Suru

Satuin tässä joku päivä sitten laittamaan radion päälle juuri kun juontaja sanoi, että "tänään on keskusteltu lapsista ja erityisesti lapsettomuudesta". Harmillista kyllä ehdin kuulla vain viimeiset kommentit aiheesta ajomatkani aikana. Niiden perusteella tulin siihen tulokseen, että aiemmin keskusteluissa oli ollut lähinnä syyllistäviä kommentteja lapsettomia kohtaan, aivan kuin kaikkien lapsettomuus olisi valintakysymys. Kuinka "lapset ovat taideteos jota vaalia".

Viimeinen puhelu oli niin koskettava, että melkein alkoi itkettää. Mies soitti ja halusi　tuoda miesnäkökulman keskusteluun. Minusta se oli hienoa, että ei aina puhuta vain äidistä tai äidiksi haluavista, kyllä miehetkin haluavat lapsia. Vaikka tässä blogissa kerronkin paljon pelkästään omia ajatuksiani, kyllä tämä koko prosessi koskettaa miestänikin yhtä lailla. Hän ei vain koe samanlaista tarvetta purkaa tunteitaan kirjoittamalla kuten minä. Soittajamies kertoi kuinka pahalta tuntui, kun　he eivät hoidoista huolimatta saaneet omaa lasta ja ovat nyt lakanneet yrittämästä. Silti häneltä, 45-vuotiaalta mieheltä, edelleen saatetaan kysyä tuleeko niitä lapsia. "Tulee surullinen olo kyselyistä", sanoi mies. Tässä kohtaa sydämeni uhkasi pakahtua.

Koska en voinut kesken työpäivän alkaa vollottaa valtoimenaan yritin olla ajattelematta surullista miestä, joka olisi halunnut olla isä. Sen sijaan aloin miettiä niitä jatkuvia kyselyitä ja vihjailuja, joiden kohteeksi minäkin olen joutunut vuosikausia. Suru vaihtui nopeasti kiukuksi. Erityisesti ärsyttää eräs serkun vaimo, jonka käsityksen mukaan kaikki ihmiset haluavat naimisiin ja lapsia - tässä järjestyksessä - ja ovat epäonnistuneita, jos eivät toteuta hänen elämänkuvaansa. Välttelen hänen näkemistään parhaani mukaan, mutta aina silloin tällöin satumme samoihin juhliin ja toistamme saman kuvion. Ensin ihaillaan naisen reipasta pikkupoikaa, onpa kasvanut sitten viime näkemän, sitten aletaan puhua olenko ehkä lihonut tuosta vatsan seudulta, ettei vain olisi yhtä reipas poika tulollaan. Ai ei vielä, no kyllä kai se kuitenkin ihan kohta kun sinulla tuota ikääkin alkaa jo kertyä. Minäkin jo tuon ikäisenä olin äiti. Ja on ne lapset niin ihania, mullistavat koko maailman ja kyllä se on naisen paras velvollisuus hankkia maailmaan noin reippaita poikia lisää ja sitten kun te saatte sen omanne vihdoin niin nämä voi leikkiä yhdessä. Ja niin edelleen. Toiselle sukulaispariskunnalle, joka on ollut yhdessä kohta 20 vuotta avoliitossa eivätkä he harkitse lapsia saati naimisiinmenoa tämä nainen hokee jatkuvasti, että koska te menette naimisiin, että voitte hankkia niitä lapsia. Onneni on se, että vaikka olen ylipainoinen, paino ei ole kertynyt vatsanseudulle. Voin siis esitellä kapeaa vyötäröä, jota korostankin sukulaisjuhlissa parhaani mukaan niin vältän utelut tulevasta vaavista.

Kyllä minullekin tulee uteluista surullinen olo. En minä tahallani ole epäkelpo ihminen, joka ei saa lapsia luonnollista kautta. Päivä päivältä 30-vuotispäiväni lähestyy eikä lapsi osoita saapumisenmerkkejä. Radioon soittaneelta mieheltä edelleen kysellään lapsista. Ajatus tuntuu todella pelottavalta. Kyselläänkö minultakin seuraavat 15 vuotta koska hankin lapsia? Jo melkein 10 vuotta sitä kuunnelleena ja lopen kyllästyneenä ajatus siitä, etten ole vielä edes puolessa välissä "kyselyikää" hirvittää. Jospa levittäisin sukulaisten keskuuteen juorun äkillisestä kuuroutumisestani. Ei todellakaan huvita jakaa näitä kipeitä asioita sukulaisten kanssa, vaikka se ehkä helpottaisikin kyselyjä. Tosin epäilen, että tämä edellä mainittu serkun vaimo ei tajuaisi selkeää puhettakaan, kun ei hän ole tajunnut sitä toisen sukulaispariskunnan kohdallakaan. Seuraavalle utelijalle tekisi mieleni sanoa suoraan, että "painu　helvettiin esittelemästä omaa jälkikasvuasi ja täydellisyyttäsi, minua ei kiinnosta". Sen sijaan hymyilen ja muka naurahdan kohteliaasti kätkeäkseni tulossa olevat sanat ja vaihdan keskusteluseuraa niin pian kuin mahdollista.