa". Mutta riippuu tosiaan suositteleeko oma sosiaalityöntekijä. Mikäli meidän neuvonta jatkuu joskus aion ottaa asian puheeksi heti.

    Mä oon niin suuntautunut suurperheen äidiksi, että en pääse siitä mielikuvasta millään eroon. Vaikka tiedän, etten voi synnyttää lapsia enkä kääntää kelloa ollakseni nuori äiti. Joka tapauksessa ainoana lapsena oleminen on mun mielestäni niin synkkää, että haluaisin vähintään kaksi lasta ehtiä saamaan. Jollei kerralla niin peräkkäin. (oon siis itse ainoa lapsi ilman sisaruksia)

    VastaaPoista