Olen tässä pyöritellyt tulevia hoitoja päässäni koko viikon. Minun kuuluisi lukea tenttiin, mutta en pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin lähitulevaisuuden suunnitteluun.
Tulen olemaan raskaana parin kuukauden päästä. Vaikka se olisikin vain lyhyen aikaa eikä lasta ehtisi syntyä, tulen silti kokemaan millaista on olla raskaana. Sitä kokemusta ei minulta voida ottaa pois. Vaikka hoidot jostain syystä siirtyisivätkin, ne tullaan toteuttamaan jossain vaiheessa.
En osaa kuvailla, mikä ihana tunne on tietää pääsevänsä kokemaan raskauden. Tiedän, että alkuvaiheessa tuskin edes tuntee koko sikiötä, mutta tiedän sen olevan mahassani ja se on jo suuri asia. Odotan hoitojen alkua malttamattona, vaikkakin samalla pienellä pelolla niiden pistosten takia. Kuvittelen myös mikä kaikki voisi mennä pieleen, mutta siinä lohduttaa ettemme ole enää niin yksin. Meillä on tukena asiansaosaavat lääkäri ja hoitajat. He korjaavat, jos jotain menee pieleen.
Juttelimme ystäväni kanssa tulevasta eilen. Hänen mielestään kehitysvammainen sikiö pitäisi abortoida. Vammaisen lapsen kasvattaminen on kuulemma liian raskasta. En voi edes kuvitella, että voisin tehdä abortin missään tilanteessa. Jo pelkästään koska abortti on mielestäni viattoman murha. Toisekseen haluan lapsen, joten miksi pilata mahdollisuutensa siihen vain koska lapsi ei vastaa täydellistä kuvaa siitä millainen ihmisen pitäisi olla.
Ei sikiöstä voi tietää millainen kehitysvamman aste tulee olemaan, vaikka vamman olemassaolon voi ennustaa. Lapsesta voi tulla hyvinkin itsekseen pärjäävä, ”hyödyllinen yhteiskunnan jäsen” (joita niin paljon nykyisin kaivataan) tai se voi kuolla ennen viidettä ikävuottaan sairauksiinsa. En voi alkaa jumalaksi ja päättää etukäteen lapsen kohtaloa. Enkä halua jäädä paitsi kokemusta lapsen tulevista vuosista, oli ne millaiset tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti