Lainasin jokin aika sitten Rimakauhua ja rakkautta-tv-sarjan (Cold Feet) tuotantokaudet kaverilta. Olen katsonut sarjaa vuosia aiemmin telkkarista, mutta siihen aikaan se ei koskettanut erityisemmin. Nyt samastun hahmoihin – melkeinpä kaikkiin vuorotellen ja elän mukana heidän elämässään. (tuleva teksti sisältää pieniä juonipaljastuksia)
Koskettavin on ollut kolmas kausi. Siinä Adam ja Rachel yrittävät saada lapsia IVF-hoidon avulla samalla kun Karen ja David hoitavat vastasyntyneitä kaksosiaan. Karen ja David kuuluvat niihin ihmisiin, joiden piti vain päättää hankkia lisää lapsia ja tadaa, yhdeksän kuukauden päästä kaksoset voi tuoda sairaalasta kotiin. Adamilla ja Rachelilla taas on useitakin ongelmia lapsenhankinnassa ja he joutuvat jopa hakemaan pankista lainaa lapsettomuushoitoihin.
Ainakin yhden jakson tästä kaudesta haluan mieheni näkevän – sen jossa esitetään miten hoidot etenivät ja kuinka Rachel kesti hormonipiikityksen. Epäilen kyllä vahvasti, ettei meillä tule soimaan delfiinien ääntelyä, tai että mieheni edes on paikalla, kun munasoluni kaivetaan ulos.
Vaikka sarja koskettaa minulle tärkeitä asioita ja esittää ne melko realistisen oloisesti, vähän pinnalliseksi käsittely jää. Olisin kaivannut syvempää tunteiden ja valintojen pohdintaa. Toisaalta, kyseessä kuitenkin on komediasarja, joten ehkä odotin liikoja.
Adamin ja Rachelin aikoessa adoptoida lapsen he saavat soiton sopivasta lapsesta saman tien kun heidät on hyväksytty adoptioprosessiin. Heillä koko prosessi kesti vain muutaman viikon ja lapsi olisi muuttanut parissa kuukaudessa heidän luokseen, jollei Rachel olisi sattunut tulemaan raskaaksi kesken prosessin. En tiedä juuri mitään oikeasta adoptioprosessista, mutta epäilen vahvasti sen tapahtuvan ihan noin nopeasti. Tv-sarjassa prosessi on pitänyt mahduttaa yhteen tuotantokauteen, mutta olisi se silti ollut mielenkiintoista seurata edes hetken sitä odotuksen tuskaa, jota varmasti jokainen adoptiota haluava käy läpi.
Eniten kaudessa ärsyttää Karenin asenne Rachelia kohtaan. Karenin pitäisi olla tämä ylistressattu, hetki sitten synnyttänyt, automaattisesti raskaaksi tuleva, omaa napaa tuijottava äiti, jolla ei pitäisi olla mitään mahdollisuuksia olla ymmärtävä tai lohduttava Rachelin ongelmissa. Mutta mitenkäs käykään: Karen osaa olla maailman sympaattisin ja empaattisin, unohtaa omat lähtökohtansa ja asettua Rachelin asemaan ja lohduttaa tätä juuri oikeilla sanoilla juuri oikeaan aikaan. Ja jatkuvasti. Mikä on todennäköisyys tuollaisten ihmisten olemassaololle oikeassa maailmassa? Sanoisin noin 0,01%, jos sitäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti