Viime viikko mökillä piti olla pelkkää rentoutumisen ja hiljaisuuden aikaa. Olihan se muuten, mutta sukulaisiaan ei pääse pakoon alueella, jossa kaikki lähimökit on jonkun sukulaisen.
Sukulaiset on noin keskimäärin ihan mukavaa porukkaa. Paitsi se serkku, joka sattui mökilleen kanssamme yhtä aikaa. Jonka alle puolivuotias lapsi otti tavakseen parkua joka päivä. En ole kyseisen serkun kanssa erityisen hyvissä väleissä, joten kukaan ei ihmetellyt, kun emme menneet tervehtimään vauvaa. Onneksi.
Hankalampaa oli välttää iltajuhlissa pikkuserkkujen lapsia. Lapset noin 10-vuotiaasta parivuotiaaseen esiintyivät meille ja ylpeiden vanhempien ilmeitä oli vaikea kestää. Olin niin kateellinen heille! Siinä kaksi sisarta vietti yhteensä viiden lapsensa kanssa sitä täydellistä lapsiperhe-elämää, josta olen aina haaveillut. Kaupan päälle juhlissa oli vielä yksi pikkuserkku pienen poikansa ja ison mahansa kanssa ja jonka kanssa puheenaiheet päätyivät aina ja väistämättä raskauteen ja tulevaan synnytykseen. Vaikka kuinka yritin aihetta vältellä.
Lähdin juhlista melkoisen pahalla tuulella pois mahdollisimman aikaisin. Toki olisin voinut nauttia sukulaisten seurasta ja kesäillasta, mutta en saanut karistettua itsestäni pois kateellisuutta ja ahdistusta. Koko illan joka puolelta sain muistutuksia omasta epäonnistumisestani. Loppumökkeilyn ajan olinkin sitten kiukkuinen miehelleni ja ystävälleni ymmärtämättä itsekään tarkemmin miksi; kaikki vain suututti.
Pisteenä iin päälle eilen kävin pitkästä aikaa Facebookissa. Siellä jälleen yksi vanha lapsuudenkaveri kertoi olleensa ultrassa katsomassa tulevaa lastaan. Niinpä tietysti. Laskeskelin, että vanhoista lapsuuden- ja nuoruudenystävistäni vain kahdella ei ole vielä yhtään lasta. Toisella ei ole ollut tarpeeksi vakavaa miessuhdetta lasten hankkimiseen, toinen on keskittynyt uraansa eikä edes juuri pidä lapsista. Olen siis ainoa parisuhteessa elävä, joka ei ole saanut lapsia.
Jotta en pääsisi helpolla, lisätään soppaan vielä lukemani kesäkirjallisuus. Luen usein kesäisin Nora Robertsin romanttisia kirjoja, koska ne on mukavan kevyttä vaihtelua tenttikirjoille. Niihin ei tarvitse keskittyä, kun lopputulos on jo ennalta tiedossa. Tänä kesänä erehdyin lukemaan trilogiaa. Jokaisessa kirjassa kerrotaan eri naisen kautta samojen ihmisten tarinaa eteen päin.
Kun normaalisti kirja loppuu naimisiinmenoon ”ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti”, trilogiassa kuvataan tätä onnellista elämää häiden jälkeenkin. Ja mitäpä muuta onnelliseen loppuelämään kuuluukaan kuin lapsen saaminen heti 9 kuukautta häiden jälkeen (ei tietenkään ennen sitä), oli lapsia halunnut aiemmin tai ei. Se on jännä miten kirjoissa lapsivastaisista uraohjuksista tulee ylionnellisia perheenäitejä heti avioliittoon päädyttyään. Sekö se on kaikkien naisten todellinen unelma? Ja kaikillehan se on niin yksinkertaista, että heti päätettyään ”hyväksyä kohtalonsa perheenäitinä” se lapsi siihen putkahtaa. Joojoo, hömppäkirjallisuutta, mutta hitto kun ärsyttää!
Miten tämän tuskallisen kiukun saa purettua?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti