Voihan vattu

Nyt on juhlittu kolmekymppiset kaveriporukassa. Itkettyäni tiistai-illasta perjantaihin olin hyvin ennakkoluuloinen kuinka juhlat tulisivat sujumaan.

Olen ollut vihainen päiväkausia. En osaa suunnata turhautumistani lapsettomuudesta ja läpikäytyjen, kivuliaiden hoitojen turhuudesta mihinkään tuottavaan toimintaan, olen vain vihainen koko maailmankaikkeudelle. Toisaalta viha ja kiukku on parempi kuin lamaantunut masennus. Saan sentään jotain aikaan, vaikka samalla suututankin ihmisiä ympärilläni olemalla heille tarpeettoman ilkeä.

Eilisiin synttärijuhliin valmistauduin rähjäämällä lähes koko aamun miehelleni, jotta saisin pahan olon purettua ennen iltaa. Onneksi mieheni osasi viisaasti ottaa vastaan äkilliset purkaukseni ja vain halata. Iltaan mennessä oloni olikin jo hiukan helpottanut ja pystyin olemaan iloinen.

Olihan se hauskaa nähdä vanhoja kavereita pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Ja saada lahjoja. Kaikenkaikkiaan vietin oikein hauskan illan, vaikka illan aikana muisteltiinkin menneitä vähän liian ahkerasti ja tunsin oloni turhan vanhaksi varsinkin nuorempien opiskelukavereiden jutellessa serkkuni kanssa ”vanhoista hyvistä ajoista”.

Ikäviä hetki syntyi, kun joku viittasi lapsiin. Ystäväni, josta olen täällä jo monesti kertonut, ei tiennyt uusimmasta käänteestä hoidoissa. Se tuli puheeksi puolisanattomasti muiden läsnäollessa ja kerroin mitä on tapahtunut yhdellä sanalla: ei. Ystäväni silmissä oli niin suuri myötätunto ja kosketuksessa hellyys, että olin hajota siihen paikkaan. Koko päivän keräämäni voima olla iloinen tuntui hetkeksi katoavan. Onneksi tilanteen pelasti hyvin humalainen halaamaan ryntäävä kaveri ja auttoi viemään ajatukset muihin asioihin.

Valitettavasti humalan seurauksena on liiallinen suorapuheisuus. Olin päivällä tuskaillut vaatteiden kanssa, kun mikään ei tunnu mahtuvan edelleen turvoksissa olevan mahani päälle kauniisti. Typerä mahani turvottaa vieläpä epätasaisesti: vasen munasarja pullottaa ulos, mutta oikean kohdalla on melkeinpä kuoppa. Siispä pitkällisen vaatteidensovituskärsimyksen jälkeen päädyin pukeutumaan kokomustaan, mahdollisimman peittävään asuun. Oloni oli kaikkea muuta kuin hehkeän kaunis päivänsankari ja mieli teki vältellä kameroita ja istua vain pöydän ääressä vatsa pöydän alle piilotettuna. Tähän mielentilaan kun humalainen kaveri tulee kommentoimaan painostani, voitte kuvitella kuinka iloinen olin loppuillan hänen seurastaan.

Nyt kun juhlat on ohi, voin taas ajatella arkea. Ajatella menetettyä mahdollisuutta. Kiukkuani lisää se, että mielestäni tätä ei pitäisi vatvoa näin montaa päivää. Todennäköisyys raskaudelle oli niin pieni, että yritin ennalta olla innostumatta liikaa, mutta ilmeisestikään en onnistunut yrityksessäni. Petetyt toiveet on vaikea saada pois mielestä. Ne pitäisi saada nopeammin käsiteltyä ja siirrettyä toiveet tulevaisuuteen, mutta olen selvästikin huono ihminen enkä osaa siirtyä eteen päin. Ja sekös vasta suututtaakin!