sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Tämä ei ole päivitys

Tämä on itselleni tarpeellinen avautuminen aiheesta endometrioosi ja alkanut vuosi.

Pyörittelin asioita päässäni, kunnes muistin, että voin myös kirjoittaa ne tänne. Ensin vähän taustaa, jotta tekin, jotka eksytte tätä lukemaan pysytte kärryillä.
Olen koko viime syksyn ajan yrittänyt poistaa milloin minkäkin aineen ruokavaliostani helpottaakseni vatsakipujani. Aina se hetkeksi auttoi, kunnes lopulta tuli päivä, jolloin kipuun ei auttanut enää mikään.

Joulun vietin oksentaen ja ripuloiden. Kuten kaikki päivät siitä lähtien. Soittelin lääkäriin, kävinkin siellä, sain lähetteitä ja kutsuja kuukausien päähän. Soittelin lisää, menin päivystykseen, piinasin, jahtasin, rukoilin lääkäreiltä apua. Nyt vihdoin ja viimein minulla on tulossa leikkaus ensi viikolla. Ainakin toivottavasti. Neljäs endometrioosileikkaukseni.

Kipu ja oireet on täsmälleen samat kuin ensimmäisen endometrioosini aikana, jolloin koko alavatsa oli peittynyt siihen. Siltikään lääkäri ei uskonut, että oireet voisivat johtua siitä, vaan testattiin keliakia (noin 100. kerran, negatiivinen edelleen) ja määrättiin närästyslääkettä (no ei närästä). Kivunhoitoon lääkäreillä on tarjota vain ja ainoastaan opiaattipohjaisia lääkkeitä, joita minä en voi käyttää. Ilman niitä he ovat avuttomia. Lisäksi minun on nyt aloitettava e-pillerit, jotta endon kasvu pysyy tulevaisuudessa kurissa. Vaikka olemme totutelleet ajatukseen kahdestaan elämisestä, loppuelämän e-pillereiden syönti tekee siitä erityisen todellista tässä ja nyt. Se ei tunnu helpolta.

Kaikesta paskasta huolimatta päähäni pulpahtelee positiivisia puolia tästä kaikesta. Ja niistä halusin tulla tänne kirjoittamaan.

Koska vatsaa särkee koko ajan ja se on joka tapauksessa sekaisin, voin syödä ihan mitä haluan. Vatsaa sekoittavat ruoka-aineallergiat ja syksyllä koitetut ruoka-ainerajoitukset joutavat kaikki roskiin. Olen vapaa!

Syömismäärä on pidettävä pienenä, koska "normaaliannoksen" syöminen aiheuttaa holtitonta oksentamista. Se tarkoittaa, etten ole joulun jälkeen tuntenut kylläisyyttä vielä kertaakaan. Siispä saan syödä mitä tahansa ilman omantunnontuskia, pienet määrät kun ei lihota!

Samasta syystä ravintolassa käynti on muuttunut erityisen hauskaksi. En voi syödä kokonaista annosta, joten otan puolet annoksesta mukaan kotiin ja saan samalla rahalla kaksi herkullista ateriaa! Kävin yhtenä päivänä lounaalla ystävän kanssa ja ruokani oli erityisen maukasta. Vein annoksesta 3/4 kotiin ja jaoin sen iltaruuaksi mieheni kanssa. Näin pääsin jakamaan herkullisen ruokanautinnon kahden ihmisen kanssa.

Pienten annosten syöminen on myös lisännyt ruuan mausta nauttimista. Siitä vähästä pitää ottaa kaikki irti. Melkein tekisi mieleni suositella muillekin tätä taktiikkaa.

Ensi viikolla saan luvan kanssa pitää vapaata. Minun pitäisi tehdä töitä, hoitaa markkinointia, järjestellä ties mitä koko ajan, mutta kivun ja vessakäyntien väliin ei jää kovin montaa tehokasta työtuntia päivässä. Tekemättömät työt ahdistavat olemassa olollaan. Ei enää ensi viikolla! Leikkauksen jälkeen olen niin kipeä, että en millään voi tehdä töitä ja saan pitää aidosti lomaa.

