perjantai 7. maaliskuuta 2014

Pelottava kotikäynti

Neljäs adoptiotapaaminen ja samalla kotikäynti on nyt ohi. Miehen mielestä se meni hyvin, minä en ole ihan niin positiivinen. Olen kauhuissani. Loppuuko tämä äitiyden odotuksen tunne sosiaalityöntekijän lausuntoon emmekä saa adoptiolupaa?

En osaa suoraan osoittaa mikä tapaamisessa sai minut ajattelemaan asiaa, mutta en saa mielikuvaa pois päästäni. Mies taas oli sitä mieltä, että nyt oltiin sosiaalityöntekijän kanssa samalla aaltopituudella ja tapaaminen vahvistaa adoptioon pääsyä. En tiedä, yhtäkkiä iski kauhea päänsärky.

Tapaamisessa puhuttiin parisuhteesta. Miten riidellään, mistä asioista, onko raha-asiat kunnossa, miten harrastuselämä tulisi muuttumaan lapsen tulon jälkeen, miten parisuhde pysyy kunnossa lapsen läsnä ollessa. Lisäksi keskusteltiin onko pihamme turvallinen lapselle läheisen vilkkaan tien vuoksi, onko lähellä lapselle harrastusmahdollisuuksia, missä neuvola on, mikä huone voisi olla lapsen huone ja niin edelleen. Tuli myös puheeksi mahdollisuus adoptoida kaksi lasta kerralla. Se tarkoittaa lisäselvityksiä turvaverkostosta – ehkä ylimääräistä tapaamiskertaa sosiaalityöntekijän kanssa.

On todella vaikeaa ilmaista itseään ”oikein”. Niin, että tulee ymmärretyksi haluamallaan tavalla, muttei kuitenkaan paljasta liikaa. Jotenkin koin tapaamisen liian tungettelevaksi jo etukäteen. Ymmärrän, että näitäkin asioita pitää käsitellä adoptioneuvonnassa, mutta haluaisin myös pitää joitakin asioita itselläni enkä levittää koko elämääni toisten arvioitavaksi. Ruumiini ja sen viat on jo arvioitavana, elämäni historia sekä sukuni historia on suurennuslasin alla, jokaisessa tapaamisessa ja kotitehtävissä pitää kertoa lisää omista ajatuksistaan eikä pään sisus ole enää yksityisomaisuutta. Kotini arvioidaan ja minua arvioidaan sen perusteella. Jotenkin koen, että se, mitä tapahtuu parisuhteessani, olisi ollut ainoa yksityisyyden linnake jäljellä. Ja nyt sekin on menetetty, ainakin osittain. Tunsin tarvetta pysytellä melko pinnallisella tasolla keskustelussa.

Ja se psykiatrin lausunto. Toimittamani todistus psykologilta masennuskaudestani ei kelvannut Pelan psykiatrille. Sen oli kirjoittanut psykologi, joka ainoana ammattihenkilönä seurasi henkistä tilaani koko lapsettomuushoitojen ajan. Paperin myös allekirjoitti psykiatri, jota olin tavannut ryhmäkeskusteluissa muutaman kerran, mutta minua ”hoitanut” psykiatri ei kirjoittanut erillistä lausuntoa, koska hän ei ole enää töissä sairaalassa. Silti vain hänen sanansa olisi kelvannut Pelan psykiatrille. Sosiaalityöntekijämme näyttää paperimme Pelan mikä-lie-pääpsykiatri-tyyppi Sinkkoselle (The lastenpsykiatri) ja pyytää häneltä mielipidettä minun mielentilastani. Ehkä adoptioprosessimme tyssää heidän pelkoonsa uudesta masennuskaudesta. Tärkeät miehet kokoustavat parin viikon päästä ja sosiaalityöntekijä lupasi ilmoittaa kokouksen tuloksesta heti.

Turhauttaa. En voi tehdä mitään auttaakseni asioita. Pitää vain odottaa ja toivoa parasta. Joka tapauksessa neuvonta tulee kestämään yli vuoden, ei millään ehditä saada elokuuhun mennessä kaikkia tapaamisia ja kotiselvitystä. Tällä hetkellä tuntuu, että olen ihan turhaan lukenut, opiskellut, pohtinut, selvittänyt, keskustellut, tuskaillut, iloinnut adoptioon liittyvien asioiden parissa, kun tärkeintä ei ole kuinka valmistautunut on vaan se, miltä jokin paperi näyttää tuntemattoman lääkärin silmissä ja erityisesti se kuinka korkeasti koulutettu ihminen paperin on allekirjoittanut.

8 kommenttia:

  1. Ensimmäistä kertaa kommentoin, vaikka mielenkiinnolla lapsen odotustanne olen seurannut. Nyt tuli niin voimakas tunne toivottaa teille voimia ja tsemppiä! Adoptioprosessi on kyllä pitkä ja mutkainen, mutta uskon vahvasti että lopputulos on teille kaiken vaivan väärti.

    Hengessä mukana, Marie

    VastaaPoista
  2. Voi oikeesti. Tuo kuulostaa ihan hirveän rankalta. Ja absurdilta. Voimia!

    VastaaPoista
  3. Hui! Mitä nyt olen tätä teidän adoptiomatkaa seurannut, niin koko ajan olen vaan vakuuttuneempi ettei meistä olisi tuohon! Vaikutta todella rankalta ja tungettelevalta, vaikkakin se kaikki on toisaalta ihan ymmärrettävää. Huh... :/ Paljon tsemppiä!

    VastaaPoista
  4. Neuvonta tuntui tungettelevalta, tuntemattomat viranomaiset tulivat "ihon alle". Mekin jouduimme pitämään neuvonnassa tauon, jotta saimme sosiaalityöntekijän ohjeen mukaan tietyt asiat käsiteltyä.
    Nyt, kun olemme olleet vajaat neljä kuukautta kotona pienokaisemme kanssa, olen todella tyytyväinen, että saimme käydä prosessin ajan kanssa, kasvaa vähitellen vanhemmiksi ja aikuisten kesken käydä tietyt asiat läpi ennen pikkuisen läsnäoloa. Vanhemmuus on nostanut vanhoja asioita pintaan, mutta niiden kohtaaminen on nyt ollut mielestäni helppoa, eikä asioiden käsittely vie energiaa lapsen kanssa olemiselta.
    Lämpimät tsempit ja kannustukset!

    VastaaPoista
  5. Minä ymmärrän ihan täysin nuo tunteesi neuvonnan tungettelevuudesta ja vaikka meillä meni kaikki ihan hyvin niin tiedän muutamia kenellä ei ole mennyt, ilman mitään suurempaa syytä. Välillä sossut tosiaan kehittävät väkisin ongelmia asioista jotka eivät sellaisia ole. Itse en ainakaan lähtenyt avaamaan ihan kaikkia tuntoja ja ajatuksiani sossulle ja pidin keskustelut aika positiivisina. Toiset taas sanoo että neuvonnasta saa eniten irti kun on täysin rehellinen ja saa sossun kanssa oikeasti keskustella syvällisesti. No kukin tyylillään, mutta itse pidin kyllä koko ajan sen mielessä että kaikkea mitä sanon, voidaan käyttää myös minua vastaan.

    VastaaPoista
  6. Olen liian rehellinen ja suorasukainen ihminen, se vielä kostautuu tässä adoptioneuvonnassa... Ajattelen myös, että sanomisia voidaan käyttää minua vastaan, mutta en silti osaa olla niin hiljaa kuin suunnittelen ennen tapaamista. Lohduttaa kyllä kuulla muiden kokemuksia, kiitos siitä teille.

    VastaaPoista