Leikkauksen jälkeinen aika on myös hemmotteluaikaa. Yhtäkkiä kavereita alkaa käydä kylässä piristämässä minua (ainakin näin on käynyt aiempien leikkauksien jälkeen). Pidän vieraista, mutta harvoin ihmisillä on arjessaan aikaa kyläillä tai kutsua kylään enkä viitsi tuppautua. Mutta sairasloman aikaan moni kaveri aktivoituu ja ilmestyy kylään. Ihanaa!

Mieskin hemmottelee. Tekee erityisen hyviä ruokia (hyviähän ne aina on, mutta arjessa on paljon eineksiäkin) ja toteuttaa mielitekojani herkemmin. Ruokaa voi myös tilata kotiin paremmalla omalla tunnolla.

Kivun ja kasvavan vatsan kanssa on ollut luvallista unohtaa pakolliset juoksulenkit kunnon ylläpitämiseksi juuri sopivasti pahimpien pakkasten aikaan. Olen melko varma, etten joka tapauksessa olisi lenkkeillyt pakkasilla ainakaan korttelinympärystä pidemmälle, mutta nyt siitä ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa.

Esittäminen on jäänyt kokonaan pois. Usein käydessäni kaupassa tai muualla ihmisten ilmoilla vedän vatsaa sisään tai yritän muulla tavoin olla mahdollisimman pieni. Seurassa yritän pääasiassa istua asiallisesti, jotta näyttäisin pienemmältä kuin olen. Vatsan kasvaessa melko äkillisesti joulun aikaan näytän siltä kuin olisin raskaana. Vyötärö ei siis ole levinnyt sivusuunnassa, ainoastaan eteen päin. Ja sitä on täysin mahdoton piilottaa vaatteilla tai vetää sisään kivun vuoksi. Siispä kuljen maha pystyssä ja reteästi. Koko asenteeni on muuttunut - minullehan ei vittuilla, täältä tullaan! Se on hauskaa!

Olen myös antanut itselleni luvan kulkea paikkoihin autolla ja parkkeerata vähän lähemmäs. Aiemmin oli aina pakko säässä kuin säässä ja kaikessa kiireessä kulkea pyörällä/jalan/bussilla, kun eihän nyt autoa voi käyttää koska miljoona syytä. Ja jos autolla lähtee liikkeelle, se pitää parkkeerata hiukan kauemmas, jotta saa edes vähän liikuntaa ja/tai säästää parkkimaksuissa. Viime viikolla tein jopa niin rohkeasti, että parkkeerasin seurakuntatalon pihaan, jossa on muutama parkkipaikka varattu invalideille. Lähin "oikea" parkki olisi ollut usean korttelin ja yhden ylämäen takana. Tunsin itseni hirveäksi huijariksi, mutta myös helpottuneeksi, kun näin säästin inhottavan kävelymatkan. (Tiesin myös, että sinä iltana ei paikalla olisi paikkaa tarvitsevia, koska salissa ei ollut muita kuin meidän porukka paikalla.)

Kipujani voitaisiin helpottaa opiaattipohjaisilla lääkkeillä, mutta ne aiheuttavat suurta tuskaa (ks. niiden käytöstä IVF-hoidoista kertovissa teksteissä tässä blogissa). Ainoa kipulääke, jota voin käyttää on Panadol. Viimeistään tämä siis todistaa, että minulla ei ole koskaan vaaraa jäädä huumeisiin koukkuun. Koska en saa niistä sitä hyvää tunnetta, mitä on tarkoitus vaan ainoastaan järkyttävän pahoinvoinnin ja päänsäryn. Olen joskus ajatellut, että ajatusten laajentaminen, tietoisuuden ohittaminen ja euforian löytäminen olisi mielenkiintoista kokea. Mutta minulla se kokemus ei voi tulla myrkyllisten huumeiden kautta, mistä olen kiitollinen.

Tähän positiivisten puolien keksimiseen jää koukkuun. Melkein jopa unohtaa kuolemanpelkonsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti